Yksinäinen, yksinäisempi, hirviö

Piskuinen Jo-Mei Games on ottanut itselleen vaikean tehtävän: käsitellä peleissä sellaisia asioita, mitä peleissä harvoin – jos ollenkaan – käsitellään. Haastava premissi perustuu vieläpä pääsuunnittelija Cornelia Geppertin omiin kokemuksiin, joten luvassa on paikoitellen jopa häiritsevän henkilökohtainen matka.

Traumoja penkomassa

Hämärää asetelmaa ei liioin alusteta, vaan pelaaja on alkumetreiltä lähtien ulalla kuin lumiukko. Mustaksi hirviömäiseksi hahmoksi muuttunut Kay-tyttönen löytää itsensä pienen paatin ohjaimista veden alle päätyneen kaupungin reunalta. Kuvankauniit tunnelmat saavat nopeasti ahdistavia piirteitä, sillä maisemia kansoittaa myös muita valtavia punasilmäisiä hirviöitä, jotka eivät ole pelkästään hyvällä asialla. Nopeasti käy selväksi, että hahmojen motivaattoreina toimivat erilaiset traumaattiset kokemukset, jotka pitäisi saada kunnialla käsiteltyä noin kolmisen tuntia elämästä lohkaisevan matkan aikana. Nämä sinällään todella tärkeät teemat yksinäisyydestä kiusaamiseen ja mureneviin parisuhteisiin on puettu hyvin keskinkertaiseen pelilliseen kuosiin.

Sea of Solituden pelaaminen on käytännössä aikalailla suoraviivaista samoilua tunnelmallisissa maisemissa. Matkaa siivittää hahmojen kankeahko mono- ja dialogi, joka jää välillä harmittavalla tavalla itse pelaamisen varjoon. Kay osaa muutamia simppeleitä jippoja, jotka taas toimivat tekosyynä parille kevyelle pulmailutilanteelle. Käytännössä luvassa on kuitenkin enimmäkseen juoksentelua, hyppelyä ja muutamissa kohdin vihollishirviöiden välttelyä. Valitettavasti nämä pelimekaniikat itsessään jättävät runsaasti toivomisen varaa, rautalangasta väännetyn tarinan laahatessa paikoitellen eteenpäin aivan liian hitaasti.

En haluaisi valittaa, mutta...

Yleisen estetiikkansa puolesta Sea of Solitude on paljon velkaa muun muassa mainioille Ico- ja RiME-fiilistelyille. Piirrosmainen miljöö näyttää kohtuullisen hyvältä ja tunnelmalliselta, kestämättä kuitenkaan sen lähempää tarkastelua. Erityisesti ihmishahmojen mallintamisessa Jo-Mei Gamesin rahkeet eivät riitä edes välttävän lopputuloksen luomiseen. Ilmeisesti kehittäjätiimin sisältä lainatut ääninäyttelijätkään eivät onnistu tulkitsemaan hahmojen dramaattisia tuntoja järin hyvin. Toisaalta kaikki tämä nillitys on toissijaista pelissä, jonka tarkoitus ei ole rehvastella ulkoasulla pääpainon ollessa täysin tarinapuolella.

Peli vai terapiasessio?

Tuntuu pahalta arvostella näin kovin sanoin peliä, jonka perimmäinen tarkoitus on niin hyvä ja vilpitön, sillä mielenterveyden horjumiseen liittyviä teemoja ei ole käsitelty peleissä näin näkyvästi sitten säväyttävän Hellblade: Senua’s Sacrificen. Toivoa sopii, että parinkymmenen euron hintainen Sea of Solitude päätyy lopulta mahdollisimman monen kokemuslistalle pelillisistä ankeuksistaan huolimatta – itse tahkosin seikkailun läpi yhdeltä istumalta.

Kirjaudu kommentoidaksesi