Life is Strange 2

Kunnianhimoisen kikkailun karu kapsahdus

Dontnod-studio yrittää tehdä jotain hieman uutta ja erilaista. Periaatteessa ihan hauskaa. Ja toki mukavan rohkeaa.
Vaan ei toimivaa.

Alkuperäisen Life is Strangen suosio perustui suurilta osin mielenkiintoisiin hahmoihin ja näiden välisiin suhteisiin. Siksi on hieman hämmentävää, että jatko-osassa ei ole vakituisia sivuhahmoja ollenkaan. Ranskalaisen studion veikeä väki ilmeisesti ajatteli, että yhden veljeskaksikon voima kykenisi kannattelemaan kokonaisuutta harteillaan.

Ensimmäisen jakson jälkeen ratkaisun lyttääminen olisi ollut vielä liian aikaista. Nyt peli on ohittanut puolivälin pylvään ja on tuomion aika.

Arvostelu sisältää spoilereita Life is Strange 2:n kolmesta ensimmäisestä jaksosta.

Kaipaatko perustietoja pelistä ja sen mekaniikoista? Lue ensimmäisen jakson arvostelu tästä.

Episode 2 – Risuja joulubugeille

Sean ja Daniel päätyvät pakoilemaan poliisia isovanhempiensa helmoihin oregonilaiseen Beaver Creekin pikkukylään. Lumi on ehtinyt läsähtää maahan, ja joulu lähestyy. Eläkeläisten seesteinen elämäntyyli tuo vaihtelua pakomatkan panikointiin.

Pelaaja pääsee suorittamaan arkisia askareita ja kouluttamaan pikkuveli Danielia uusien kykyjensä hallinnassa. Vaan kukapa olisi uskonut, että telekineesi voi olla näin tylsä supervoima. Kykyä ei hyödynnetä lainkaan varsinaisissa pelimekaniikoissa. Ei pulmia ratkottavaksi. Ei taisteluita voitettavaksi. Lattean laimeaa. Hilpetihei.

Mutta! Entä supervoiman, vallan ja vastuun henkiset vaikutukset veljeksiin? Kyllä, kyllä. Palaamme aiheeseen arvostelun lopussa.

Ympäristön tutkiminen on yhä antoisaa ja tunnelmaa riittää – aivan kuin kaikissa sarjan aiemmissa jaksoissa. Tämän Dontnod osaa esimerkillisen hyvin. Muiden hahmojen kanssa käydään myös ihan mielenkiintoisia ja mieltä lämmittäviä keskusteluja.

Isovanhempiensa lisäksi veljekset tutustuvat naapurissa asuvaan yksinhuoltajaisä Charlesiin ja tämän poikaan Chrisiin. Hahmot ovat tuttuja The Awesome Adventures of Captain Spirit -esiosasta. Ilmainen esiosa kannattaa läpäistä ennen toista jaksoa, vaikka käytännön vaikutukset jäävätkin vaatimattomiksi. Pienikin syventäminen tekee kuitenkin hyvää.

Laahaavan kokonaisjuonen kannalta mukaan mahtuu yksi merkittävä koukku: veljesten äiti Karen. Hän hylkäsi perheensä vuosia sitten, minkä vuoksi Seanin ja Danielin tunteet synnyttäjäänsä kohtaan ovat kohtalaisen kylmiä. Jakson lopussa kuitenkin selviää, että teillä tietymättömillä oleva äiti on sittenkin kiinnostunut poikiensa tekemisistä. Paljastus antaa yleisölle viimein edes jotain spekuloitavaa.

Pelaajaa houkutellaan jakson aikana pariin otteeseen tekemään typeriä valintoja, joiden hintana olisi todennäköisesti veljesten sijainnin paljastuminen viranomaisille. Pidättäytyväisyydestä ei kuitenkaan saa minkäänlaista palkintoa, sillä lopulta Sean päätyy järjettömään ratkaisuun ilman, että pelaajalta kysytään mitään. Näin Dotnod kyhää laiskan ja ruman läpinäkyvän verukkeen sille, että kaksikko joutuu jälleen jatkamaan pakoaan.

Jaksoa jarruttavat myös poikkeuksellisen lukuisat tekniset ongelmat. Audiovisuaaliset bugit häiritsevät pelaamista ja pilaavat vakaviksi tarkoitettuja kohtauksia.

Toisen jakson arvosana: 3/5

Kuski puuttuu, mutta sehän ei menoa haittaa.

Episode 3 – Välähdys vanhoista hyvistä ajoista

Dontnod paljasti maaliskuussa, että Life is Strange 2:n jaksojen julkaisuvälit venyvät ennätyspitkiksi. Onneksi tympeä tarina ja jäyhät juonikuviot pitivät huolen siitä, ettei kolmannen jakson odottaminen tuntunut lainkaan vaikealta.

Episodi loikkaa hyvin kauas mummolan vanhoillisesta ympäristöstä. Kristilliset isovanhemmat vaihtuvat sekalaiseen ja sekavaan joukkoon matkalaisia, jotka asuvat kotikutoisessa telttakylässä metsän keskellä. Elämä rahoitetaan töillä paikallisella kannabisfarmilla. Vapaa-aika kuluu farmin antimien, alkoholin ja satunnaisen seksin merkeissä. Mitähän Seanin ja Danielin isoäiti tästä virkkoisi.

Kontrasti kakkosjaksoon on niin suuri, että voisi kuvitella Dontnodin ryhtyneen hauskaan ääripäillä leikittelyyn tarkoituksella.

Himmeä hahmokatras tuo jaksoon elämää ja on loistava osoitus siitä, että vakituisista sivuhahmoista luopuminen oli väärä ratkaisu.

Pohjimmiltaan asetelma on kuitenkin ensimmäistä kertaa lähellä lajityypin standardia. Ympärillä koheltaa kohtalaisen kokoinen hahmojoukko, jonka kanssa jutustelu syventää suhteita ja valottaa taustoja. Kaikki on siis melkein kuin ennen. Tarina ei vain etene minnekään, ja päässä jytisee tieto siitä, että näitäkään kasvoja ei jakson loputtua näe enää koskaan.

Pääjuonen sijasta tapahtumat keskittyvät Seanin ja Danielin veljessuhteeseen, johon kehittäjät lyövät konfliktia väkisin. Voimistaan humaltunut Daniel aiheuttaa lukuisia ongelmia ja laittaa pelaajan kärsivällisyyden koetukselle. Valittavaksi jää, kuinka paljon liekaa natisevalle naperolle on valmis antamaan. Sopuisaa suhdetta haluavien kannattaa valmistautua matelemaan Danielin edessä joka tilanteessa.

Jakso loppuu viimeinkin ihan oikeaan cliffhangeriin, joka antaa pelaajalle edes yhden syyn odottaa jatkoa. Harmi vain, että tapahtumat luiskahtavat liikkeelle jälleen hahmojen täysin älyvapaan toiminnan seurauksena. Christian Divinen ja Jean-Luc Canon käsikirjoituksen suuret linjat seuraavat turhauttavan laiskaa ja itseään toistavaa kaavaa. Onneksi Sean ei sentään tällä kertaa kuvainnollisesti riuhtaise ohjainta itselleen, vaan tunaroinnista vastaavat jengin muut jäsenet.

Teknisesti jakso menestyy selvästi edeltäjäänsä paremmin. Lisäksi Dontnod yltää lisensoidun musiikin tunnelmallisen hyödyntämisen osalta vähintään ensimmäisen kauden tasolle.

Kolmannen jakson arvosana: 3/5

Lapsen kaitsemisen ohessa Sean voi halutessaan kokea sympaattisen pikaromanssin. Tarjolla on myös hieman piilotettu homoseksuaalinen vaihtoehto.

Yleisesti – Kunnianhimoisen kokeilun uhrit

Dontnod kehitti Life is Strange 2:ta varten uudenlaisen mekaniikan, jonka tarkoituksena on simuloida lapsen kasvattamista. Danielin käytös ja tavat muuttuvat riippuen siitä, millaista esimerkkiä Sean hänelle näyttää – ei pelkästään kahdenkeskisissä tilanteissa, vaan myös muiden kanssa toimiessa. Järjestelmän pitäisi poiketa perinteisestä pelimäisestä systeemistä, jossa valintojen ja seurausten suhde on usein hyvin selkeä. Ajatuksena on, että kaikki tapahtuu pikkuhiljaa pelaajien silmiltä piilossa. Ihan kuin oikeassa elämässä.

Tämä on studion papereissa se koukku ja erikoisuus, joka nostaa Life is Strange 2:n lajityyppinsä muiden tekeleiden edelle.

Kehittäjillä on siis kunnianhimoa, ja kokeilua on pakko kunnioittaa. Korkeintaan kelvollinen lopputulos ei kuitenkaan ole hintansa väärti.

Jos pelaaja näpistää kioskista, varastaa Daniel jakson lopussa jotain toiselta hahmolta. Jos pelaaja turvautuu väkivaltaan pahikselta paetessaan, tönäisee Daniel seuraavassa jaksossa Seania. Ihan kivaa kikkailua, mutta ei pelaajan näkövinkkelistä mitään järisyttävää.

Myös Danielin supervoimat on valjastettu osaksi draamakoneistoa. Pelaajaa pelotellaan telekineesin ja raivostuneen riiviön vaarallisella yhdistelmällä, joka pääsee valloilleen liian helposti. Isän menettämisen ja kodittomaksi joutumisen vaikutuksiin on tarjolla vain yksi lääke: Seanin tulee kohdella veljeään kuin keisaria tai helvetti on irti.

Nämä velikullat eivät puisevan pöljää päätarinaa ja puuttuvia hahmoja paikkaa.

Kommentit

"piilotettu homoseksuaalinen vaihtoehto" ehkä jos on tylsä hetero. Me hihkuttiin, kun huomattiin, että Finn vihjailee Seanille ja ignoorattiin Cass täysin. Pliis. 

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi