L.A. Noire

L.A. Noire

"Go back to Jersey, sonny. This is the City of the Angels, and you haven't got any wings."

Rockstar Games tunnetaan hiekkalaatikkopeleistään, joissa avoin pelimaailma yhdistyy tiukasti tehtäväpohjaiseen pelaamiseen. Grand Theft Auto -sarjasta ja Red Dead Redemptionista tunnettu pelitalo on menestyksensä myötä kahminut omistukseensa lukuisia pienempiä kehitysyksikköjä ja kohonnut samalla erääksi peliteollisuuden tärkeimmistä vaikuttajista. Itsenäinen kehittäjä Team Bondi on vastuussa Rockstar Gamesin julkaisemasta uusimmasta hiekkalaatikkopelistä, L.A. Noiresta. Uutuus eroaa tosin esimerkiksi Grand Theft Autosta ja Red Dead Redemptionista, mille on kaksi pääasiallista syytä. Ensinnäkin tietysti siksi, että pelaaja astuu tällä kertaa rikoksentekijän sijaan lainvartijan saappaisiin. Toisena erona L.A. Noire ei ole varsinainen hiekkalaatikkopeli laajasta ympäristöstään huolimatta, vaan pelaajaa kuljetetaan tehtävästä seuraavaan kädestä pitäen.

L.A. Noire sijoittuu 1940-luvun lopun Los Angelesiin, aikaan ennen moottoriteitä ja suuria liikenneruuhkia. Peliin mallinnettu Los Angeles on tosin vain kulissikaupunki, sillä hyvin harvaan taloon pääsee todella sisään, eikä kaupungista löydy poliisityön lisäksi juurikaan muita aktiviteetteja. Pelaajaa rohkaistaan suorittamaan ainoastaan tehtäviä, sillä muihin akviteetteihin ei juuri ole aikaa. Tyypillinen poliisipäivä alkaa aamulla toimistolta ja päättyy illalla menestyksekkäästi ratkaistuun rikokseen. Vapaa-aikaa ei juuri vietetä, joten esimerkiksi juopottelun, elokuvissa käynnin tai tikanheiton voi unohtaa. Kaupunki on mallinnettu viimeisen päälle oikeita autoja ja ajan muotia seuraavaa vaatetusta myöten, mutta kaikki tämä on pelkkä kulissi, jonka puitteissa käydään läpi välianimaatioiden ja pitkien keskusteluiden siivittämää tarinaa.

Vain olennaiseen keskittyminen on siinä mielessä onnistunut ratkaisu, että pelistä muodostuu näin hyvin tunnelmallinen. Tarinavetoisen L.A. Noiren maailma on repäisty kuin suoraan rikoskirjailija James Ellroyn parhaimmista romaaneista, kuten elokuvaksi sovitetusta L.A. Confidentialista. Pelin päähenkilö on toisen maailmansodan veteraani Cole Phelps, joka vaikuttaa järjestelmälliseltä ja asiansa osaavalta mieheltä. Phelps aloittaa uransa tavallisena passipoliisina, mutta ylennetään nopeasti tärkeämpiin ja paremmin palkattuihin tehtäviin. Mies vaikuttaa aluksi tympeältä tyypiltä, mutta hänen kiinnostavaa taustaansa avataan vähitellen. L.A. Noiren suurimpiin vahvuuksiin kuuluvat uskottavat hahmot, joihin on saatu eläväisyyttä kehittyneellä kasvonmallinnustekniikalla. Sillä herkutellaan erityisesti kuulustelutilanteissa, kun pelaajan tehtävänä on päättää puhuvatko kuulusteltavat totta vai tarua. Tarina imaisee mukaansa juuri erinomaisen näyttelyn ansiosta.

"Something has to be done, but nothing too original, because hey, this is Hollywood."

L.A. Noiren ainoa varsinainen heikkous on se, että se on liian helppo. Vaikeustasoja on vain yksi, ja vaikka pelaajaa eteenpäin tyrkkiviä apuja ei käyttäisi, niin vaikeinkin rikos ratkaistaan käden käänteessä. Pelin pelaa läpi reilussa kymmenessä tunnissa. Suurin osa tästä ajasta kuluu paikasta toiseen siirtyessä ja rikospaikkojen verkkaisessa tutkimisessa. Verkosta voi ladata lisää tekemistä, mutta tosiasia on se, että L.A. Noire saisi olla paljon vaikeampi. Esimerkiksi tehtävät on mahdollista läpäistä, vaikka kuulusteltavilta kysyisi vääriä kysymyksiä. Rikospaikan tutkiminenkin on helppoa, kun ohjain värisee avuliaasti tutkimisten arvoisten esineiden kohdalla. Värinän saa tosin kytkettyä pois. Lisäksi huoneista ja kaduilta ei löydy lainkaan väärille jäljille johtavia todisteita, joten eteenpäin pääseminen on aina vain ajan kysymys. Päähuomio kiinnittyy tarinaan, ei pelaamiseen. L.A. Noirea seuraa kuin pitkää elokuvaa tai tv-sarjaa, jossa välillä pääsee liikuttamaan ohjainta.

Varsinainen ohjaaminen sujuu sutjakkaasti sekä jalkaisin että autolla. Kaupunki on suuri. Meno on sikäli amerikkalaista, että paikasta toiseen ei kannata kuvitellakaan liikkuvansa jalkaisin. L.A. Noiren noin sadasta autosta kaikki ovat käytettävissä, mutta vain silloin, jos ne sattuvat olemaan parkkiruudussa ja kuljettajatta. Ajaminen on hankalampaa kuin esimerkiksi Grand Theft Autoissa, koska 1940-luvun autot eivät vielä olleet ajo-ominaisuuksiltaan parhaalla mahdollisella tasolla. Kolaroinnista seuraa lisäksi poliisiasemalle tehtävän lopussa lähetettävä lasku, joka laskee tehtävän suorittamisesta ansaittavaa arvosanaa. Peli ei siis rohkaise vapaaseen ajeluun, vaikka maamerkkejä kaupungissa siellä täällä onkin.

Tavallisen yksinpelin ohella voi suorittaa satunnaisia ja lennosta vastaan otettavia tehtäviä. Poliisiradiosta tulee välillä pyyntöjä suorittaa ylimääräisiä toimeksiantoja. Nämä koostuvat yleensä silmittömästä ammuskelusta, kuten panttivankidraamasta tai pankkiryöstöistä, joten ne ovat hyvä vastapaino hitaaseen tutkimukseen perustuvalle muulle pelille. Lyhyisiin satunnaistehtäviin ei tosin ole juuri panostettu, eikä niitä välttämättä jaksa tahkota muutamaa enempää. Niiden läpäisystä saa uusia asusteita ja intuitiopisteitä, joita voi myöhemmin käyttää kuulusteluissa, mutta tämä ei riitä mielenkiinnon säilyttämiseksi. Uusintapeluuarvoa L.A. Noirella ei ole, joten läpäisty peli jää helposti hyllyyn pölyttymään.

"He's on a night train to the big adios."

L.A. Noirella on kiistattomat taiteelliset ansionsa. Los Angelesin kaupunki näyttää ja kuulostaa upealta, ja film noir -elokuvista sekä rikoskirjallisuudesta vaikutteita saaneessa pelimaailmassa seikkailee mielellään. Harmillisesti pelaaminen on niin rajoitettua, ettei kauniista maisemista juuri pääse nauttimaan, eikä tärkeimpiä rakennuksiakaan pääse välttämättä tutkimaan sisältä. Kaupunki ei varsinaisesti elä ja hengitä vaan näyttää samaan tapaan siloitellulta kuin jokin Hollywoodin tuottama kallis elokuva. Tämä ei välttämättä ole huono asia, kunhan pelaaja ei vain odota pääsevänsä tutkimaan eläväistä kaupunkia. Kulissit on nimittäin pystytetty sen verran taidokkaasti, että niitä katselee mielellään, eikä bugeja jalankulkijoiden satunnaisia sekoiluja lukuun ottamatta esiinny. Kaikesta näkee, että peliä on hiottu huolella.

