Syksyllä 2006 julkaistu Dead Rising vaikutti aluksi taas yhdeltä zombienpelkäämispeliltä muiden kaltaistensa joukossa. Capcomin uutukaisen ideana ei kuitenkaan ollut pelotteleminen, vaan yksinkertaisesti zombien pieksäminen. Avoin ostoskeskus tarjosi puitteet mitä ihmeellisimmille tavoille saattaa epäkuolleita lopulliseen hautaansa: oli golfmailoja, miekkoja, ruohonleikkureita, CD-levyjä, tennismailoja, pehmoleluja ja ties mitä muuta. Vanhentunut ja rankaiseva tallennusjärjestelmä oli kuitenkin suurin yksittäinen syy, miksi Dead Rising ei kaikkia miellyttänyt. Erikoinen ratkaisu oli myös tarinankerronnan sitominen tiukkoihin aikarajoihin. Jatko-osa on onneksi ottanut opikseen, sillä se korjaa monia alkuperäisen pelin puutteita. Dead Rising 2 tuntuukin lähinnä ensimmäisen osan päivitetyltä versiolta.

Moottoripyöräilijä Chuck Greene on päättänyt ottaa osaa suosittuun TV-sarjaan Terror is Reality (TIR). Kyseessä on vahvasti Amerikan Gladiaattorit -sarjalta lainaava ohjelma, jonka tarkoituksena on tappaa infektoituneita (eli zombeja) mitä moninaisimmin tavoin. Ohjelman aikana tapahtuu kuitenkin jotain kauheaa, ja zombit pääsevät irti Fortune Cityn kaduille. Chuck kaappaa pienen tyttärensä mukaansa, ja taistelee tiensä maanalaiseen bunkkeriin turvaan. Kyseiseen turvataloon on päässyt muitakin ihmisiä, mutta he eivät suhtaudu kuuluisaan moottoripyöräilijään kovinkaan suopeasti. Nimittäin valvontakameran mukaan juuri Chuck Greene on syypää zombi-invaasioon. Apujoukkojen on määrä saapua kolmen vuorokauden kuluttua, joten Chuckilla on 72 lyhyttä tuntia aikaa puhdistaa nimensä. Samalla edessä on 72 pitkää tuntia selviytymistaistelua zombien valtaamassa Fortune Cityssä.

Varsinainen päätarina muodostaa lopulta melkoisen pienen siivun koko siitä kakusta, jonka Dead Rising 2 tarjoilee. Valtaosa ajasta kuluu pelialuetta tutkiessa, epäkuolleita tappaessa ja muita eloonjääneitä pelastaessa. Tällä kertaa mukana kulkevien hahmojen tekoälyyn on panostettu, ja he selviytyvät turvaan kohtuullisen pienellä suojelulla. Pomotaistoina nähdään jälleen lukuisa joukko persoonallisia psykopaatteja. Jokainen heistä on jollakin tavalla vinksahtanut, ja taistelua edeltävät välivideot ovat ehdottomasti koko tarinatilan parasta antia. Henkilöhahmoihin on tavoitettu niin kipeä fiilis, että jo pelkästään näillä pätkillä peli ansaitsee K18-leimansa.

Ensimmäisen Dead Risingin mallin mukaisesti eteneminen on sidottu tiukasti aikaan. Tehtävät eivät aukea suoritettavaksi, ennen kuin niiden aika on tullut. Aikaikkuna missioiden suorittamiseen on sekin rajallinen, joten käytännössä koko peli pyörii kellon vahtimisen ympärillä. Ratkaisu toimii, mutta samalla se rajoittaa ärsyttävästi pelaajan vapautta toimia haluamallaan tavalla. Kaikkein tehokkain tapa on pelata koko tarinatila läpi kokeneen kaverin kanssa yhteistyötilassa. Kaverin läsnäolo helpottaa etenemistä ja tekee pelaamisesta kaikin tavoin hauskempaa.

Ohjaus on pysynyt pitkälti ennallaan, joskin sitä on viilattu aiempaa paremmaksi varsinkin tuliaseilla tähtäämisen osalta. Chuck tottelee käskyjä hyvin ja erilaisilla lyömäaseilla mätkiminen on tyydyttävää. Ainoastaan ajokontrollit olisivat kaivanneet parantelua: moottoripyörällä ajaessaan masiina heittelehtii kuin jääradalla ikään. Häiritsevään rooliin asia ei nouse, sillä ajoneuvot eivät ole Dead Rising 2:ssa kovinkaan merkittävässä osassa.

Ajan kanssa kokemustasot karttuvat, ja sen mukana zombien tappamisesta tulee huomattavasti helpompaa. Maksimitaso on 50, mutta tiukasti tarinaa seuraamalla on mahdollista päästä noin tasolle 35. Tästä seuraa se, että täydellinen läpäisy vaatii vähintään kaksi pelikertaa. Tarinatilan voi milloin tahansa aloittaa alusta siten, että kaikki kerätyt kokemuspisteet säilyvät. Pelin läpäisy on siis kiinni vain siitä, että jaksaa tutkia paikkoja ja tehdä hahmostaan riittävän vahvan. Tallentaminen tapahtuu tutusti vessoissa, mutta onneksi tällä kertaa käytössä on kolme tallennuspaikkaa yhden sijasta. Siitä huolimatta jonkinlainen välitallennusjärjestelmä olisi ollut paikallaan: Dead Rising 2:n tallentaminen ei ole vieläkään modernin toimintapelin tasolla.

Suurin pelillinen uutuus on mahdollisuus yhdistellä tavaroita tehokkaammiksi aseiksi. Miltä kuulostaisi esimerkiksi naulainen pesäpallomaila tai veitsillä vahvistetut nyrkkeilyhanskat? Harmillisesti kaikkea mahdollista ei voi yhdistellä, vaan ensin on löydettävä asianmukainen yhdistelmäkortti, joka avaa mahdollisuuden uuden esineen tekemiselle. Ohjelmoinnin kannalta tällaisen rajoituksen ymmärtää, mutta silti olisi ollut hauskaa yhdistellä tavaroita rajattomasti. Edellisen pelin ostoskeskuksen malliin Fortune City pursuaa tavaraa, ja miltei mikä tahansa niistä toimii tarvittaessa aseena. Suurin osa pelaajista ei varmastikaan tule käyttämään edes valtaosaa kaikista mahdollisuuksista.

Dead Rising 2:n suurin ongelma on se, että se jättää viihtymisen paljolti pelaajan omalle vastuulle. Tekijät tarjoilevat hiekkalaatikon, jossa temmeltää vapaasti, mutta varsinainen tarinatila ei riitä pitämään kiinnostusta yllä loppuun asti. Yhteistyötila kaverin kanssa pelastaa kuitenkin paljon, ja suosittelen pelaamaan mieluummin seurassa kuin yksin.

Grafiikka on sanalla sanoen epätasaista. Chuckissa itsessään on kiitettävästi yksityiskohtia ja särmää, mutta miltei kaikki muut henkilöhahmot ovatkin sitten tavalla tai toisella suttuisia. Ympäristöt ovat värikkäitä ja yksityiskohtaisia, mutta piirtoetäisyys on häiritsevän lyhyt. Siitä huolimatta ruudunpäivitys takkuilee säännöllisesti varsinkin silloin, kun zombien määrä ruudulla lähentelee naurettavuuksia. Välivideoita on yllättävän paljon, mutta jopa ne pätkivät, sillä taustalla tapahtuva seuraavan kohtauksen lataaminen hidastaa käynnissä olevan videon pyörimistä. Lataustaukoja on muutenkin aivan liikaa, ja lisäksi ne kestävät unettavan pitkään. Muutama etenemisen estävä bugi tuli myös vastaan. Tämä on erittäin huono asia pelissä, jonka tallennusjärjestelmä on jo muutenkin poikkeuksellisen ankara.

Äänimaailma pärjää visuaalista ilmettä paremmin. Ääninäyttely on laadukasta alusta loppuun, ja varsinkin erilaisten psykopaattien mielisairas ääntely nostaa ihon kananlihalle. Uhkaavaa tunnelmaa tukee loistavasti erikoinen musiikki, joka alkaa riipiä juuri oikeissa kohdissa nostaen tunnelman aivan uudelle tasolle. Muuten luritukset pysyttelevät viisaasti taka-alalla antaen tilaa massiiviselle määrälle äänitehosteita. Epäkuolleiden mätkiminen on erittäin tyydyttävää paljolti sen vuoksi, että jokainen ase tuottaa hieman erilaisen äänen kohdatessaan zombien lihan. Välillä huomaa kokeilevansa erilaisia tavaroita ihan vain tietääkseen, miltä niiden käyttäminen kuulostaa.

Yllättäen tarjolla on myös kilpailullinen moninpeli, joka rakentuu pelin sisäisen TV-ohjelman, eli Terror is Realityn, ympärille. Korkeintaan neljä pelaajaa kisaa toisiaan vastaan lyhyissä lajeissa, joissa tavalla tai toisella piestään zombeja keräten siten pisteitä omalle tilille. Amerikan Gladiaattoreiden malliin ensin otetaan pohjia muista lajeista, ja lopuksi aiempi menestys määrittää aikaedun tai -rangaistuksen viimeiseen koitokseen lähdettäessä. Erilaisia lajeja on kaikkiaan yhdeksän, joten kovinkaan pitkäksi aikaa ei moninpeli hupia tarjoile. Koukkuna on kuitenkin se, että tienatun rahan saa tarinatilassa käyttöönsä. Pätäkkää tarvitaan yksinpelin muutamassa tehtävässä, joten omia vaivojaan voi näin kätevästi helpottaa kokeilemalla välillä moninpeliä.

Dead Rising 2 on monin tavoin se peli, jonka alkuperäisen olisi pitänyt olla. Ohjausta ja tallennusjärjestelmää on parannettu hieman, mutta pisin loikka eteenpäin on yhteistyötilan lisääminen. Tarinavetoista pelikokemusta kaipaavien kannattaa katsoa toisaalle, mutta alkuperäisen Dead Risingin faneille taas on tiedossa herkkua. Joskus sitä haluaa vain piestä vähän zombeja.