Call of Duty: Modern Warfare III jatkaa miltei puoliväkisin rahaa printtaavan räiskintäsarjan vuosittaista julkaisutahtia. Tauoton putki alkaa selvästi hengästyttää kehittäjiä ja julkaisijaa itseäänkin, sillä kesäiset vuodot antoivat ymmärtää, että tuoreinta osaa harkittiin vakavasti edellisen Modern Warfare II:n pelkäksi lisäsisältöpaketiksi.

Erittäin ailahtelevan ja lyhyen kampanjan sekä yli vuosikymmenen takaa kierrätettyjen moninpelikarttojen pelaamisen jälkeen kyseiseen teoriaan voi kieltämättä uskoa. Onneksi nostalgian voimaa ei kannata milloinkaan aliarvioida – tai sitten ennen kaikki vain oikeasti oli paremmin.

Kuka teki mitä häh?

Nykyisen Modern Warfare -trilogian nimeämispolitiikan logiikka on kadonnut jo tovi sitten, mutta yritetään kivuta edes puoliksi kärryille. Tuoreimmissa modernin sodankäynnin mittelöissä ohjastetaan samoja tyyppejä kuin jo noin 15 vuotta sitten vastaavasti nimetyissä peleissä, ja myös pahiksina vilisee tuttuja nimiä. Tapahtumat eivät kuitenkaan etene identtisellä kaavalla, vaikka sarjan veteraanit voivat bongailla tiettyjä yhtymäkohtia menneisiin.

Pakkaa sekoittaa osaltaan moninpeli. Toisin kuin nimestä saattaisi olettaa, Call of Duty: Modern Warfare III ei sisällä alkuperäisen kolmososan karttoja. Leijonanosa kattauksesta lainataan kenties sarjan suosituimmasta nimikkeestä, eli Call of Duty: Modern Warfare 2:sta. Lisäharhautuksena mainittakoon, että sen alkuperäinen kampanja sai remasterointinsa jo kolme vuotta takaperin.

Karikkoisen lyhyt taival maailmanrauhaan

Nimeämisleikin sekavuuden unohtaen ydinidea on totutun yksinkertainen. Kampanjassa ihmiskuntaa uhkaa idästä ponnistava ja vankilastaan vapautuva terroristi, joka ei kaihda kammottaviakaan keinoja uuden maailmanjärjestyksen vuoksi. Likaiseen työkalupakkiin lukeutuvat muun muassa toisen osapuolen piikkiin lavastetut iskut siviilikohteisiin ja kemiallisten aseiden käyttö. Länsimaiden paras keino taata rauha on turvautua kapteeni Pricen johdolla Taskforce 141:n kovaksikeitettyyn porukkaan, joka liittolaisineen ampuu tiensä kriisikohteesta toiseen. Tällä kertaa ei puhuta kuitenkaan pelkästään perinteisen skriptatusta putkiräiskimisestä, sillä käytännössä puolet tehtävistä haahuillaan avoimemmilla alueilla.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että leikkikentän mullistaminen on parasta mitä monen mielestä paikallaan polkeneelle sarjalle voisi toivoa. Positiivisuus karisee kuitenkin nopeasti, kun avoimempaa karttaa samoillessa tajuaa, että kyseiset skenaariot vedetään suoraan Warzonen puolelta aina kentistä kerättävistä krääsäpakkauksista lähtien. Suurin ongelma ei ole edes tapahtumapaikkojen tuttu visuaalinen anti, vaan niiden umpilaiskaa suunnittelua huokuva toteutus.

Kartalle heitetään muutamia yksinkertaisia kiintopisteitä, kuten purettavia pommeja tai noukittavia muistitikkuja. Ennalta ruksatuissa paikoissa vieraillaan sitten oman mielen mukaisessa järjestyksessä. Hiippailu esitellään teoriassa validiksi vaihtoehdoksi, mutta pelisuunnittelu tekee kaikkensa torpedoidakseen rauhallisemman lähestymistyylin. Homma äityy lopulta käytännössä aina räiskinnäksi, jolloin vihollisjoukkoja ryntää pelaajan riesaksi loputtomasti.

Pienen kiroilun ja tosiasioiden hyväksymisen jälkeen ainoaksi toimivaksi lähestymistavaksi Open Combat Missioneiksi nimetyissä pakkopullatehtävissä jää ravata päättömästi ruksilta toiselle ja toivoa parasta. Kuin ylimääräisenä keskisormen näyttönä, myös muutoin mallikkaasti toimivat välitarkastuspisteet sekoilevat huolella kyseisten tehtävien aikana, joten kuoleman korjatessa homma alkaa usein tyystin alusta. Toki toisinaan peli saattaa muistaa jo kartalla suoritetut kohteet, joskus taas ei.

Vielä tovi sitten olisi ollut vaikea kuvitella, miten iloiseksi ihminen tuleekaan, kun Call of Dutyssa pääsee juoksemaan tiukassa putkessa. Modern Warfare III:ssa nämä hetket nousevat kuitenkin jopa odotetuiksi tapahtumiksi. Perinteisemmät, mutta samalla enemmän ajatusta osakseen saaneet osiot eivät tarjoa mitään ennennäkemättömiä temppuja, mutta korkeilla tuotantoarvoilla sekä räjähtävällä toiminnalla varustetuissa tehtävissä viihtyy kerran vuodessa mainiosti.

Tarinaa viedään eteenpäin komeiden välivideoiden ja karismaattisten näyttelijöiden turvin, eikä militaristisesta hehkutuksesta säästellä tälläkään kertaa. Ikävä kyllä ilmiselvä kiire paistaa läpi etenkin loppupuolen juonenkuljetuksessa, sillä sen suurempia paljastamatta kampanja päättyy räjähdysten sijaan suutariksi jäävään tussahdukseen.

Hyväksi todettua tiimitoimintaa

Alle viisituntisen sooloilun jälkeen on aika hypätä verkkoaalloille. Kuten alussa todettua, valtaosa perinteisen moninpelin sisällöstä – tai ainakin kartoista – tuodaan alkuperäisestä Modern Warfare 2:sta. Sarjan parissa pitkään roikkuneelle veteraanille iskee ensimmäisenä lämmin ja yllättävän vahva nostalgian tunne, kun kenttien tutut niksit sekä omaan pelityyliin parhaiten toimivat etenemisreitit tulevat hämmentävän tehokkaasti suoraan selkärangasta – toki muutamien inhokkikenttien aiheuttamat vastakkaiset fiilikset palaavat niin ikään nopeasti pintaan.

Tuntien kertyessä oivaltaa jopa tavallaan surullisen tosiasian: nostalgialisänkin unohtamalla vanhat ympäristöt ovat toimivampia ja persoonallisempia kuin viime vuosina nähtyjen osien keskimääräinen tarjonta. Pelkän kasvojenkohotuksen lisäksi mukaan sisällytetään variaatiota kenttiin sekä ennen kaikkea pelimekaanikoihin, jotka edustavat sarjan nykymenoa niin hyvässä kuin pahassa.

Asetuntumaltaan kokonaisuus toimii erinomaisesti. Normimuodoissa vastustajiin joutuu upottamaan enemmän lyijyä kuin aiemmin, mikä tasapainottaa kohtaamisia. Erilaisten pyssyjen ja apuvälineiden joukosta löytyy takuuvarmasti jokaiselle mieluinen yhdistelmä, ja matseissa on yksinkertaisesti hauskaa. Moninpelisisältöä on jo julkaisussa tuhdisti. Lisäksi uusia ympäristöjä lupaillaan tasaisen tappavasti seuraavan vuoden ja kausien aikana. Tähän päälle zombie-moodi pitää yhteistyömoodista kiinnostuneet tyytyväisinä, joten verkkopuoli paikkaa tehokkaasti kampanjan jättämää karvasta makua.

Kapitalismin pilaama

Erinomaisen koukuttavasta moninpelistään huolimatta Modern Warfare III:lle on kovin vaikea perustella kiitettävää arvosanaa. Kun suurimmat vahvuudet juontavat reippaasti yli vuosikymmenen taakse, haiskahtaa täysihintaisena ja uudella järjestysnumerolla julkaistavassa paketissa ikävä puolivillaisen rahastuksen tuoksu. Fiilistä ei paranna sarjan kerrassaan hirveä nykytyyli sulloa kaikki osat raskaan ja ennen kaikkea valtavasti konsolin muistia vievään hubiin, joka käynnistyessään pyrkii tunkemaan maksullista krääsäsisältöä puoliväkisin kurkusta alas.

Kaiken tauhkan alla pelattavuus on parhaimmillaan timanttia

Jälkiviisaana voi vain miettiä, miten paljon positiivisemman reaktion järkevämpi toteutustapa olisi saanut aikaan. Eli jos julkaisijaportaassa olisi maltettu viettää rehti hengähdysvuosi järjestysnumeroiden osalta, ja tarjota pelkkä moninpeli joko budjettihintaisena nostalgiapläjäyksenä tai edellisen osan lisäsisältönä. Samalla monille yhä tärkeä kampanja olisi saanut kaivattua lisäaikaa kehitykseen, ja tuorein trilogia arvoisensa päätöksen. Tasoltaan rajusti ailahtelevat tehtävät yhdistettynä seinään päättyvään juoneen eivät tällaisenaan palvele aiempien CoD-yksinpelien ystäviä. Ja niin hyvin kuin moninpelikentissä viihtyykin, vanhan kierrättämistä sikahinnalla on vaikea vilpittömästi suositella.

Toivottavasti pitkään räiskintäkukkulan kuninkaana patsastelleen saagan suuntaa mietitään jatkossa hieman kriittisemmin. Kaiken tauhkan alla pelattavuus on parhaimmillaan totuttua timanttia, ja verkkopuoli toimii kuin junan vessa.

Kirjaudu kommentoidaksesi