Tehtävissä kuultava musiikki on kuin suoraan tasokkaasta rikoselokuvasta, ja kun tähän lisätään videopelihistorian parhaimpiin kuuluva ääninäyttely, lopputuloksena on uskottava elämys. Autoradio soittaa jazzia ja aikalaiskappaleita, jotka ovat omiaan lisäämään tunnelmaa, ja onpahan pelissä oma jazzklubikin. L.A. Noire tuo kokonaisuutena mieleen ennemmin vanhat seikkailupelit kuin julkaisijansa muut hiekkalaatikkojulkaisut, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Vaikeustaso voisi olla paljon korkeampi, mutta muuten peli on korkeatasoinen kokonaisuus, joka on lähes täyden viiden tähden arvoinen. Tätä kannatti odottaa.

Galleria: 

Kommentit

Näköjään on mielipiteet jakautuneet tuosta vaikeustasosta, että joillekkin tämä peli on helppo ja jotkut itkevät kun ei mistään löydy todisteita rikospaikalta, siis mitä olen lukenut L.A Noire ps3/xbox ketjusta.

"Pelin pelaa läpi reilussa kymmenessä tunnissa"? Ohoh, onko noin? Mulla meni rahtusen alle 25 tuntia. Väkisinkin tulee mieleen, että tätä arvostelua varten peli on ns. juostu läpi - moinen pelityyli ei tee oikeutta millekään pelille, ja kaikkien vähiten tämänkaltaiselle teokselle jossa fiilis(tely) on avainasemassa. Vai eikö kyyniseltä peliarvostelijalta enää löydy kykyä jäädä ihailemaan maisemia auringonlaskun kajossa ;)

Tuosta uudelleenpeluuarvostakin olen rahtusen eri mieltä. Ainakin tuolla boksipuolella yleinen konsensus on se, että ne kahden ja kolmen tähden tehtävät jäävät nakertamaan superetsiväksi itsensä mieltävän pelaajan takaraivoon.

"L.A. Noiren noin sadasta autosta kaikki ovat käytettävissä, mutta vain silloin, jos ne sattuvat olemaan parkkiruudussa ja kuljettajatta. "

Näinhän siis asia ei ole, vaan autot pystyy kyllä ottamaan liikkeestäkin.

Tuosta "helppoudesta" jäi mieliin, että jokaista tehtävien sisäistä pidätystä ei välttämättä saa tehtyä vaikka koko tehtävän ratkaisu ja pääsyyllinen tulevat melko itsestään vastaan. Ja kyllä huonosti suoritettu tehtävä ("miksi en tuotakaan tajunnut!!!") sen verran jää ripomaan, että tehtävä tulee pelattua uudelleen. 1-3 tähden tehtävät jäävät todella nyppimään. Ja lopulta vain 5 tähteä on riittävästi =)

On todella ärsyttävää epäonnistua kuulustelussa, päästää syyllinen menemään ja sitten sisään tuleva todistaja huutaa "että toi se oli, älkää päästäkö menemään!" Sitten tuhoaakin puolet kaupungista eeppisessä takaa-ajossa, saa pomon huudot ja yhden tähden tehtvän suorittamisesta, niin kyllä ärsyttää.

Varmaan pelaajatyypistä kiinni, että haittaako tämänkaltainen "helppous". Jos on tyypiltään pelaaja, joka ravaa munaravia pelin läpi vain jotta pelin saa läpi, niin unohtakaa. Ei ole teitä varten. Mutta jos on nauttiskelija ja haluaa nauttia pelistään, tunnelmasta ja nysvätä 5 tähden suorituksesia, niin kyllä tämän parissa viihtyy. Ja sehän on pelien tarkoitus.

Xbox-version arvostelu oli parempi. Tästä löytyy virheellistä tietoa (joita mainittiinkin yllä) ja lisäksi 4 tähteä on vääryys tälle pelille! :P

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi