Kuin Wishistä tilattu DOOM

Warhammer 40,000 universumiin sijoittuva Necromunda: Hired Gun on suurella sydämellä tehty budjettipeli, joka painii omien kompromissien kanssa.

Tulevaisuus on synkkä

Kaukaisessa tulevaisuudessa ihmiskunta on levinnyt maailmankaikkeuteen syövän lailla. Galaksista toiseen ulottuva imperiumi imee planeettoja kuiviin luonnonvaroista hälyttävällä nopeudella, ja ihmishenki on häpeällisen halpa kauppatavara. Massiiviset rautakaupungit työntyvät syvälle maan uumeniin. Niissä miljoonat elävät lyhyet kohtalonsa näkemättä aurinkoa kertaakaan.

Näistä pahamaineisin on Necromunda, sotaisten klaanien ja kilpailevien jengien ikuinen taistelutanner, jossa kuolema kylvää tuhansia päivittäin. Tähän ruosteiseen helvettiin sijoittuva Hired Gun on ahdistava ja viheliäinen, mutta samalla hämmentävän kiehtova visio helvetillisestä tulevaisuudesta. Juonta pelissä ei ole nimeksikään, onneksi tunnelmallinen maailma kantaa yllättävän pitkälle.

Vähän kuten esikuvansa

Necromunda: Hired Gun ei peittele ihastustaan esikuviinsa. Pelimekaniikaltaan ja ohjaustyyliltään se on liki suora kopio ikonisesta DOOM-sarjasta. Pelaaja tutkii maastoa samalla maanisella vauhdilla kuin toinen tunnettu avaruusjalkaväen sotilas, mutta yhtä napakasta kokemuksesta on mahdoton puhua.

Hyppiminen takkuilee heti alkuunsa turhankin sileän liikkumisen takia, eikä väistöliikkeisiin painottuva toiminta tunnu tarpeeksi painokkaalta, että siihen voisi luottaa tiukan paikan tullen. Välillä luotia lentää sellaisella vauhdilla, ettei väistämisessä ole mitään järkeä. Luodit ovat myös jatkuvasti harvassa, ja ratkaisuna tähän Necromunda vohkii glory-tapot suoraan esikuvaltaan. Kun vihollista on kurittanut tarpeeksi, tämän voi käydä pistämässä halki-poikki-pinoon lähitaistelunappia painamalla. Toisin kuin viimeistellymmässä esikuvassa, Necromundan promptit eivät ole läheskään yhtä tarkkoja. Välillä saa sahata ees-taas useamman kerran, että turpasaunan voi käynnistää. Eikä siinä mitään, viholliset ovat onneksi sen verran typeriä, että riskit ovat yllättävän pienet jopa lähitaistelussa.

Jokainen glory-tappo käynnistää animaation, jonka aikana pelaaja on kuolematon. Tämän jälkeen on lyhyt hetki, jolloin hyökätä huoletta seuraavan epäonnisen kimppuun. Koska paikalliset riitapukarit ovat kaikki kansakoulun keskeyttäneitä, yleensä tämä tarkoittaa yhden pitkän jonon putsaamista vailla sen suurempaa vastareaktiota. Monesti turpasauna on myös se parempi vaihtoehto, sillä Necromunda kärsii ärsyttävistä lapsuksista aseiden käsittelyn parissa.

Luotia luodin perään

Teoriassa mörssäreistä on mistä valita, mutta käytännössä tarjontaa ei tule käytettyä laisinkaan. Hired Gun ei näet osaa päättää minkälainen toimintapeli se haluaa olla. Viholliset tiputtelevat aseita ja varusteita kuollessaan, mutta näihin pääsee vasta käsiksi kentän lopussa. Tässä vaiheessa valitaan mitkä kamoista haluaa pitää, ja mitkä myydään pois automaattisesti. Varsinaista vaihtelua löydettyjän aarteiden välillä ei ole, joten iso osa ryminän jälkimainingeista menee tilastojen tuijottelussa. Aseita voi myös parantaa ostamalla niihin lisäosia, joka entisestään vähentää tarvetta napata mukaan uusia vehkeitä matkan varrelta.

Toinen syy välinpitämättömyyteen on se, että aseet ovat poikkeuksetta tavattoman säyseitä ja tylsiä. Yhdestäkään ei löydy samanlaista potkua kuin esikuvien villeistä ilotikuista. Jopa tappiinsa viritetty konekivääri on loppujen lopuksi vain hernepyssy, joka tekee tuhoa tismalleen samalla tavalla kuin alkupäästä löydetty vekotin. Turhauttavuutta lisää myös tekninen toteutus, jonka takia aina latauksen yhteydessä hahmo unohtaa miten ammutaan hetkeksi, jolloin liipasinta pitää naputella muutama kerta jälkikäteen muistutukseksi.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Onneksi kentät ovat hauskoja. Necromunda-planeetta on häkellyttävä kokoelma erilaisia arkkitehtuureja, jotka sekoittuvat silmiä hiveleväksi painajaismaisten taistelukentäksi. Ilahduttavaa on myös huomata, että varsinaisia rajoituksia löytyy vähäisesti. Esimerkiksi alkupäässä nähtävä putkijuoksu massiivisessa luotijunassa muuttuu nopeasti vauhdikkaaksi murhabaletiksi, kun tajuaa ettei mikään pidättele nokkelaa hyppijää pomppimasta junan katolla ja sivuilla koko kentän halki. Myöhemmin mukaan ilmestyy heittoköysi, joka tuo mieleen Titanfall kakkosen kenttien lämpimän nostalgian. Ihan samanlaiseen euforiaan ei tässä päästä, mutta pastissina ja paremman puutteessa Hired Gun toimii varsin mainiosti.

Yön syliin

Pienen budjetin tuotantoa on vaikea suositella varauksetta. Hired Gun on selkeästi suurella sydämellä kyhätty rakkauskirje kaukaisen universumin dystopialle, mutta pikakelattu tuotanto näkyy kaikkialla. Ideoita pursuaa joka tuutista, eikä niille yksinkertaisesti löydy sijaa personaattomasta kokonaisuudesta. Mutta samaan aikaan visuaalinen ilme on huikea, ja lisenssiä käytetään ainakin pintapuolisesti hyvin. Yksittäiset tappokeikat ovat myös hauska tapa kuluttaa aikaa hävettävän lyhyen kampanjan pitkittämiseksi. Mutta samalla muistuu mieleen jatkuvasti, miksi Hired Gun ei ole esikuviensa veroinen tapaus. Kun mukaan sekoitetaan vielä olematon tarina ja heikko ääninäyttely, niin helposti alkaa miettiä onko kehityksessä säästetty juuri vääristä asioista.

Silti, kaikesta huolimatta Hired Gun viihdytti juuri ja juuri sen vajaat seitsemän tuntia, joka kampanjasta irtoaa. Minulla ei ole ollut mitään intoa palata sen pariin tämän jälkeen, mutta en myöskään pudistele päätäni ja sylje maahan aina pelin mainittaessa. Heti julkaisussa tarjoushintaan kaupatulle pelille tämä on ehkä parasta mitä voi odottaa.

Kirjaudu kommentoidaksesi