Battlestations: Midway

Rautaa ilmaan ja vesille

On olemassa kaksi peligenreä, jotka ovat perinteisesti jääneet konsoleilla paitsioon: strategiapelit ja simulaattorit. Strategiaosastolle on jonkin verran viime aikoina ollut yritystä, mutta jos erilaiset simulaatiot kouristelevat kuoleman partaalla PC-puolella, ei konsoleille vakavasti otettavia yrittäjiä ole ollut käytännössä koskaan. Syyt tietysti ovat käytännölliset, mutta kaupallisuuden kirouksella varmasti on oma osansa. Genrejä voi toki myös yhdistää ja tehdä helpommin lähestyttäviksi. Yleensä näiden kokeilujen tuloksena on vesitetty tai muuten toimimaton sillisalaatti, mutta tällä kertaa Eidos on tuonut markkinoille vallan toimivaa ja akuutisti vaihtelua kaipaavaan pelikirjastoon virkistävää erilaisuutta. Battlestations: Midwayssä yhdistyy onnistuneesti monta sellaista ominaisuutta, jotka yksittäisinäkin tuottavat monelle pelintekijälle vaikeuksia toteuttaa oikein.

Battlestations: Midway on eräänlainen strategia- ja sotapelin hybridi. Pelaaja toimii laivoista, lentokoneista ja sukellusveneistä koostuvan yksikkönsä komentaja, mutta komentaminen taistelukartalla ei ole ainoa mitä pelissä voi tehdä. Pelaaja voi nimittäin ottaa käyttöönsä minkä tahansa omista sotakoneistaan ja ohjata sitä suoraan. Täten pelaaja voi esimerkiksi komentaa tekoälyn ohjauksessa olevan sukellusveneensä hyökkäämään vihollisen lentotukialusta vastaan ja ottaa omaan ohjaukseensa jonkun taistelulaivoistaan. Mikäli tekoäly ei hommaansa hoida toivotulla tavalla, ei mikään estä hyppäämästä itse sukellusveneen puikkoihin. Jos syvyyksissä sukeltelu alkaa hirvittää, voi vaihteeksi kokeilla vaikka lentokoneella lentelyä ja urhoollista taistelua pilvien lomassa.

Purkkiruokaa yksinäiselle sotilaalle

Pelin yksinpelikampanja seuraa luutnantti Henry Walkerin edesottamuksia toisen maailmansodan Tyynenmeren taisteluissa. Vanhaan kunnon Korkeajännitys-tyyliin Henry Walker laitetaan tapahtumien keskipisteeseen Japanin hyökätessä Pearl Harboriin. Alkuun komennettavaksi annetaan yksinäinen torpedovene, mutta Korkkari-tyylille uskollisesti sankarillemme satelee ylennyksiä tuon tuosta, joten kampanjan päättävään Midwayn taisteluun mennessä päähenkilömme komentaa jo varsin vakuuttavan kokoista laivastoa kääntäen taistelun amerikkalaisten hyväksi lähes yksinään. Se siitä historiallisesta tarkkuudesta, mutta ainakin kampanja valmistaa pelaajan oivasti Live-koitoksia varten.

Battlestations: Midwayn pahin puute on sen konsoleille perin tyypillinen lineaarinen, ”purkitettu” kampanja. Kun tehtäväsarja on pelattu läpi, ei niiden uudelleen pelaamiseen ole muuta motivaatiota kuin jokunen triviaali saavutus gamerscore-lukemaa kasvattamaan. Vaikka kampanjan lisäksi tarjolla on muutama lisätehtävä laivoille, sukellusveneille ja lentokoneille, olisi dynaaminen kampanja tai edes haaroittuva tehtäväsarja ollut tämän pelin kohdalla erityisen kova sana. PC:llä strategiapelien olennaisena osana mahdollisuus muuttaa historian kulkua, mutta tälläkin kertaa kampanjalla on vain yksi mahdollinen lopputulos, eli ”hyvien” voitto.

Mistään Silent Hunterin tai Dangerous Watersin kaltaisesta simulaattorista ei voi puhua tarkasteltaessa sotakoneiden käyttäytymistä pelaajan ohjastuksessa, mutta peli ajaa hyvin asiansa pelattavuuden kannalta. Lentokoneet käyttäytyvät ehkä uskottavimmin, sillä liian pienillä nopeuksilla koneensa voi saada jopa sakkaamaan. Tosin sakkauksesta on todella helppo päästä pois verrattuna todellisen maailman fysiikan lakeihin, mutta jotakin yritystä sentään on laitettu siihen, miltä lentämisen kuuluu tuntua. Laivojen kääntösäteet vaikuttavat ainakin mututuntumalla uskottavilta, joskin kiihtyvyys ja töksähtävän nopea pysähtyminen moottoreiden pysäytettyä saavat isommat laivat tuntumaan pikaveneiltä. Sukellusveneiden kohdalla uskottavuuden rajoja koetellaan kaikkein hurjimmin. Torpedoiden latausajat ovat pelissä sadasosa siitä mitä ne toisen maailmansodan aikaisissa paateissa olivat, eli Korkeajännityksen maailmoissa mennään, vaikkakin torpedot ovat melko tehottomia. Kun todellisuudessa laivan upotti jopa yhdellä tai kahdella torpedolla, tarvitaan Battlestations: Midwayssä osumia roppakaupalla. Happikin loppuu sukelluksissa jo joissakin minuuteissa, tosin tämän kaltaisessa pelissä ymmärrän toki tarpeen tasoittaa sukellusveneiden tappavuutta.

Sukellusveneiden, laivojen ja lentokoneiden käyttö on joka tapauksessa erittäin nautinnollista. Aseistuksen suuntaus itse on palkitsevaa onnistuessa saamaan vihollisen laivaan kriittisen osuman tykkien alle. Jonkinlaista vahinkomallinnustakin on peliin onnistuttu ymppäämään mukaan, sillä osumien vaikutusta ei enää ilmoiteta vain energiamittarin hupenemisella, vaan laivoissa on erilaisia järjestelmiä, joiden korjaamiseen pelaajan kannattaa miehistöään tarpeen mukaan laittaa. Miehistön voi esimerkiksi jakaa hoitamaan vuotoja tai tulipaloja, mutta välillä myös moottoreiden, ohjausjärjestelmien tai aseidenkin korjaukseen joutuu käyttämään miesvoimaa. Kyky pitää laivansa pinnalla taistelukunnossa erottaa tässä pelissä aloittelijat veteraaneista.

Pelkurit hakeutukoon muiden pelien ääreen

Graafisesti Battlestations: Midway ajaa asiansa. Toki joku tietotekniikkanörtti haluaa valittaa saarten jokseenkin epätarkoista tekstuureista ja muiden yksityiskohtien kuten kaupunkien tai kylien puuttumisesta, mutta totuus on että tämän tyyliseksi peliksi Battlestations: Midway näyttää aivan tarpeeksi hyvältä. Erityisesti laivat ovat varsin yksityiskohtaisesti mallinnettuja. Lisäksi kannella voi nähdä miehistöä omissa toimissaan. Räjähdykset voisivat olla elävämpiä, mutta ei niistäkään mitään erityisen pahaa voi sanoa. Riittää kun näkee mihin kohtaan vihollisen lentotukialusta pomminsa onnistui pudottamaan. Taivas pilvineen on erityisen kaunista katseltavaa, sillä pilvet muodostavat kunnollisia hattaroita, joiden seassa käydään ne jännittävimmät taistelut ilmaherruudesta. Tunnelmaa korostaa varsin onnistunut äänitoteutus. Japanilaisia komentaessa radioviestit kuuluvat juuri sillä kielellä millä pitää. Tykit ja muut aseet kuulostavat vakuuttavilta, joten merisodan riehuessa peli tarjoaa kiitettävän ”siellä olon” -tunteen.

Yksinpeli on lyhyt ja suorastaan ponneton, mutta moninpeli on se, mitä varten Battlestations: Midway on suunniteltu. Taisteluun voi ottaa osaa kerrallaan kahdeksan pelaajaa, eli neljä liittoutuneiden ja loput japanilaisten puolella. Tehtävässä käytössä olevat laivat ja muut jaetaan pelaajien kesken, tosin ennen aloitusta pelaajat valitsevat mieluisensa. Yli jääneet peli määrää tasaisesti ihmispelaajien komennettavaksi. Tällä hetkellä pelattavana on yhdeksän karttaa, jotka riittävät alkuun, mutta onneksi sekä karttoja että sotakoneita on tiedossa ladattavaksi. Toivottavasti näistä ei tarvitse vain maksaa nykytrendin mukaisesti itseään kipeäksi. Useissa taisteluissa voimasuhteet eivät mene tasan, mutta hyvällä pelaajien välisellä kommunikaatiolla ja koordinaatiolla on voittoon aina olla mahdollisuus.

Battlestations: Midwaytä on vaikea suositella yksinpeliksi, mutta moninpelinä se on miehistä rautaa. Strategiapelejä ei konsoleilla ole koskaan liikaa ja kun aiheena on vähemmän peleissä nähty Tyynenmeren taistelut, ei parempaa voisi enää toivoa. Lisäksi mahdollisuus ohjata itse sotakoneita on näin hyvin toteutettuna aina tervetullutta. Valitettavasti peliä testattaessa kävi ilmi se surullinen tosiseikka, ettei keskiverto konsolipelaaja ole kypsä Battlestations: Midwaylle. Peliseuraa voisi Liveen löytyä paljon enemmän tämän pelin ääreen. Pelillä on silti oma pieni marginaalinen pelaajakuntansa, joten moninpelikoitoksia kyllä löytää kun jaksaa etsiä tai itse järjestää. Battlestations: Midway on peli ajatteleville tosimiehille, jotka ovat kyllästyneet puhdasta reaktionopeutta testaaviin teinifanipoikapeleihin.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi