Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Call of Duty: Roads to Victory

Franchise on hieno englanninkielinen termi, jolle ei löydy täysin vastaavaa suomenkielistä käännöstä. Call of Duty on selkeästi franchise. Samalla nimellä julkaistuja pelejä löytyy isoille konsoleille numeroituna yhdestä kolmeen, Call of Duty 2:sta on täysin eri pelit Xbox360:lle ja PS2:lle, CoD3:a voi pelata PS2:n lisäksi kaikilla uuden sukupolven konsoleilla ja nyt on julkaistu – vieläpä eri studion kehittämänä – täysin oma pelinsä PSP:lle. Viimeistään yhden pelin teettäminen eri firmalla muuttaa tavallisen pelisarjan franchiseksi.

Taskukokoiselle taistelukentälle

Alusta alkaen Call of Dutylle on ollut leimallista tarkkaan käsikirjoitetut tapahtumat, tulilinjalle kävelevät kaverit, loputon vihollistaistelijoiden virta ja todella korkeat tuotantoarvot. Infinity Wardin kilpailija Medal of Honorille on tarjonnut konsoliharrastajille helposti unohdettavia kertakäyttöpelejä, joissa kaadutaan vapauden puolesta samalla kun ihastellaan öisiä Ranskan rannikkomaisemia.

PSP-version toteuttamiseen eivät Infinity Wardin omat miehet halunneet ryhtyä, joten hommaan palkattiin käsikonsolikäännöksiä aiemminkin liukuhihnalta tuottanut Amaze Entertainment. Tempaisu oli ilmeisen onnistunut, sillä vankka kokemus pelien kehittämisestä taskukokoisille laitteille näkyy myös Call of Dutyssa. Sarjan aiemmista osista tutut elementit ovat läsnä, mutta pienemmän laitteen käyttöliittymähaasteet ja tekniset rajoitteet on osattu ottaa huomioon suorastaan kiitettävällä tavalla. Jopa joitain pöytäkonsoleita riivaavia ärsyttävyyksiä on saatu hukattua.

Kuten muutkin saman nimiset pelit, myös tämä Call of Duty kertoo toisesta maailmansodasta muutaman valikoidun solttupojan näkökulmasta. Pääteemana on liittoutuneiden massiivinen operaatio Market Garden, jonka tv-sarjan Taistelutoverit huolella katsoneet muistavat yhtenä sodan vähemmän menestyneenä kampanjana. Tarkoitus oli maahanlaskujoukkojen avulla nopeasti vapauttaa Hollanti pahojen natsien ikeestä, mutta turpaanhan siellä tuli. Pelissä päästään kulkemaan muutama maili amerikkalaisen, englantilaisen ja kanadalaisen sotilaan saappaissa, ja mahtuupa mukaan yksi pommikonetehtäväkin.

Ohjat käsiin

Jos PSP:n suunnitteluvirheet pitäisi listata, niin kärkeen kiilaisi toisen analogisen ohjaimen jättäminen laitteesta pois. Tämä puute hankaloittaa 3D-tasohyppelyiden ja Grand Theft Autojen pelaamista, mutta missään ei tuo puute ole niin selkeä kuin ensimmäisen persoonan ammuskelupeleissä. Kun joko liikkumista tai katseen suuntaa täytyy ohjata digitaalisilla napeilla, kärsii ohjauksen tarkkuus aina jossain. Tästä huolimatta Amaze on tehnyt suorastaan hämmästyttävän hyvää työtä toteuttaessaan Roads to Victoryn kontrolleja. Oletusarvoisesti liikkumista hallitaan analogilevyllä ja katsetta käännetään oikean puoliskon kuvionapeilla.

Erityisen suuren helpotuksen taskutaistelijan elämään tuo automaattinen tähtäys, joka vetäisee tähtäimen suunnilleen vihulaisen leuan kohdalle, kun katse on suurinpiirtein sinne päin. Tähtäystä pystyy hienosäätämään painamalla L-napin pohjaan ja ohjaamalla katsetta kevyesti. Näin saa kerättyä loppuarviossa niin arvokkaita pääosumia ja luotejakin säästyy. Hard core -jääkärit voivat todistaa miehuuttaan vääntämällä automaattitähtäyksen pois päältä, mutta enemmän huvin vuoksi pelaavat hyötyvät tästä avusteesta.

Muutenkin ohjainkonfiguraatio on perusasetuksilla ihan mukiinmenevä: kranaattien viskomiselle, aseen vaihtamiselle, lataamiselle ja kyykistymiselle on varattu oma nuolinäppäin, joten kaikki tarpeelliset perusliikkeet on lyhyen harjoittelun jälkeen helppo ohjelmoida selkäytimeen.

Karu meininki ja grafiikka

Tehtävät ovat täysin sitä samaa, mihin totuttiin jo kookkaampien konsoleiden Call of Duty 3:ssa. Toiminta alkaa aina pelimoottorilla toteutetulla lyhyellä johdannolla tyyliin "germaaneilla on tankkeja, räjäytetään ne". Sitten hypätään taisteluhautoihin tai aletaan vyöryttää rauniokasoja virstanpylväältä toiselle. Ystäviä ja vihollisia kaatuu vasemmalta ja oikealta, välillä itsekin kerätään damagea ja viikatemiehen viedessä lävähtää ruudulle sodanaikaisten ajattelijoiden mietelauseita.

Tekniseltä toteutukseltaan Roads to Victory ei ole edes hyvää keskikastia. Parempaa grafiikkaa nähtiin jo PSP:n ensimmäisessä Ridge Racerissa eikä äänimaailmakaan suunnattomasti säväytä. Molemmat ajavat kuitenkin asiansa, vaikka eroa olohuonelaitteiden vastaaviin peleihin onkin. Tärkeämpää on kuitenkin se, että eroa on myös tapahtumien käsikirjoittamisessa. Itseäni on CoD-sarjassa aina ärsyttänyt suunnattomasti kenttään määritelty näkymätön viiva, joka täytyy ylittää, jos haluaa saksalaissotilaiden virran joskus katkeavan. Roads to Victoryssa sakemanneja on oikeasti rajallinen määrä, joten yhdellä hallitulla käsikranaatin heitolla ja parilla napilla otsaan saa talon tyhjennettyä vaikka kadun toiselta puolen. Tietysti jos ruumislaskurin lukeman kasvattaminen on lähimpänä omaa sydäntä, tämä on heikennystä aiempaan.

Toinen FPS-peleihin toivottavasti yleistyvä innovaatio on automaattinen paraneminen. Ruudulla ei näy minkäänlaista terveysmittaria, jonka huvetessa täytyy alkaa käyttää enemmän aikaa ensiapupakettien metsästämiseen. Tämän sijaan sankari kestää hetken aikaa luotisuihkua ennenkuin ruutu alkaa punertaa ja tekstuaalinen vinkki kehottaa hakeutumaan suojaan ettei kuolo korjaa. Pikku juttu, mutta tekee pelaamisesta niin paljon rennompaa.

Kiva pieni taistelupakkaus

CoD Roads to Victory on jokseenkin lyhyt ja helppo peli, ja se sopii erinomaisesti taskukonsolille. Tehtävien aikana tarkistuspisteitä on riittävän tiuhaan, jotta lyhyenkin session aikana ehtii taittaa aina yhden etapin. Jostain kumman syystä unitilasta käynistäminen vie poskettoman kauan verrattuna lähes kaikkiin muihin PSP:n peleihin, eikä tallennusmahdollisuutta tarjota tehtävien aikana. Jos siis on päässyt yli puoleen kenttään ja iskee himo kuunnella MP3-musiikkia, täytyy joko kärvistellä lopputaival tai menettää siihenastinen suoritus.

Roads väittää tarjoavansa myös verkkopelin, mutta tätä CoDia ei voi pelata Internetissä. Kaverin kanssa lähietäisyydellä tappeleminenkin edellyttää pelilevyn löytymistä molemmista vehkeistä, sillä Gamesharingia ei tueta.

Yksinpeli on joka tapauksessa lyhyydestään huolimatta hyvä ajantappoväline, kun sellaista kaipaa. Yllätyksekseni pidin tästä jopa jonkin verran enemmän kuin Big Red Onesta PS2:lla tai CoD3:sta Wiillä. Jos siis tasku-FPS maistuu, Call of Duty on ihan kelpo hankinta.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi