Capcomin Devil May Cry -sarja on tarjonnut haastavuutta, näyttävyyttä ja viihdyttävyyttä samassa paketissa yksinoikeudella PlayStationin omistajille, kunnes saagan neljäs osa muutti asetelman ja julkaisu tapahtui molemmille uuden sukupolven konsoleille. Perustuksiin ei ole kuitenkaan koskettu, vaan Devil May Cry 4 on edelleen kompakti paketti visuaalista antia ja sujuvaa toimintaa, joka vie konsolipelaajien sormet äärimmilleen.

Pirullinen suunnitelma

Fortunan kylän jumalanpalvelus loppuu lyhyeen, kun kirjaimellisesti taivaasta tippuva Dante maalailee omanlaisensa näytelmän kirkon marmoreille arvon hengellisen johtajan suotuisalla avustuksella. Brutaalia veritekoa ei nuori kapinallisritari Nero taisteluitta sulata, mistä alkaakin pelaajan osuus tapahtumassa. Lyhyen harjoitusjakson jälkeen matkaa kertyy Neron saappaisiin tämän jahdatessa mysteeristä salamurhaajaa läpi gootti- ja barokkihenkisten maisemien, syösten siinä ohessa tusinoittain demonikätyreitä takaisin manalan maille lepäämään. Juoni on perushuttua, mutta pelin pääpaino löytyykin muualta. Mahtipontiset välianimaatiot tarjoavat ylitseampuvuudessaan tyylikästä toimintaa, nauruja ja kurvikkaita muotoja, joten ei niitä voi liiaksi moittia.

Devil May Cry 4 ei suinkaan ole aiemmista osista tutun Danten ja hänen aseidensa säestämä soolo, vaan pelin pääosasta vastaa tällä kertaa kovasti Danten nuoruusvuosien hurmurin näköinen Nero. Varustuksenaan rehdin kokoinen moottorikäyttöinen Red Queen -miekka, jytymmän kaliiberinen Blue Rose -revolveri sekä puolet oikeasta käsivarresta napannut demonikäsi, Devil Bringer, nuoren miehen demoninkuritusvehkeet ovat aikalailla kuosissa. Exceed-systeemin turvin niin miekan kuin paukkuraudankin saa ladattua tehokkaammiksi, joskin jälkimmäisen vasta päivitysten jälkeen. Latauksella on kuitenkin hintansa, eikä ainoastaan sorminäppäryyden verottamana. Miekan sisällä virtaavan petroolin saa lämpenemään vasenta liipaisinta tasaiseen tahtiin painamalla kolmen alati voimistuvan tason verran, mutta toimenpiteen aikana Nero joutuu tyytymään kävelyyn ja näin ollen altistuu ympäröiville vihollisiskuille. Tehokkuuden lisäksi tappiin päivitetty Exceed-systeemi tuo mukanaan uusia tappavampia liikesarjoja pelaajan käytettäväksi. Vaihtoehtoratkaisu ja huomattavasti turvallisempi keino on oikea-aikainen liipaisimen painallus miekaniskujen yhteydessä, jolloin mittaria voi nostaa palkki kerrallaan ylöspäin. Blue Rose sisältää samanlaisen tehonnostosysteemin kuin terävämpi kilpakumppaninsa, mutta vasta kun Neron taitoja on päivittänyt asianmukaisin liikkein. Ampumanappia pohjassa painamalla tehottomasta ruutipyssystä muodostuu kolmannelle tasolle ladattuaan oikea tuomiopäivän tappokone, jonka apu etenkin tyylipisteitä haettaessa on elintärkeä.

Varsinaiseksi monitoimivehkeeksi muodostuu Neron demonikäsi. Sinistä hehkuva Devil Bringer tarjoaa fysiikanlakeja uhmaavan toiminnan lisäksi muutamia tasoloikkia mahdollistavia osuuksia, jotka eivät nyt varsinaisesti piristä, mutta eivät helppoudessaan onnistu rasittamaankaan. Käden pääasiallinen käyttötarkoitus on kuitenkin tarkoitettu taistelukentän dominoimista varten. Sen sijaan, että Neron tarvitsisi jalkojaan rasittaa turhalla juoksemisella, pystyy vihollisista riippuen Devil Bringerin avulla kätevästi tuomaan heidät joko suoraan lyöntietäisyydelle tai vastaavasti viemään Neron heidän tykö. Yhdistettynä vaikuttavan korkeisiin hyppyihin, taistelun voi periaatteessa käydä kokonaan ilmatilassa, jossa Nero on lähes yksinvaltias. Lisäksi käteen on sidottu tapaus- ja viholliskohtainen Buster-lyönti, joka on tavallista tehokkaampi ja omat jipponsa sisältävä erikoisliike. Myöhemmässä vaiheessa peliä saatava Devil Trigger vapauttaa puolestaan Neron sisäisen demonin ja voimistaa iskuja silminnähden, mutta kuluttaa samalla alussa varsin mitättömän pientä taikavoimaa.

Suoraan pelihalleista

Devil May Cry -pelien takana häärivän Capcomin menneisyyden tuntien, pelien painotus ei ole yllätys. Aiempien osien lailla myös Devil May Cry 4 kannustaa kenttien suvereeniin hallintaan. Vaikkei kentissä aikarajoja yhtä kenttää lukuun ottamatta olekaan, kuuluu kentän läpäisyyn käytetty aika yhtenä loppuarvosanaa määrittelevänä tekijänä. Tämän lisäksi pisteitä ropisee kenttiin kätkettyjen ja vihollisten sisuksista pursuavien esineiden keräämisestä sekä tietenkin taistelujen tyylikkyydestä. Pääsääntöisesti hurmeisen punaisista palleroista koostuvat keräiltävät esineet toimivat pelimaailman valuuttana, jolla ostetaan enimmäkseen elin- ja taikavoimaa palauttavia juomia. Kolmikon tärkein mittari on kuitenkin taistelujen tyylikkyys. Toiminnat alkavat aina tasolta D, josta vihollisia mättämällä tie vie ylöspäin sairaalloisia suorituksia vaativaan SSS-leimaan saakka. Jälkimmäisestä on turha edes kuvitella ennen kuin liikerepertuaari on hallinnassa ja sormien notkeusaste maksimissa, sillä kombomittari tippuu aina kahdella per vastaanotettu isku. Alati vaikeutuvat ja uusiutuvat viholliset pitävät myös huolen siitä, ettei ensimmäisillä läpipeluukerroilla voittamattomia taktiikoita ehdi kertyä, mutta oppi ei mene hukkaan tulevia pelikertoja ajatellen.

Tyylipisteet eivät jää myöskään pelkäksi virtuaaliegon kasvattamiseksi, sillä kenttien lopussa yhteenlasketuista pisteistä muodostunut arvosana määrää hahmon kehittämiseen jaettavien Proud Soulien määrän. Tähän vaikuttavat yllämainitun kolmikon lisäksi vielä käytetyt esineet ja jatkot, jotka luonnollisesti miinustavat saldoa. Proud Soulien avulla hahmojen liikevalikoimaa voi kasvattaa, jolloin myös demonien väkivaltainen manaaminen takaisin helvettiin sujuu huomattavasti sulavammin. Valinnat voi myös onnekseen perua ilman minkäänlaisia sanktioita, mikä mahdollistaa alun kokeiluja eri liikkeiden välillä. Pisteet ja taidot säilyvät läpi vaikeusasteiden, joten loppua kohden pelihahmo on terästetty kaikilla herkuilla. Tämä ei infernaalisen vaikeustasokäyrän takia juurikaan helpota, vaan pikemminkin tekee pelin läpäisyn ylipäätään mahdolliseksi vaikeimmilla tasoilla. Rinta rottingilla tunkiolle lähtenyt arvostelija aloitti pelin suoraan ”vain kokeneita DMC-pelaajia varten” tarkoitetulla Devil Hunter -tasolla, mutta puolivälin nöyryytyksen jälkeen siirryttiin suosiolla kuolevaisia varten tehdylle Human-vaikeusasteelle. Melkein silmät kiinni pelatun läpijuoksun aikana opittujen uusien liikkeiden ja pelimekaniikan paremman tuntemuksen myötä myös demoninmetsästäjä meni lopulta ongelmitta lävitse saakka. Kiitokseksi tästä uroteosta avautui tietenkin vielä vaikeampi Son of Sparda -taso, joka on vasta ensimmäinen neljästä avautuvasta vaikeustasosta.

Haastavuus onkin pelin suola, sillä yksinkertainen napin hakkaaminen ei enää toimi edemmäksi päästessä. Omien ja vihollisten liikkeiden hallinnasta muodostuu välttämättömyys, jota ilman on turha lähteä kenttiä edes koluamaan, mikäli mielii haalia SSS-tason komboja. Vaikeimmilla tasoilla loppupään vastuksia tulee vastaan jo ensimmäisissä kentissä, mikä tekee uusintapeluukerroista huomattavasti mielekkäämpiä haastavamman kertoimen vuoksi. Lisäksi Devil Hunter -tason läpäisy mahdollistaa myös Bloody Palace -tilan, jossa alati paheneva vihollislauma niitetään ennen kuin aika kuluu loppuun. Lisäaikaa saa muun muassa tyylipisteiden keruusta sekä vahingoitta selviämisestä. Kilpailuhenkisimmille pelaajille automaattinen listojen päivitys toimii mukavana piristeenä aina vain parempien suoritusten tavoittamiseksi, mikä henkii vanhanajan kolikkohallipelien tunnelmaa High Score -listoineen. Vaikka kärkisijat tuntuvatkin kuuluvan nousevan auringon maan tekniikan ihmelapsille, voi omaa sijoitustaan verrata myös kaverilistaan tai oman maansa taidokkaimpien pelaajien kanssa, jolloin taitoerot ovat hieman siedettävimmissä lukemissa.

Tulta ja gotiikkaa

Uuden sukupolven konsolien myötä myös visuaalisuus on voitu nostaa tappiin pelattavuuden kanssa. Jylhät goottilinnat ja italialaisarkkitehtuuriset kylät toimivat verisen sotatantereen pääasiallisena näyttämönä. Hahmogalleriakin koostuu piristävän erilaisista vihollisista niin ulkoisesti kuin pelimekaanisesti tarkasteltuna, ja kenttien loppuvastukset hakevat vertaisiaan. Eri viholliset ovat kaiken lisäksi ripoteltu juuri sopiviin väleihin, minkä takia samoja demonityyppejä ei joudu hakkaamaan tylsistymiseen saakka. Mahtipontista kuvasommitelmaa säestää orkestraalinen sävellys sekä taistelujen aikana vahva hevibiitti, jotka luovat oikeanlaiset tunnelmat pelitapahtumiin. Musiikin lisäksi ääninäyttely on myös laatujälkeä, ja etenkin pääkaksikkomme Neron ja Danten sarkastinen sanailu tuo hymyn huulille useammankin kerran.

Pelin hyvän rytmityksen pilaa hieman yllättäen pelin puolivälin kirjaimellinen suunnanmuutos, kun Neron saappaat vaihtuvat Danten vastaaviin ja suunta kääntyy takaisinpäin. Jälkimmäisen sudenkuopat onnistutaan enimmäkseen peittämään uuden hahmon, uusien demonien ja pienten kosmeettisten muokkausten turvin, jolloin toistosta ei synny aivan niin suurta ongelmaa. Toisaalta Devil May Cry:t perustuvat juuri toistoon ja samojen paikkojen koluamiseen parempien arvosanojen perässä. Ei kuitenkaan olisi ollut liian suuri vaiva hoitaa loppupuoliskon kulkua hieman yksilöllisempään suuntaan, sillä samat loppuvastukset kaadetaan kolme kertaa ennen lopullista finaalia.

Suuremmaksi heikkoudeksi muodostuu kuitenkin itse Dante. Legendaarinen demoninmetsästäjä seuraa DMC3:n jalanjälkiä neljän eri tyylisuunnan muodossa (Trickster, Royal Guard, Sword Master ja Gunslinger), jotka painottavat pelaamisen joko lähi- tai kaukotaistelun lisäksi puolustukseen ja väistöihin. Tällä kertaa tyylit on vaihdettavissa suoraan lennosta ristiohjaimen avulla, mikä periaatteessa mahdollistaa monipuoliseen taistelukoreografiaan. Lisäksi Dante saa pelin aikana kerättyä muutaman uuden aseen, jolla taistelun kulkua voi muuttaa vieläkin enemmän. Danten saappaissa jää kuitenkin kaipaamaan nerokasta Devil Bringeriä, mikä tekee taisteluista jatkuvan lähikontaktin takia selkeästi jouhevamman. Sarkastinen demoninmetsästäjä tyytyy puolestaan iskemään vihollisia peremmälle, mikä tarkoittaa myös juoksuaskeleiden lisääntymistä ja taisteluista tulee turhan katkonaisia. Toisaalta vika voi - ja luultavasti onkin - pelaajassa, jolle Danten salat eivät vielä täysin auenneet.

Paholainen itkee, minä en

Devil May Cry 4 on suurimmaksi osaksi kerännyt vain kiitosta, joskin osa sarjan aikaisemmista faneista on lytännyt uusimman tuotoksen yksinkertaisena ja helppona. Ensikosketuksen pelisarjaan saaneena näihin on hankala ottaa kantaa, mutta erityisen helpoksi peliä on vaikea lähteä väittämään. Nimenomaan haastavuutensa ansiosta DMC4 on tavallista toimintapeliä piristävämpi kokemus, sillä selviytymisen eteen täytyy kirjaimellisesti taistella. Tietenkin jos tyytyy vain D-arvosanoihin, ei kokemuskaan ole kovin kummoinen, mutta tämä sotii vastoin pelin arcade-henkisyyttä. Pikkutarkka kombojen kerääminen SSS-tasojen saavuttamiseksi sekä vihollisten oikeaoppisten liikkeiden havainnoiminen tekee taisteluista huomattavasti antoisampaa ja ennen kaikkea hauskempaa. Sujuvien kontrollien myötä manalan demonien kurittaminen maassa ja ilmassa ilman minkäänlaista armon häivettäkään tyydyttää toiminnannälkää sopivin väliajoin nautittuna erinomaisesti.

Multiformaattisuuden myötä puheet paremmasta pelialustasta ovat nousseet luonnolliseen tapaan ilmi. Graafisesti erot konsolien välillä ovat lähes mitättömät, mutta PS3:n omistajat pääsevät nauttimaan lyhyemmistä latausajoista. Vastineeksi he joutuvat asentamaan lähes viiden gigan edestä tavaraa konsolin kiintolevylle, mikä on noin parinkymmenen minuutin homma. Sillä aikaa taustalla pyörii lyhyet tekstimuotoiset kertaukset DMC-sarjan aikaisemmista peleistä. Reilunkokoisen asennuspaketin ansiota latausajat pienenevät noin kolmannekseen Xbox 360 -version vastaavista, joskin vajaan sekunnin latausaikojen perusteella Microsoftin laitteistolle pelin ostavat pelaajat eivät kärsi juuri sen pidemmistä odotusajoista. Ostopäätös kannattaakin tehdä oman mieltymyksensä mukaan, sillä viihdyttävä demonien kuritus ei konsolieroja tottele.