Cabela's African Adventures

Cabela-sarjan pelit eivät paistattele kriitikoiden suosiossa, mutta tasaisista myyntikäyristä päätellen niillä on selkeästi oma kannattajakuntansa. African Adventures julkaistiin jo pari vuotta sitten väistyvälle konsolisukupolvelle, ja nyt tuoreempi rauta saa osansa villieläinjahdista. Asiaan perehtymättömän arvostelijan mielessä kärsivällisyyttä, tarkkuutta ja moninaisia erämiestaitoja vaativa metsästyssimulaatio vaikutti kiinnostavalta konseptilta. Kyseinen ajatusleikki ei voisi kuitenkaan liihotella juuri kauempana totuudesta.

Evoluutiota auttamassa, luoti kerrallaan

Jutun juoni käy nopeasti selväksi. Ensimmäiseksi tehtäväksi annetaan jäljittää haavoittunut eläin seuraamalla sen verijälkiä. Sääli vain että massiivinen nuoli osoittaa valmiiksi oikeaan paikkaan, joten maaston tutkimiseen ei liiemmin motivoida. Määränpäässäkään ei odota tiivistunnelmainen kyttäyskeikka, vaan aseet laitetaan laulamaan kuin Call of Dutyissa konsanaan. Joka puolelta pelaajan kimppuun säntäilevät gepardit hoidetaan aitoon Rambo-tyyliin puolihuolimattomilla lonkkalaukauksilla. Jatkossa kakkosaseen virkaa hoitava haulikko varustetaan lisäksi loputtomilla kudeilla, joten otteissaan ei tarvitse olla turhan ronkeli.

Alun verikekkereiden jälkeen syvennytään hetkeksi tarinan pariin. Askeettisten piirrosanimaatioiden aikana selviää, että protagonisti Mason saapuu harventamaan Afrikan eläinkuntaa paikallisen plantaasin omistajan palkkaamana. Punaisena lankana toimii hyvin epämääräisesti perusteltu yhteys metsästämisen sekä maastoon sirpaloituneen arvoesineen välillä. Palaset paikalliseen McGuffinin kasaamiseksi löytyvät toinen toistaan hurjempien petojen pesäkoloista, joten on aika lastata maasturi täyteen tarvikkeita ja lähteä jahtiin. Suurimmaksi mietinnän aiheeksi kerronnan aikana muodostuu, että kumpi kaksikosta on vastenmielisempi: ilmeisen hämäräperäisin motiivein varustettu paikallinen riistäjäpohatta vai itsekäs ja rahanahne palkkionmetsästäjä.

Kirahvia mä metsästän

Pelaamisen kannalta käteistä tärkeämmäksi valuutaksi muodostuvat kehityspisteet. Tasoja nousemalla Masonin asevarasto laajenee, tavaroiden kantokyky lisääntyy sekä käyttöön suodaan erityiskykyjä hiippailussa ja taisteluissa auttamaan. Expaa tienataan paitsi tehtäviä suorittamalla myös avoimen häröilyn aikana suoritetuista tapoista. Ja riistaa riittää: lintuja lukuun ottamatta kaikkea liikkuvaa voi – tai paremminkin pitää – ampua. Esimerkiksi jättimäisiä ja puolustuskyvyttömiä kirahveja kaatamalla kokemuskassa kertyy kuin itsestään, mikä tuntuu aavistuksen epäilyttävältä.

Jokainen viidestä kenttäkokonaisuudesta noudattaa samaa kaavaa: ensin tahkotaan muutama peruskeikka ennen haastavampaa loppupomoa. Räiskimisen ohella Masonin on toisinaan hiivittävä kohteensa läheisyyteen kuolettavaa laukausta varten. Eläinkunnan edustajat ovat ilmeisesti käyneet samoissa opeissa kuin muutkin ikiaikaisia videopelikliseitä noudattavat vartijat. Lajista riippumatta nelijalkaiset nimittäin sahaavat lyhyitä partioreittejään kuin Metal Gear Solideissa. Tiukasta rutiinista ei ole vastusta, sillä Masonin tarvitsee ainoastaan kieriä polven korkuisesta pusikosta toiseen kohti maalissa odottelevaa saalista. Itseään toistava ja turhan yksinkertainen hiippailumekaniikka tarkoittaa, että touhusta menee nopeasti maku.

Osioiden lopussa odottelevia kohtaamisia alustetaan hurjilla legendoilla seudun asukkaita terrorisoivista tappajista, joiden lahtaaminen olisi helpotus koko yhteisölle. Hurjan leijonan tai verenhimoisen tiikerin kohdalla pohjustukset voi vielä niellä, mutta biisonilauman johtajan tai norsujen kuninkaan mainostaminen suurena uhkana aiheuttaa hymähtelyä. Pomomatsit käydään suljetuilla areenoilla, ja lisähaaste luodaan suomalla vastustajalle huomattavasti normaalia pidempi energiapalkki. Eläinten ainoaksi oleelliseksi keskinäiseksi eroksi muodostuu, että osa on immuuneja laukauksille suoraan edestä niiden panssaroinnin vuoksi. Tämä fakta jäi jostain syystä biologian tunneilla pimentoon.

Nykien ja paukutellen

Teknisesti Cabela’s African Adventures on todella ailahtelevainen tapaus. Välillä maalaillaan ihan kelvollisia näkymiä kauas horisonttiin auringonlaskun värjätessä maiseman oranssiin kajoon. Myös eläimet kestävät lähempää tarkastelua tekstuuriensa puolesta, vaikka animaatioiden suhteen jää vielä toivottavaa. Suurimman osan ajasta peli kuitenkin näyttää keskivertoa kehnommalta edellisen sukupolven tuotokselta, ja esimerkiksi eläinten ruumiit haihtuvat saman tien maastosta. Askeettisen yleisilmeen huomioon ottaen onkin käsittämätöntä, että ruudunpäivitys takeltelee erittäin rumasti.

Jatkuva nykiminen vaikeuttaa konkreettisesti pelaamista. Esimerkiksi autolla kiihdytettäessä ruutu ei pysy lainkaan mukana menossa, kun äkkipikainen maasturi suuntaa jo lähimpään ojaan. Kaahaaminen tuntuu muutoinkin erittäin kömpelöltä, mutta onneksi siirtymät eivät muodostu järin pitkiksi. Jalkapatikassa Masonin täydellinen kyvyttömyys ylittää edes polven korkuisia esteitä aiheuttaa turhautumista, sillä kentissä riittää kaatuneita puunrunkoja ja kivikkoja. Audiopuolelle täytyy sen sijaan jakaa kehuja: taustan ambienssiäänet saavat näennäisesti autiot maisemat tulvimaan elämää.

Monista typeryyksistään ja kankeuksistaan huolimatta Cabela’s African Adventures ei ole umpisurkea tapaus, ainoastaan harmillisen turhanpäiväinen lisä kenenkään pelihyllyyn. Eläinten ammuskelu on toki piristävää vaihtelua ainaisten zombien tai natsien lahtaamiseen, mutta aihepiirin potentiaali jää pitkälti hyödyntämättä. Jokseenkin kuvaavaa on, että metsästäminen maistuu paremmalta esimerkiksi Far Cry 4:ssä, jossa aktiviteetti on tarkoitettu pelkkään sivuosaan. Tältä pohjalta peliä on melkoisen vaikea suositella edes innokkaimmille erämiehille.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi