Blade Runnerin perillisen paluu

Cloudpunkin lisuri tarjoaa tunnelmaa, jota edes Cyberpunk 2077 ei kyennyt tarjoamaan.

Viime vuonna julkaistu Cloudpunk osoittautui sekä arvostelu- että ilmeisesti myyntimenestykseksi, joten kysyntää jatkoseikkailuille synkässä Nivaliksen teknopoliksessa on ollut ilmoilla. Syystäkin.

Enemmän hahmoja on enemmän

Pääpeli kuvasi maalta muuttaneen Ranian ensimmäistä työpäivää ultrakapitalistisessa Nivaliksessa. Töitä löytyi luottamuksellisiin kuljetuspalveluihin erikoistuneen Cloudpunk-yhtiön kautta. Kuskina tulokset ratkaisevat, vauhti on kovaa ja palkkaus heikkoa. Lopulta matka vei yhtä naista suurempiin seikkailuihin Nivaliksen syviin kerroksiin.

Jonkin verran aikaa on kulunut, mutta työtehtävät Cloudpunkin palveluksessa pysyvät. Omantunnon ääni ja totuuden torvi Camus, Ranian koira, kulkee tällä kertaa koiran ruumiissa. Pääpelissä Camus'n tietoisuus oli tallennettuna kovalevylle ja integroituna osaksi auton käyttöliittymää, mutta pääjuonen jälkeen Ranialla oli varaa ostaa hänelle oikea roboruumis. Mukana on myös uusi päähenkilökaksikko: itsetuhoista elämää viettävä Hayse ja häntä pidättämään tullut juniorirobokyttä Morpho.

Myös monet vanhoista sivuhahmoista tekevät comebackin tavalla tai toisella, turhia spoilaamatta. Paljastuupa lopussa myös tarina Cloudpunk-yhtiön ja sen perustajan historiasta. Uutena twistinä kaikkia neljää päähahmoa pääsee pelaamaan juonen määrääminä hetkinä. Oli melkoinen pettymys, kun alussa pelattava hahmo olikin urpo Hayse, mutta onneksi suurin osa ajasta kuluu ohjatessa upeasti kirjoitettua Raniaa.

Ennemmin Blade Runner kuin Cyberpunk

Käytännössä lisuri sisältää täysin samat hyvät ja huonot puolet kuin pääjulkaisu. Nivalis on todella kyberpunkkinen kaupunki, jonka konsumeristiset neonvalot houkuttelevat nauttimaan synteettisiä nuudeliannoksia. Sade on loputon ja riistoporvarit armottomia. Maailma on juuri sellainen kuin hyvältä kyberpunk-peliltä voi vaatia. Estetiikan vetoavuudesta kertoo paljon se, ettei alkuperäinen Cloudpunk kerännyt merkittäviä pelipalkintoja, mutta The New Yorker nimesi sen vuoden 2020 parhaiden pelien joukkoon.

Seikkailun tuntua on hieman vähemmän, sillä yhtäkään uutta kaupunginosaa ei ole lisätty. Silti vaikka paikat tuli nuohottua jo pääpelissä, löytyy uusia pieniä sivutehtäviä sieltä täältä. Tehtävien rakenteessa on edelleen turhaa ympäriinsä kiertelyn makua. Sightseeingiä tulee harrastettua runsaasti, joten 20 pelitunnin kohdalla olo on kuin Wolt-kuskilla – samoja kortteleita on tullut kierrettyä jo vähän turhan moneen kertaan. Erityisesti pariin keräilytehtävään meinasi mennä hermot, varsinkin kun auton päivityksien avaaminen vaatii melko raskasta sivutehtävägrindausta.

Ultimaattinen tätä lisää -julkaisu

City of Ghosts on lisuriksi todella erinomainen. Se sisältää käytännössä yhtä paljon peliaikaa kuin alkuperäinen julkaisu vastaten "tätä lisää" -huutoon mitä erinomaisimmin. Yhteensä Cloudpunkin ja lisurin kanssa laatuaikaa on tarjolla yli 20 tuntia, mikä on varsin hyvä saavutus indiejulkaisulta. Luultavasti joskus tulevaisuudessa saamme tarjolle jonkinlaisen director's cutin, jossa peli lisureineen paketoidaan jatkamaan suoraan pääpelistä.

Tärkeintä on se, että hahmot ja tapahtumat ovat riittävän mielenkiintoisia pitääkseen kiinnostusta yllä juonen loppuun saakka. Oikeastaan ainoa varsinainen motkotuksen aihe on varsinaisten uusien ominaisuuksien ja kaupunginosien puute. Mitä tästä pitäisi ajatella? Jos pidit alkuperäisestä Cloudpunkista, ei City of Ghost tuota pettymystä, josko ei myöskään mitään uutta ja ihmeellistä. Itse pidin koko paketista – toivottavasti myös sinä!

Kirjaudu kommentoidaksesi