Devil May Cry 4

Capcom on aina ollut taitopelaajien lempilapsi. Oli kyseessä sitten Mega Man, Street Fighter tai Onimusha, on Capcom erottunut pelitalojen joukosta korkean vaikeustason ja syvän pelimekaniikan ansiosta. Sittemmin Playstation 2:lla kannuksensa ansainnut Devil May Cry (lyhyesti DMC) on ehdottomasti eräs tärkeimmistä Capcomin nimikkeistä. Sarjalle on tunnusomaista nopea ja supertyylikäs toiminta, näennäisesti yksinkertainen mutta erittäin syvä pelimekaniikka, sekä vahvasti goottimaisen rokkaava ulkoasu. PS3- ja Xbox 360 -pelaajien iloksi Capcom on siirtänyt pirullisen energisen sarjansa uuden sukupolven konsoleille. Lopputulos vie yöunet ja saa kädet solmulle, mutta mitä muuta hyvältä peliltä pitäisikään odottaa?

Neronleimaus!

Ensijärkytys saattaa olla suuri, sillä sarjan vetonaula, Dante, ei tähditä neljättä osaa. Helvetin sisäänheittäjänä toimii Nero, joka dantemaisesta olemuksestaan huolimatta ei muistuta edeltäjäänsä lainkaan. Neron pelimekaniikan keskiössä on Devil Bringer, kirottu – tai siunattu – käsi, jolla pelaaja pystyy täydellisesti hallitsemaan taistelutilannetta. Paholaiskäden lisäksi Nero ojentaa demoneita raa'asti kustomoidulla Red Queen -miekalla ja länkkäriromantiikkaa huokuvalla Blue Rose -revolverilla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pelattavuus on äärimmäisen monipuolista ja palkitsevaa. Devil Bringerillä vihollisia voi vaivattomasti heitellä ympäri kenttää, nostaa korkeuksiin ja pysytellä ilmassa lähes loputtomiin. Vetokoukkumaisen luonteensa lisäksi demonikäden voima piilee Buster-liikkeessä. Buster on käytännössä tilannekohtainen, lyhyen hyökkäysanimaation aktivoiva erikoisliike. Erotuksena silti esimerkiksi God of War- ja Heavenly Sword -tyylisille, taistelutilanteen välittömyyden rikkoville reaktiotesteille, Buster toimii moitteettomasti. Viholliskohtaiset erikoisiskut sulautuvat saumattomasti muuhun toimintaan, ja erityisesti pomotaisteluissa mahdollisia Buster-liikkeitä on useanlaisia. Näin vaikkapa jättimäisen nyrkiniskun voi joko väistää tai palauttaa iskun takaisin Busterilla. Jälkimmäinen vaihtoehto ei pelkästään ole tyylikkäämpi, vaan muuttaa taistelun kulkua hieman. Sama pomotaistelu voi siis lähestymistavasta riippuen edetä usealla eri tavalla, mikä lisää lajityypille elintärkeää uudelleenpeluuarvoa.

Neron pelimekaniikan kauneus piilee kuitenkin Red Queenin ja Blue Rosen yhteistyössä. Red Queenin sisällä kiertävän polttoaineen saa palamaan kaasukahvamaista kädensijaa vääntämällä. Ruudun vasemman ylälaidan kolmiosainen mittari täyttyy asteittain ohjaimen vasenta takaliipaisinta painamalla. Täyttämällä tätä Exceed-mittaria Red Queen syttyy liekkeihin, mikä lisää iskujen tehoa huomattavasti. Jatkuva latailu kuitenkin keskeyttää toiminnan ja tekee Nerosta helpon kohteen vihollisten hyökkäyksille. Miekan saakin palamaan myös toisella tavalla. Jokaisen iskun hyökkäysanimaatiossa on lyhyt hetki, jolloin takaliipaisinta painamalla mittari täyttyy yhdella palkilla. Näin miekan jokaisen iskun voi käytännössä terästää tulella, jos sorminäppäryyttä löytyy. Juuri tämä tekee pelaamisesta niin koukuttavaa; Capcom on onnistunut pienellä eleellä tekemään pelimekaniikasta samalla todella syvän, mutta silti alottelijoille sopivan. Näennäisesti tehoton Blue Rose kätkee samantyylisen salaisuuden. Aseen luoteja voi nimittäin ladata aina kolmelle tasolle, mikä tekee paukkuraudasta todella tappavan. Nerolla pelaaminen on arsenaalin niukkuudesta huolimatta tyydyttävintä aikoihin, olettaen tietysti, että pelaaja jaksaa paneutua pelimekaniikkaan tarpeeksi.

Pinnallisesti Devil May Cry 4 on silti paraatiesimerkki tauottomasta toiminnasta. Pelissä on kaksikymmentä tehtävää, jotka on tarkoitus läpäistä mahdollisimman nopeasti. Nopeuden lisäksi pistesatoa voi kasvattaa etsimällä kenttiin kätketyt orbit, sekä suorittamalla kombot mahdollisimman tyylikkäästi. Koko DMC-sarjan ydin piilee tyylikkyydessä. Taistelun aikana pelaajan menestystä kuvaa tyylimittari, joka nousee kurituksen viileyden mukaan tasolta Deadly D tasolle Smokin' Sick Style SSS. Hyvän tason saavuttamiseksi kombojen tulee olla monipuolisia ja sulavia. Jokainen isku Neroon toisaalta pudottaa tyylimittaria aina kahdella kirjaimella. Aspektin tärkeyttä muistetaan korostaa vielä erityisesti erillisellä piikittely-napilla, jota painamalla Nero nöyryyttää vastustajia sanan miekalla ja kehon kielellä. Taituruus heijastuu konkreettisesti myös muuhun kuin oman egon pönkittämiseen; tehtävien lopussa jaetuilla pisteillä kasvatetaan hahmon liikevalikoimaa, ja kentistä löydetyillä orbeilla vastaavasti ostetaan parannusesineitä. Tehtävien alussa - tai kentistä löytyvillä patsailla - valuuttaa voi vaihtaa erilaisiin kykyihin. Kiitettävästi typerän ostoksen voi perua ja käyttää pisteensä uudestaan harkitummin.

Danten toistava näytelmä

Suunnilleen puoleen väliin asti Devil May Cry 4 on taitopelaamiseen hurahtaneen uusin rakkaus. Aika kuluu siivillä ruudun loitsiessa esiin mitä oudoimpia vihollisia ja välivideoita. Jälkimmäiset ovat neljännessä osassa entistä suuremmassa roolissa, ja edustavat näyttävyydessään ihan toista tasoa kuin aikaisempien osien vastaavat. Peli leikittelee tuttuun tapaan sarkasmilla, ylilyövällä miekkabaletilla ja äärimmäisen machomaisilla one-linereilla - joskin hyvässä mielessä. Myös juonipuoleen on tällä kertaa panostettu entistä enemmän, joskaan ei erityisen onnistuneesti, vaikka tällä ei ole pelikokemuksen kannalta juurikaan merkitystä. Japanilaiseen tyyliin Devil May Cry 4 kikkailee hieman huvittavasti pseudokristillisellä tematiikalla, hyvän ja pahan rajoja hämärtäen. Alussa demoniritari Spardaa vapahtajanaan palvoja Fortunan kylä kokee kuolettavan iskun, kun tyhjästä ilmestyvä punapukeinen mies listii heidän hengellisen johjansa kesken jumalanpalveluksen. Yksi miekan lahkon jäsenistä, Nero, todistaa tilanteen lähietäisyydeltä ja haastaa muukalaisen henkeäsalpaavaan taisteluun. Tarina keskittyy Neron ja muukalaisen ajojahtiin, mutta mukana on lisäksi pinnalliseksi jäävä rakkaustarina. Takkia käännetään puolin ja toisin, ja loppujen lopuksi kyseessä on mies vastaan maailmanloppua saarnaava hullu -asetelma, joka rakentuu ennalta-arvattavasti. Juoni on silti tarpeeksi kiinnostava, eikä missään nimessä ainakaan harha-askel aikaisempien osien suhteen.

Ei liene suuri paljastus, että pelissä päästään pelaamaan Dantella. Vaikka tämän luulisi oletuksellisesti olevan pelin kliimaksi, ei juonenkäänne odotuksista huolimatta yllätä positiivisesti. Sen enempää juonesta tai pelin paljon puhutusta laajuudesta kertomatta on silti pakko todeta, että lupaukset täytetään korkeintaan tyydyttävästi. Ratkaisu on vähintäänkin puistattava, sillä pelissä olisi potentiaalia sarjan parhaaksi osaksi, mitä se tällaisenaankin varmasti useille on. Itse Danten peliosuus kalpenee Neron seikkailun rinnalla. Ei sillä, etteikö Dante olisi edelleen pidettävä ja äärimmäisen viihdyttävä hahmo. Siirtyminen nerokkaasta (!) taistelumekaniikasta Danten karsittuun ja ontuvaan vastaavaan ei vain tyydytä pelikättä. Siinä missä Nero hallitsee ja pitää taistelun senttietäisyydellä armottomasti, puskee Dante vihollisia jatkuvasti pois päin. Nimikkosankarin runsas asevalikoima ei myöskään ole riittävä korvaus Exceed-systeemin kaltaisen ominaisuuden puutteesta. Taistelun intensiivisyys ja kauneus laskee tämän takia liikaa. Dantella on toki pääsy kolmannen osan Trickster-, Royalguard-, Gun Slinger -ja Sword Master -tiloihin, jotka aktivoidaan ristiohjaimella lennosta. Liiallinen ase- ja liikevalikoima kuitenkin kaatuvat juuri liiallisuuteen. Nerolla minimalismi johtaa monipuolisuuteen, Dantella tilanne on päinvastainen. Kyse on pohjimmiltaan makuasiasta; molemmilla hahmoilla vain mielikuvitus ja sorminäppäryys ovat rajoina.

Esteettisesti yksinvaltias

Sarjan fanina päätin testata ykkös- ja kolmososan charmin uutukaisen läpimenon jälkeen. Devil May Cry 4 on periaatteessa risteytys ensimmäisen osan tyyli- ja äänimaailmaa, kun taas nopeus ja pelattavuus on haettu kolmososasta. Konetehojen synnyttämä ilmiö on silti selvä; DMC on kotonaan juuri visuaalisen loistokkuuden ja sulavuuden parissa. Capcom on hoitanut kenttätyön asianmukaisella tavalla, mikä näkyy selvästi pelin suunnittelussa. Upeat piazzat, katedraalit, freskot ja marmoripatsaat hehkuvat italialaista tunnelmaa ja mennyttä gotiikan aikaa. Maisemat ovat jylhiä ja vastukset parhaimmillaan kolossaalisia. Hahmo- ja vihollispuolella suunnittelu on pidetty koherenttina ja yhtenäisenä. Kokonaisuutta hallitsee koristeellinen ylevyys. Pelin erilaiset demonit ovat piristävän erilaisia. Esimerkiksi Mephistot ovat nopeasti katsottuna kuin edellisosien viikatemiehet mustissa kaavuissaan. Muutama isku kuitenkin poistaa usvamaisen kaavun, ja paljastaa kurjan ja avuttoman ötökän. Blitzit sen sijaan ovat hyvä esimerkki pelottavasta vihollisesta, jonka ilmaantuminen pistää hien virtaamaan. Päävastukset esitellään koomisen näyttävästi, mutta lopetetaan naurunpurskahduksiin yllyttävällä mässäilyllä.

Auraalinen loistokkuus pysäyttää jo ensiminuuteilla, kun Neron rakastettu Kyrie laulaa haikean Out of Darkness -kipaleen. Samaan tasoon ei enää alun jälkeen musiikillisesti päästä, mutta score on kokonaisuudessaan toimiva. Jopa industrial-vaikutteinen taistelubiisi on ihan mukiinmenevä ja suuri edistys kolmososasta. Ääninäyttely on ammattimaista ja ainoastaan muutamassa kohdassa ontuvaa, esimerkiksi aina yhtä masentavissa pahis nauraa infernaalisesti -episodeissa. Miekan kalske ja luotien laulu tukevat hyvin vikkelää mätkintää, ja äänivinkit Exceed-liikkeissä ovat korvaamattomia. Myös tärinätoiminto antaa tärkeää palautetta toiminnan tuiskeessa, mistä suuri kiitos. Uudelleepeluuarvoa tuovat lukuisat vaikeustasot ja Bloody Palace -tila, jossa edetään taso kerrallaan kohti loppua vihollisvyöry toisensa jälkeen. Nettitilastot ovat pelin taitoluonteen huomioiden tärkeä lisä, vaikkei kärkisijoille näytä olevan muuta kuin japanilaisilla asiaa. Vertailua voi onneksi harjoittaa kaverilistalla olevien kanssa, mikä kannustaa paremman pistesaaliin jahtaamiseen.

Devil May Cry 4 kärsii yllä mainitun toiston ja äkkijyrkän tasolaskun ohella muutamasta lapsuksesta. Pelin tasohyppely on välillä abysmaalisen mahdotonta. Tämä johtuu ennen kaikkea puolikiinteistä kuvakulmista, jotka eivät ainakaan tarpeen vaatiessa taivu tahdottuun kulmaan. Korkeus- ja tasoerojen hahmotusongelmat ovat pientä verrattuna siihen, ettei tiettyjä paikkoja voi edes periaatteessa nähdä. Näin peli pakottaa turhauttaviin uskonloikkiin, joiden aikana tavoiteltavan alueen näkee ehkä vain sekunnin ajan. Kevyet puzzle-vaiheet tuovat yleensä sopivaa vaihtelua, vaikkakin mukaan mahtuu joitakin epäonnistuneita ratkaisuja. Puutteet ovat ansioiden rinnalla silti vain pieni kauneusvirhe. Devil May Cry 4 on jokaisen toimintapelifanaatikon pakko-ostos, ja erityisen hyvä mahdollisuus tutustua DMC-sarjaan. Toivottavasti Capcom ottaa kuuleviin korviinsa pelaajien mielipiteet, ja korjaa viimeistään seuraavassa osassa epäkohdat.

Galleria: 

Kommentit

Tänään sain pelin ja huomisen vimpan YO-kuuntelun jälkeen aion sitoutua tuohon.
On pirullista etten uskalla lukea tuota arvostelua spoilereiden pelossa. COD4 spoilausrevikka jätti niin syvät haavat - joita en halua lisää.

Ihan oikeutettu arvosana (itse olisin ehkä lisännyt plussan perään miinuksen sijasta). Todellinen mestariteos kyseessä!

Healtti on ihan hyvä, ja rohkeasti lukee tekstin läpi. Spoilereita et tekstistä löydä, vaikka suurennuslasilla etsit. Oikeastaan kuka tahansa, joka on edes hieman DMC4:n kehitysvaiheita ja esikatseluita (ja revikoita) lukenut, tietää mitä peli sisältää. Dante pelattavana hahmona on itsestäänselvyys; lähes jokaisessa revikassa asiasta on mainittu.

Mitä COD4-revikkaan tulee, niin mielestäni tuo valitus menee jo liiallisuuksiin. COD4:n kauneus piilee juuri siinä, että pelistä voi - ja mielestäni pitää - tuoda esille ne harvat merkittävät hetket. Ne tilanteet, jotka välittömästi nostavat pelin muiden sotarymistelyjen tylsästä massasta. Ostopäätös ei lukijalle ole muutenkaan tämän genren suhteen helppo; samanlaisia pelejä on niin törkeän paljon, ettei valintaa voi pelkästään nimikkeen pohjalta tehdä. Jos innostunut arvostelija (lue: minä) löytää pelistä sen erottavan tekijän, niin olisi suorastaan synti jättää se mainitsematta.

Kohta johon viittaat on eräs pelin harvoista merkkihetkistä. Tilanneyhteyteen sidottuna tapahtuman kulku on välttämätön. Se, että hahmogallerialtaan mitätön, FPS-sotimisen kliseitä malliesimerkillisesti toistava peli sisältää puolianonyymin hahmon kuoleman, ei pitäisi kiristää kenenkään hermoja. Spoileritaso on samassa luokassa kuin "Bowser kidnappaa Peachin", "Dracula nousee henkin (ruoskat esiin!)" ja "Ganon pyrkii maailmanherruuteen kolmivoiman avulla". Jos pelitietämys on vajavaista, niin ymmärrän, että pienikin linjapoikkeus blaa-blaa-objektiivisesta lehtimiestiedoterevikasta voi paljastaa sydäntärepivästi. Koita kestää (mutta lue toki yllä seisova revikka; saatat jopa pitää siitä!)

Orin: Jos olisin itse lukenut tuosta kohtauksesta ennakkoon, olisi se varmasti latistanut sitä (yllätys)fiilistä, jonka siitä sain. Toki tapahtuma oli jollakin tapaa arvattavissa trailereiden ja pelin tapahumien perusteella, mutta toteuttamistapa ja ajoitus kuitenkin iskivät minuun aika hyvin.

Olisin itkenyt verta, jos olisin tiennyt joistakin Mass Effectin juonenkäänteistä etukäteen. Sen verran kovaa ja yllättäen se eräs valintatilanne iski...

Paavi tietää mistä puhuu ja kiitän sympatiasta. Toivottavasti kumpikaan meistä ei törmää vastaaviin kokemuksiin jatkossa.

Orin: En katsonut kuka sen arvostelun teki, mutta puheistasi päätellen olit vastaavana siinä arvostelussa. Se koira älähtää...

Nyt tarkistin ja oikeaan osui aavistukseni.

Ensin pidät kohtia tärkeinä, sellaisina jotka nostavat CODin muiden yläpuolelle ja seuraavassa lauseessa kuittaat tapauksen "puolianonyymin hahmon kuolemana".

Otin nyt härkää sarvista ja luin arvostelusi. Ihan vain sen takia, että voisin verrata sitä COD4-juttuun.

Kommentit kuten "ei liene suuri paljastus, että..." ja "juonta sen enempää pilaamatta" osoittavat, että olet huomioinut COD4-arvostelun herättämän kritiikin ja soveltanut sitä käytäntöön. Arvostelu ei paljastanut mitään mitä en olisi a) jo tiennyt (tyyliin Bowser nappaa Peachin) tai b) halunnut kuulla.

Sen sijaan, että paljastat ratkaisun osoittaaksesi sen mahtavuuden/surkeuden, kierrät sen kuvailemalla fiiliksiä.
Juuri näin sen pitääkin mennä.

Mahtava peli. Oli kiva nähdä että Capcom onnistui tuomaan uuden hahmon paremmin kuin Konami Metal Gear Solid 2:sessa. Mutta luulen että se johtui enemmän siitä että Capcom näytti aika varhaisessa vaiheessa että pelaat jollain muulla kuin Dantella, kun taas MGS2:sessa et välttämättä tiennyt että joudut melkein koko pelin pelaamaan Raidenilla.

Pidin kuitenkin enemmän DMC3:sesta, mutta voin sanoa että vain hieman, peli on lähes yhtä hyvä. Ja sama kävi minulle, tämän pelin jälkeen oli pakko päästä pelaamaan vanhoja DMC pelejä. :)

Loistava peli. Tai ensin tämä ei oikein iskenyt, mutta tuossa jossain 7. tehtävän paikkeilla innostuin tästä kovasti. Graafisesti todella komeaa jälkeä ja pelimekaniikka on kunnossa.

Jäädään odottelemaan jatkoa..