Famicom Detective Club -pelikaksikko

Jorma Uotinen summaisi tämän kulttuuriteon vallan mainiosti

Tätähän voisi pitää jonkin sortin kulttuuritekona.

Nintendo on näet päivittänyt Switch-konsolille kaksi 1980-luvulla julkaisemaansa peliä, joita ei ole ennen länsimaissa nähty. Uutukaiset tottelevat nimiä Famicom Detective Club: The Missing Heir ja Famicom Detective Club: The Girl Who Stands Behind.

Vaikka kyseessä on kaksi erillistä tuotosta, Euroopassa niitä ei voi ostaa erikseen. Pelimekaniikat ja muut pääominaisuudet ovat myös pitkälti identtisiä, joten miksipä sitä ei arvostelisi tätä kaksikkoa yhdellä kertaa?

Murhien ratkomista TET-harjoitteluna

Famicom Detective Club -pelit ovat seikkailuja, käytännössä visuaalisia romaaneita, joissa pelaaminen koostuu eri toimintojen, kuten puhumisen, matkaamisen, katsomisen ja ottamisen valitsemisesta listalta. Välillä pällistellään välivideoita, mutta suurin osa puuhasta on erilaisten tekemisten sekä dialogivaihtoehtojen valikoimista.

Päähahmona kummassakin nimikkeessä seikkailee sama nuori, teini-ikäinen etsivänplanttu. Sankarin saa itse nimetä, joten näin ollen omissa pelisessioissani sekä oheisissa kuvakaappauksissa heilui kloppi nimeltään Pullervo Takapajula. Hieno nimi, tiedän.

1980-luvun ohella nimikkeet ovat alun alkaen peräisin Nintendon 8-bittiseltä konsolilta, joka tunnetaan Japanissa nimellä Famicom. Kas, sieltähän se nimen ensimmäinen sana tuleekin. Nykyaikaan tuotuna pelit ovat kokeneet suuren muodonmuutoksen, mutta perusmekaniikat ovat edelleen perin samanlaiset.

Ei ole käytännön merkitystä, että kumman teoksen kaksikosta kokee ensin. The Missing Heir julkaistiin aikoinaan ensimmäisenä, mutta Girl Who Stands Behind on esiosa, joka sijoittuu aikaa ennen Heirin tapahtumia. Näin ollen kyseessä on molempi parempi -tilanne, eikä pelijärjestyksellä ole suurta merkitystä.

Hiusraja kateissa

The Missing Heir keskittyy japanilaisen kylän äveriääseen perheeseen, jonka matriarkka menettää yhtäkkiä henkensä. Alku on kivinen, sillä tarina alkaa päähahmona heiluvan nuoren etsivän herätessä heinikosta. Jotain haljua on selkeästi tapahtunut, sillä kateissa ovat muistikuvat äskettäisistä tapahtumista sekä jopa omasta nimestä lähtien. Tämä ei kuitenkaan estä etsivänhommia, eikä aikaakaan, kun päähahmomme on kietoutunut perheen ja kylän kiemuroihin.

Muistin menetys voi olla (nykyään) tylsääkin tylsempi kupletin juoni, mutta näin sekä pelaajalle että sankarillemme itselleen aukeaa hahmon paikka maailmassa sekä ympäröivät asiat yhtä aikaa. Kaikkinensa murhamysteerin tarina on passeli ja sen aukeamista seuraa kohtuullisen mielellään, vaikka osa koukuista onkin arvattavissa ennen niiden varsinaisia paljastumisia. Siitä huolimatta mukana on yllättäviä käänteitä, ja syyllinenkin ehtii omassa mielessä vaihtua useammat kerrat.

Muutamissa kohdin kuitenkin iskee jonkin sortin epätoivo, sillä eteneminen tuntuu tyssäävän kuin seinään. Tarina näet etenee tiettyjen keskustelujen tai tekemisten kautta, mutta usein ei ole lainkaan selvää mikä pelin kaipailema toiminne on. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaaja tulee usein käyneeksi läpi kaikki mahdolliset dialogivaihtoehdot ja toimet ruudulla olevalta listalta.

Asiaa ei auta, että tiettyjen toimintojen valikoiminen kertaalleen ei useinkaan riitä, vaan ne pitää käydä läpi pariin otteeseen. Hahmolle x pitää esimerkiksi puhua asiasta y useammat kerrat, jotta kaikki oleellinen on aiheesta käyty läpi, ja tapauksen tutkimuksia voidaan jatkaa. Tämä ominaisuus on toki läsnä myös The Girl Who Stands Behindissa, mutta tässä nimikkeessä asia otti enemmän nuppiin.

Pientä epäloogisuutta halutuissa puuhissa on huomattavissa, sillä toisinaan keskustelut, muistin kaivelu tai toiseen lokaatioon siirtyminen eivät auta, vaan ratkaisuna on esimerkiksi katsoa ruudulla olevaa hahmoa. Eipä tämä vaihtoehto tullut mieleen heti ensimmäisenä tai edes kymmenentenä. Nämä harmilliset tilanteet ovat onneksi vähemmistössä, eikä pelaajan anneta matkata juonelle epäolennaisiin paikkoihin. Usein valittavana vain muutamat komennot, joiden (kaikkien) läpikäynnin jälkeen matka jatkuu toisaalle.

Naisihminen ständin takana

Toinen seikkailu kantaa pöhköhköä lisänimeä The Girl Who Stands Behind. Jos The Missing Heir on jonkin sortin murhamysteeri, koettaa jälkimmäinen tavoitella kauhuun vivahtavaa atmosfääriä. Suoranaisen pelottavaksi meno ei ylly, mutta ihokarvat tunnelma saa silti monasti pystyyn.

Juonen keskiössä on tälläkin kertaa murha, mutta iäkkään patriarkan sijasta uhrina on opiskelijatyttönen, joka löydetään joesta. Asiaan liittyvät menneen ajan tapahtumat sekä uhrin koulussa havaittu verinen naishaamu. Tunnelma on parhaimmillaan hyytävä, ja tarina on The Missing Heiriä kiinnostavampi sekä omalla tapaa selkeämpi.

Jos ensimmäistä nimikettä pelatessa joutui parissa epäselvemmässä kohtaa turvautumaan internetin tukisivuihin, pääsee The Girlin läpi ilman opasteita. Asiaan saattoi toki vaikuttaa se, että itse pelasin tämän seikkailun toisena, ja tietyt omituisuudet olivat jo tulleet tutuiksi. Samaa etenemisen epäselvyyttä on silti huomattavissa tässäkin tapauksessa.

The Missing Heirin tapaan myös tässä pelissä epäiltyjen, uhrien ja muiden hahmojen nimiä piisaa jos jonkin verran. Helisemässä ollaan etenkin silloin, kun uusia tuttavuuksia mainitaan ensi kertaa useampi kappale kerralla. Tämä voi olla haasteellista, etenkin jos japanilaiset nimet eivät jää noin vain mieleen. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, sillä kummankin nimikkeen taukovalikossa on muistikirja, josta voi lukea kaikki oleelliset tiedot eri hahmoihin liittyen. Ominaisuus on perin kätevä ja tarpeen.

Liplattavatko hameenhelmat?

Yksi nimikkeiden isoimmista plussista on niiden graafinen ulosanti. Mangalta näyttävä ulkoasu on varsin mainio, aina taustoista ruudulla nähtäviin hahmoihin. Vaikka matkan varrella kohdattavat tuttavuudet eivät ole sieltä liikkuvammasta päästä, on eri henkilöihin saatu paljon eloa pienillä animaatioilla. The Missing Heirin alussa nähtävä tuulen mukana liplattava hameenhelma on erityisen mieleenjäävä näkymä.

Kaikki eivät ehkä kutsuisi uutukaisia täysiverisiksi käännöksiksi, sillä vaikka valikot ja puheiden tekstitykset ovat lontooksi, on puhuttu dialogi ainoastaan japaniksi. Eipä sillä, pääosassa seikkailevat hahmot ovat nousevan auringon maasta, joten tämä lisää omalla tavallaan toki oikeaa tunnelmaa.

Tuoreilla versiolla kuultava uudistettu musiikki ei ole kovin mieleenpainuvaa ja samoja sävelmiä päästään kuuntelemaan monet kerrat. Pientä vaihtelua saadaan kuitenkin mahdollisuudesta vaihtaa käyttöön alkuperäinen soundtrack. Kummankin nimikkeen 8-bittiset luritukset kun ovat auttamattoman sympaattista kuunneltavaa, eikä niiden lisäksi The Girl Who Stands Behindissa kuultava 16-bittinen soundtrack jää niistä kauas.

Kumpikin seikkailuista on noin seitsemän tunnin kokemus. Tämä tuntuukin sopivalta pituudelta, eikä kokemusta haluaisi ainakaan yhtään tätä pidemmäksi. Tarinat pelaa läpi mieluusti, mutta oikeiden etenemisvaihtoehtojen löytäminen käy välillä perin tylsäksi. Aiemmin mainitun joka toiminnon toistuvan kokeilun lisäksi välillä vastaan tulee tilanteita, joissa oikea etenemistapa on selkeä, mutta pelin tapa päästä sinne kierrellen ja kaarrellen turhauttaa. Aina ei nyt vain tule mieleen, että oikea toimenpide olisi käyttää mieti-toimintoa asianajotoimiston edustalla. Muutamat vihjeet oikeista toiminteista voisivat olla paikallaan.

Summaten voisikin todeta, että nimikkeet eivät ole niille, ketkä turhautuvat helposti, tai jotka haluavat pelinsä täynnä toimintaa, äksöniä ja räjähdyksiä.

Jorma Uotisen sanoin

Kyllä se niin on, näiden pelien julkaisu on jonkin sortin kulttuuriteko. Famicom Detective Club -kaksikko on viihdyttävä paketti hidasta pelattavaa, suoraan Nintendon historiankirjoista poimittuna. Mitä nyt paremmalla tälle vuosisadalle (osittain) tuotuna. Tuskin kukaan pahastuisi, jos lisää tätä sarjaa nähtäisiin myös jatkossa.

Suositellaan kärsivällisille pelaajille, jotka eivät turhaudu helposti. Jorma Uotisen sanoin: Ei huono!

Kirjaudu kommentoidaksesi