The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay

Vielä on toivoa


Voi pojat! Ei sitä ihan ensimmäisenä tulisi mieleen, että ruotsalainen Starbreeze yhdessä Tigonin ja Vivendin kanssa olisi se kolmikko, joka tuo kipinää vähääkään kriittisemmän pelaajan kylmäksi jättävään nykypäivän lisenssipelitarjontaan. Saavutuksen arvoa nostaa entisestään se, että tuore elokuvapelien helmi pohjautuu Vin Dieselin tähdittämiin elokuviin, Pitch Blackiin ja The Chronicles of Riddickiin. Voisi kuvitella, että esimerkiksi The Matrix ja Taru Sormusten Herrasta tarjoaisivat edellä mainittuja jonkinmoisen kulttimaineen saaneita scifi-leffoja enemmän ainesta laadukkaaseen videopeliin, mutta ainakin näiden elokuvien peliversiot puhuvat toista kieltä.


Yksi The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bayn menestyksen avaimista on se, että elokuvia ei ole väkipakolla ahdettu peliformaattiin. Peliin on itseasiassa otettu elokuvien fiktiivisen scifi-universumin ohella vain pari keskeistä hahmoa, kuten pääosaa pelissäkin esittävä Vin Dieselin anti-sankari Richard B. Riddick. Tarina ja tapahtumapaikka ovat koettavissa vain pelissä. Tarina kertoo Riddickin ajasta Butcher Bayssä, universumin kovimmassa vankilassa, jonne hänet tuo palkkiota jahtaava ja valkokankaallakin nähty Johns (Cole Hauser). Vankilaa on pidetty niin lujana, että sieltä ei yksinkertaisesti voi paeta. Tämä väite on kuitenkin muovautunut ennen kuin Riddick tuli taloon.


Monipuolisuus on päivän sana


Monesti toimintapelit keskittyvät vain yhteen tapaan toteuttaa tavoitteita. On puhtaasti räiskintään keskittyviä pelejä, hiiviskelypelejä sekä taistelupelejä. Joskus tällaisia pelejä pelatessaan ajattelee, että tilanteen voisi hoitaa paremmin jotenkin muuten kuin peli pakottaa pelaajan tekemään. The Chronicles of Riddick on tässä suhteessa askel oikeaan suuntaan, vaikka kuvia katsomalla voisi helposti luulla peliä jälleen yhdeksi keskinkertaiseksi ensimmäisen persoonan paukutteluksi. Pelin toiminta koostuu kolmesta peruselementistä, räiskinnästä, hiiviskelystä ja aseettomasta taistelusta, joiden lisäksi mukana on myös seikkailu- ja roolipeleistä tuttua interaktiivista keskustelua muiden hahmojen kanssa. Hahmoilta voi jopa ottaa pieniä sivutehtäviä tehtäväkseen.


Pääpaino on kuitenkin enemmän tai vähemmän vauhdikkaalla toiminnalla, eikä jutustelulla. Peli painottuu tehtävästä riippuen hieman eri pelielementteihin. Teoriassa elementit toimivat yhteen saumattomasti, ja rauhallisesta hiiviskelystä voi hetkessä siirtyä rämäpäiseen räiskeeseen, mutta käytännössä tämä ei aina ole mahdollista. Vankilassa vallitsee nimittäin tiukka kuri aseiden suhteen, ja tuliaseet on suojattu DNA-koodauksella. Jos pelaaja ei ole saanut ujutettua omaa DNA-tunnistettaan järjestelmään, aseisiin koskeminen aiheuttaa pienen sähköiskun. Tästä syystä toiminnannälkäinenkin pelaaja joutuu turvautumaan myös salakavalaan varjoissa etenemiseen. Eri elementteihin painottuvat osat on onneksi jaksotettu taitavasti ja toiminnan tyyli muuttuu sopivin väliajoin, joten peli ei käy missään vaiheessa puuduttavaksi.


Sopivasti syvyyttä


Monien pelielementtien kasaamisessa yhteen peliin on aina se riski, että mikään niistä ei toimi kunnolla. On toki myönnettävä, ettei The Chronicles of Riddick mikään ensimmäisen persoonan Splinter Cell ole, eikä sen aseeton lähitaistelu vastaa oikeiden taistelupelien pelimekaniikkaa, mutta yllättävän lähelle se pääsee varsinkin hiiviskelyn puolesta. Riddick osaa kurkkia nurkkien takaa ja hiipiä hiljaa vihollisen taakse taittamaan tältä niskat. Ruumiitkin olisi ihan hyvä raahata hieman syrjemmälle, ettei seuraavana paikalle tuleva, ihan riittävän hyvällä tekoälyllä varustettu vartija ala epäillä mitään. Lisäksi pimeä tarjoaa näkösuojaa vihollisilta siinä missä Splinter Cellissäkin. Etenkin pelin myöhemmässä vaiheessa pimeän hyödyntäminen tulee kunnolla esille, kun Riddick saa yllättäen käyttöönsä elokuviin perehtyneille tutut "eyeshine"-silmät, joiden näkökyky ylittää jopa Sam Fisherin käyttämät pimeänäkölasit.


Aseeton taistelu tarjoaa enemmän kuin yhden napin hakkaamista. Taistelusysteemi on rakennettu siten, että Riddick lyö oikeaa liipaisinta painamalla ja suojautuu vasemmasta liipaisimesta. Iskujen tyyppi valitaan vasemmalla tatilla kääntämällä tattia joko ylös (kyynärpääisku), oikealle (oikea suora), alas (alakoukku) tai vasemmalle (vasen suora) oikeaa liipaisinta painaessa. Neljä erilaista iskua ei ehkä kuulosta ihmeelliseltä, mutta koko homman juju on kombo- ja vastaiskusysteemi. Yhdistelemällä iskuja toisiinsa jokaisen yksittäisen iskun nopeus ja teho kasvavat. Kaikkein tehokkain tapa tiputtaa vihollinen on kuitenkin vastaisku, joka vaatii tarkkaa ajoitusta. Juuri kun vihollinen on lyömässä, iskun voi ottaa kiinni ja kääntää takaisin vasenta ja oikeaa liipaisinta painamalla. Vastaiskun hallitseminen on välttämätöntä varsinkin, kun vastassa on tuliaseella huiskiva kaveri. Taistelusysteemi toimii paitsi paljain käsin, myös veitsiä, pamppuja tai vaikka ruuvimeisseliä käyttäen, jotka tietysti tehostavat iskuja omalla tavallaan.


Tulitaisteluihin siirryttäessä merkille pantavaa on se, että pelissä ei ole varsinaista tähtäintä, vaan tähtääminen onnistuu aseissa olevan laser-säteen avulla. Itseasiassa koko HUD on hyvin minimaalinen. Hahmon energia, joka rahtusen latautuu suojassa kyykkien, esitetään vaaleina neliöinä ruudun vasemmassa yläkulmassa, ja asevalinnat tehdään ruudun oikeassa laidassa olevien ikonien avulla. Kumpaakaan ei kuitenkaan näytetä jatkuvasti, vaan ne pompsahtavat esiin esimerkiksi hahmon saadessa osumia tai vaihtaessa asetta. Lippaassa olevat ammuksetkin näytetään vain aseissa olevan pienen näytön avulla.


Itse räiskintä on sutjakkaa. Aivan yhtä vaivatonta se ei ole kuin erinomaisesta tähtäyssysteemistään tunnetussa Halossa, mutta kuolon koittaessa ei silti voi syyttää kuin itseään. Aseet, jotka vaihtelevat tainnutuspistoolista rynnäkkökivääriin ja haulikkoon, ovat sopivan raskaan tuntuisia, eivätkä mitään heppoisia nallipyssyjä. Tätä korostaa käsissä tuntuvan tärinän ja korvia riipivän paukkeen ohella vihollisten räsynukkefysiikat sekä vihollisiin ja ympäristöihin jäävät luodinreiät. Onpa joitain osia ympäristöistä tuhottavissakin, joista lamput ovat pelillisesti oleellisimmat.


Hyvin suunniteltuja putkia


The Chronicles of Riddick on melko suoraviivainen peli, joka sijoittuu käytännössä vain sisätiloihin. Pelattavissa olevat alueet on rajattu tarkasti, ja muutamista vaihtoehtoisista reiteistä huolimatta vapaamuotoisemmat kentät eivät olisi olleet pahitteeksi. Kentät ovat kuitenkin yllättävän vaihtelevia ja uskottavasti suunniteltuja, mikä saa Halon sisäkentät vaikuttamaan entistä pahemmalta saman geometrian kierrätykseltä. Toki kierrätystä on myös Riddickissä. Anti-sankarimme pakoyritysten saadessa mutkia matkaan pelaaja joutuu palaamaan tutuille nurkille. Vankilassa paikasta toiseen siirtyminen ei kuitenkaan muodostu samojen reittien toistoksi, sillä ympäristöt muuttuvat käsikirjoituksen mukaan ja pelaajalle aukeaa sitä kautta uusia reittejä tutkittavaksi.


Pelin latausajat rikkovat kokonaisuutta. Vaikka lataustaukojen pituus ei ole maata järisyttävä, peli pysähtelee paikoin turhan taajaan. Häiritsevintä tämä on silloin, kun joutuu kulkemaan viereiselle alueelle eräänlaisen hub-alueen kautta. Tällöin peli pysähtyy ensin lataamaan hub-aluetta, jolle päästyään pelaaja saattaa kulkea kymmenisen metriä viereiselle ovelle, jolla törmää jälleen latausruutuun. Onneksi vastaavaa ei tapahdu jatkuvasti, vaan pelaaja voi useimmiten kulkea suhteellisen pitkiäkin käytäväkokonaisuuksia katkotta.


Pelissä käytetään checkpoint-pohjaista tallennussysteemiä. Peliä ei voi siis itse tallentaa, vaan se tallentuu automaattisesti tietyissä pisteissä. Systeemi ei ole kaikissa peleissä ollut kovin miellyttävä, koska se saattaa tallentaa pelin aivan väärässä paikassa, kuten esimerkiksi keskelle tulitaistelua. The Chronicles of Riddick ei kuitenkaan kärsi tällaisista ongelmista. Tallennuspisteitä on sopivan tiheässä ja ne ovat huolella sijoiteltuja esimerkiksi suurempia kahakoita edeltäviin paikkoihin.


Komein konsolipeli?


Ruotsista tulee kauniita Xbox-pelejä – ehkäpä jopa kauneimpia Xbox-pelejä. Pari vuotta sitten Xboxille julkaistu Starbreezen Enclave on edelleen pirullisen kaunista katsottavaa. DICE on puolestaan osoittanut kyntensä RalliSport Challenge -sarjallaan, eikä Midtown Madness 3:kaan ruma ole. Kaikki nämä jäävät kuitenkin The Chronicles of Riddickin efektitykityksen jalkoihin.


Haloa pelanneet muistavat varmasti pelin raskaan bump-mappauksen eli tekstuurien kohokuvioinnin, ja Splinter Celliin tutustuneet tuntevat dynaamisen valaistuksen. Tekstuurien kohokuviointia ja realistista valaistusta ei olla kuitenkaan aiemmin saatu Xboxilla samaan peliin niin hyvin kuin Riddickissä. Ion Stormin Deus Ex: Invisible War ja Thief 3 ovat varmaankin lähimmät kilpailijat tällä saralla, mutta erottavana tekijänä toimii ruudunpäivitys. Siinä missä Invisible War ja Thief hidastuvat pelattavuuden rajamaille, Riddick pystyy ylläpitämään yllättävän korkeaa ruudunpäivitystä. Täysin takkuilematta sekään ei toimi, mutta hidastumiset eivät ole edes sitä tasoa kuin Halossa, eivätkä ne täten pelaamiseen juurikaan vaikuta.


The Chronicles of Riddickin grafiikassa on lähes kaikki, mitä videopeliltä – mukaan lukien PC-pelit – voi tänä päivänä toivoa. Värimaailmaltaan rikas grafiikka on uskomattoman yksityiskohtaista ja efektit maukkaita. Lisäksi oikeisiin ihmisiin perustuvat hahmot, kuten Vin Dieselin Riddick, Cole Hauserin Johns ja räppäri Xzibitin "turvallisuusmies" Abbott, ovat ulkonäöltään totuudenmukaisia ja hahmojen animointi on suorastaan ensiluokkaista. Yksi häiritsevä puute grafiikassa kuitenkin on, eikä sen huomaamiseen tarvitse suurennuslasia: olematon reunojenpehmennys. Kuten sanotaan, kauneudella on hintansa, ja tällä kertaa ilotulitus maksetaan runsain sahalaidoin.


Tunnelma tulvii kaiuttimista


The Chronicles of Riddick imaisee mukaansa. Kiitos tästä kuuluu uskottavien vankilaympäristöjen lisäksi pelin erinomaiselle äänimaailmalle, joka sanalla sanoen toimii. Dolby Digital 5.1 -ympäristössä helposti unohtaa istuvansa turvallisesti kotisohvalla, kun kaukaisista selleistä kaikuu pahoinpideltävien vankien huutoa ja toisaalla Riddickin päänahkaa janoava vartija kiroaa pelaajan ohjastamaa karkuria. Pelissä käytettävä kieli on muutenkin erittäin rujoa, mutta mitäs siitä valittamaan, kun ääninäyttely on hoidettu antaumuksella. Ja toisaalta eihän Riddick mikään koko perheen peli olekaan.


Pelin musiikissa ei ole suuremmin aihetta kritiikille. Gustaf Grefbergin säveltämät orkestraaliset kappaleet muuttuvat pelitilanteiden mukaisesti antaen tunnelmalliselle pelille vielä sen viimeisen silauksen. Musiikki vaihtelee rauhallisen kaihoisista sävelmistä rytmikkääseen lyömä- ja puhallinsoittimien yhdistelmään. Grefbergin käyttämästä tyylistä tulee tietyllä tapaa mieleen Marty O'Donnellin Haloon säveltämät sävelmät, mikä ei suinkaan ole huono asia. Halvan hissimusiikin valtakausi toimintapeleissä näyttää olevan ohi yhä useamman kehittäjän panostaessa vahvaan äänimaailmaan.


Puskista parrasvaloihin


The Chronicles of Riddick on laatupakkaus moninaista toimintaa. Pelissä ei ole suuria vikoja, mutta kokemuksen lyhyys tiputtaa hitusen loppupisteitä. Peli on mahdollista läpäistä kevyesti alle 10 tunnissa vaikeustasosta riippumatta (helppo, keskivaikea, vaikea). Kaikki sivutehtävät suorittava ja mahdollisimman monen hahmon kanssa keskusteleva pelaaja on tietysti hieman hitaampi, muttei peliaika siltikään veny selkeästi päälle 10 tuntiin. Xbox Live -tuen rajoittuessa Live Aware -toimintoon täysin moninpelitön peli lepää yksistään kampanjansa varassa, josta onneksi irtoaa iloa myös uusintakierrokselle.


Varsinainen porkkana uudelleenpeluuseen ovat matkan varrelta löytyvät ja joiltakin hahmoilta hankittavat tupakka-askit, joita kaikkia tuskin ensimmäisellä läpipeluukerralla saa kerättyä. Askit avaavat pelaajan katsottavaksi tukuittain konseptikuvia pelistä ja elokuvista. Maukkaimpana lisänä mukaan on laitettu monia pelivideota The Chronicles of Riddickin varhaisista versioista, jotka paljastavat, miten paljon peli on loppujen lopuksi muuttunut kehityksen alkuajoista.


The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay nousee Halon kanssa samaan sarjaan Xboxin ensimmäisen persoonan toimintapeleissä olemalla paitsi loistava peli, myös yksi kaikkien aikojen kovimmista lisenssipeleistä. Kuluvan vuoden megahype-peleihin nähden melko vähän huomiota saaneen Riddickin vankilaseikkailut jaksavat viihdyttää alusta loppuun asti, ja kokonaispaketti onkin vahva ehdokas vuoden yllättäjäksi. Tätä ei kannata missata.

Galleria: 

Kommentit

Riddickin yksinpeli pesee Xboxin kärjen mennen tullen!

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi

Pelin tiedot

Arvosteltu versio: 

Arvostelussa käytettiin kesäkuun alussa julkaistua USA:n NTSC-versiota.