Burnout Paradise

Criterion Studiosin Burnout-sarja on alusta asti yhdistänyt silmittömän vauhdikkaan autokisailun kieli-poskella-huumoriin. Vaikka viimeistäkin sadasosaa ajasta pois hioessa on voinut hurahtaa nopeasti tunti jos toinenkin, on meininki ollut leppoisampi kuin hampaat irvessä puserrettavissa Midnight Clubeissa ja Need for Speedeissä. Uuden sukupolven myötä Criterion on tehnyt rohkean ratkaisun ja uudistanut sarjaa enemmän kuin fanaattisimmat fanit olivat ensikokeilemalla valmiit hyväksymään. Tiukasta rata-ajosta tai yhden risteyksen kolarisumista on siirrytty vapaaseen maailmaan, jossa pelaaja saa vapaasti valita, mitä milloinkin tekee.

Paratiisi syntyy vapaudesta

Burnout Paradise käynnistyy Paradise Cityn laitamilla sijaitsevalta romuttamolta, jossa pelaajan alle annetaan yksi lunastuskuntoon ajettu auto. Pellit oiotaan läheisellä korjaamolla, sitten onkin koko kaupunki avoinna. Aloitteleva suhari saa harjoitusajokortin, johon kerätään leimoja tapahtumia voittamalla. Jokaiset liikennevalot ovat lähtöviiva kilpailuun, maali taas on jokin kahdeksasta maamerkistä kaupungin äärilaidoilla.

Ensimmäinen kosketus Burnout Paradiseen on omiaan herättämään hämmennystä: ilman minkäänlaista juonta tai etenemiskaarta jätetty autopeli poikkeaa aiemmista vastaavista siinä, että kartan jokainen sopukka ja sen toistasataa tapahtumaa ovat avoinna ensimmäisestä kaasupolkimen painalluksesta lähtien. Lisäksi jokainen katu on oma kilparatansa kahdellakin tapaa: sen voi yrittää ajaa päästä päähän mahdollisimman nopeasti tai sille voi järjestää legendaarisen mittavan kolarin. Ja jos tässä ei ole vielä tarpeeksi, löytyy kaupungista neljäsataa verkkoaidanpätkää, satakunta mainoskylttiä ja viisikymmentä hyppyriä, joita päin voi täräyttää tai joista lähteä ilmalentoon.

Kilpailua ei ole pakko aloittaa heti, eikä se välttämättä edes kiinnosta. Aidon tuntuiseksi suunniteltu ja huolella toteutettu kaupunki kutsuu ajelemaan ja tutkimaan. Maisemat vaihtelevat itälaidan pilvenpiirtäjäviidakosta kartan länsireunan vuoriin. Välille mahtuu ostoskeskusta ja satamaa, karjatilaa ja asuntovaunukylää. Kahden risteyksen välinen nopein reitti ei välttämättä kulje katuja pitkin vaan rakennustyömaiden ja puistojen halki tai rautatiekiskoilla. Näiden oikoreittien löytäminen ja hyödyntäminen yli kahdensadan kilometrin tuntivauhdissa on avain menestykseen.

Hienoimpia hetkiä Burnout Paradisessa synnyttävät kätkettyjen leikkikenttien löytäminen. Karttaan merkitsemättömät hylätyt kivilouhokset, lentokentät ja kilparadat tarjoavat mahdollisuuden harjoitella hyppyjä, tynnyreitä ja vaakapyörähdyksiä.

Monipuolista autonkäyttöä

Aiemmissa Burnout-sarjan peleissä on peruskilpa-ajon lisäksi ollut mahdollista kilpailla vastustajien torppaamisessa siltapalkkeihin, ajaa aikaa vastaan tai maksimoida tuho ja hävitys kolareita varten suunnitelluissa risteyksissä. Vaikka kolarimoodi onkin Paradisesta poistettu, on vapaan maailman mahdollistamaa monipuolisuutta hyödynnetty antaumuksella. Tapahtumamuotoja Paradisessa on viisi. Race ja Burning Route ovat kilpailuja muita kuljettajia tai aikaa vastaan. Road Ragessa pyritään suistamaan vastustajat vastaantulevaa bussia tai seinää päin hajottamatta omaa autoa. Marked Manissa on tarkoitus päästä maaliviivalle vastustajien yrittäessä kaikin keinoin estää tämän. Stunt Runissa temppuillaan mahdollisimman monipuolisesti, kunnes kellosta loppuu aika.

Tapahtumat eivät kuitenkaan ole koko peli, vaan maanteitä kuluttaessa voi koska tahansa vaihtaa Road Rule -tilaan. Tällöin jokainen katu muuttuu aika-ajoradaksi, jolla tehtäviä ennätyksiä voi verrata joko omaan tai verkosta löytyvään parhaaseen aikaan. Katuja voi hallita myös räjäyttämällä oman auton ja ohjailemalla sen ilmalentoa muuta liikennettä päin. Aiheutetun vahingon määrässä kilpaillaan parhaiden aikojen tapaan joko itseä ja verkkoyhteisöä vastaan.

Paradisessa edistymistä mitataan kahdella mittarilla: omistettujen autojen määrällä tai ajokortin luokalla. Alussa autoja on yksi ja ajokortti on harjoittelijaluokkaa. Luokka nousee kilpailuja voittamalla ensin D-, sitten C-, B-, A- ja lopulta Burnout-luokkaan. Burnoutin jälkeen on mahdollista saavuttaa myös Elite-kortti, jonka saamiseksi täytyy voittaa lähes kaikki tapahtumat Paradise Cityssä.

Autoja kerätään kahdella tavalla. Pelaajan voitettua tarpeeksi monta kilpailua ilmestyy kaupungin kaduille jokin uudenmallinen auto. Kun tämän auton bongaa, se pitää kiilata seinään. Tällöin rusinaksi runtattu kosla kärrätään romuttamolle, josta sen voi käydä hakemaan parempaan käyttöön. Kullakin automallilla on oma Burning Routensa, eli aika-ajohaaste. Tämän haasteen voittamalla saa kyseisestä automallista parannetun version. Autoja Paradisessa on 75 erilaista, joista noin puolet on näitä parannettuja versioita.

Verkonpainoksi napinpainalluksella

Jos Burnout Paradise on teknisiltä avuiltaan muutenkin autopelien kuninkuusluokkaa, on sen verkkopeli konsolimaailman huippua: yhtä saumatonta linjoillehyppäämistä ei ole ennen nähty. Pelaaja voi milloin tahansa päättää siirtyä yksinäisestä peltilehmällä ratsastuksesta PSN:n avarille aroille. Homma käy helposti painamalla ristiohjaimella pari kertaa oikealle. Sekunnin ajan ruudulla vilahtavaa tiedotusta lukuunottamatta eroa ei heti edes huomaa. Kaupungin ympäri voi edelleen kaahailla kuin yksinpelissä, yksinpelin tapahtumat eivät tosin ole käytettävissä ja ruudun kulmaan on ilmestynyt tilastoruutu.

Moninpelissä lähes kaikki suoritukset on tilastoitu. Esimerkiksi pisimmät sivuluisut ja hypyt, läheltä-piti-ohitusten määrät ja tyylikkäimmät parkkeeraukset ilmoitetaan ruudulla. Välillä vastaan tai kylkeen voi pyyhältää nimellä varustettu kärry, jonka ohjaksissa on toinen pelaaja. Tietysti kilpailukin on mahdollista. Session isäntä voi milloin tahansa päättää järjestää kisan, eli valita lähtöristeyksen, korkeintaan 16 väliaikapistettä ja maalin. Kisan käynnistyessä pelin osallistujat valitsevat autotallistaan kulkupelin ja sitten sännätään matkaan. Voittajan selvittyä jatketaan vapaata ajelua.

Mielenkiintoisin ja omaperäisin moninpelin ominaisuuksista ovat haasteet. Paradisessa on eri pelaajamäärille — kahdesta kahdeksaan — määritetty kullekin viisikymmentä tehtävää, osa kunkin yksin suoritettavia, osa kaikkien paikallaolijoiden osallistumista edellyttäviä. Haasteet vaihtelevat helpoista vaikeisiin. Yksinkertaisimmillaan riittää, kun käyttää lyhyen ajan boostia tai ajaa 75 metriä vastaantulevien kaistalla. Vaikeimmillaan haaste voi olla jotain niinkin monimutkaista kuin tynnyrihyppy lentokentän romahtaneen hangaarin katon kautta nosturinvaijerista roikkuvan lentokoneenrungon kappaleen läpi. Kaikkien 350 haasteen suorittamiseen kannattaa varata toinenkin ilta ja nippu kavereita.

Bensankäryistä parhautta

Burnout Paradisen aiheuttama alkujärkytys voi sarjan faneille ja muutenkin tyypillisiin autopeleihin tottuneille olla kova ja pitkäkestoinen. Sille ei kuitenkaan kannata antaa periksi, sillä itsekin huomasin alkavani nauttia pelaamisesta toden teolla vasta lähes kymmenen pelitunnin jälkeen. Paradise on peli, jossa pelkkä ajelu pitkin vuorenrinteitä tai kaupungin katuja voi olla elämys. Kiihdyttely valtateillä tai päämäärätön temppuilu hiekkarannalle jätetyillä rampeilla ja hyppyreillä ovat rentouttavaa tekemistä samaan tapaan kuin tonyhawkien skeittipuistot parhaimmillaan. On suorastaan hämmästyttävää, miten paljon videopeli voi antaa ilman pakonomaista pisteiden keräämistäkin.

Teknisesti Paradise ei jätä toivomisen varaa. Grafiikka on sekä teknisesti että taiteellisesti upeaa, silti ruudunpäivitys pysyy sulavana. Vain kerran yli kahdenkymmenen testitunnin aikana törmäsin tilanteeseen, jossa vilkkaasti liikennöityä katua lähes kolmeasataa kaahatessa kuva pysähtyi sekunnin murto-osaksi pari kertaa; syypäänä saattoi olla Blu-Ray-levy, jolta kaupungin kartan lukeminen ei pysynyt rakettimaisen kiidon perässä. Ja yhden kerran huomasin bugin: ilmalennon seurauksena omituiseen rakoon jumittunut auto valui maanpinnan läpi ja jatkoi hetken verran vajoamistaan. Tilanne korjautui muutamassa sekunnissa. Ja tämä oli täydellinen raportti kaikista peliä testatessa havaitsemistani teknisistä ongelmista.

Electronic Artsin talliin siirtymisen jälkeen Criterion on päässyt hyödyntämään myös emoyhtiön massiivisia musiikkiyhteyksiä. Nykypopin, kasarihevin ja Faith No Moren Epicin lisäksi ääniraidalla on kuultavissa myös Burnout-sarjan aiempien osien teemamusiikkia. Muutenkin äänimaailma on kohdallaan. DTS-äänet ovat laadukkaasti toteutettuja, eurokilpurin ja jenkkirassin moottorien äänet viestivät autojen persoonallisuuksia.

Hatunnoston Criterion ansaitsee myös tekoälykuljettajista. Sarjan aiemmissa peleissä tekoäly oli enemmän mallia kuminauha, ja tyypilliseen vanhan sukupolven tekoälyn tapaan tietokonevastustajat pitivät pelaajaa ainoana vihollisena, jonka voitto piti estää. Paradisessa vastustajat käyvät kärppinä toistensa kimppuun, tekevät ajovirheitä ja tuntuvat tosissaan kilpailevansa voitosta. Ihmiskuskien yllätyksellisyyteen ja taitoon nämäkään silikoni-Schumacherit eivät yllä, mutta suunta on parempaan päin.

Vapaudesta johtuen Burnout Paradisessa eksyminen on aina mahdollista, alussa jopa todennäköistä. Etenkin Burning Routeissa nopeimmilla autoilla aikarajat ovat niin tiukat, että yksi väärä käännös pilaa onnistumismahdollisuudet. Auton kiitäessä täyttä vauhtia voi lyhytkin vilkaisu karttaan aiheuttaa kolarin. Koska tapahtuman voi aloittaa uudestaan ainoastaan ajamalla takaisin lähtöruutuun, käy suorittajan elämä nopeasti tuskaiseksi. Paratiisi ei ole pingottajien.

Lievää pettymystä aiheuttavat Burnout 3:n aftertouchin jääminen jatko-osista pois, eikä sattumanvarainen kolarikaaoksen aiheuttaminen vedä vertoja aiempien pelien törmäysristeyksille, mutta Burnout Paradise on monipuolisuutensa ja verrattoman verkkopelin takia todella hieno avaus pelivuodelle 2008.