Luulin jo olevani perin kyllästynyt musou-/Warriors-peleihin.

Viime vuosina on näet tullut pelattua sekä arvioitua genren nimikkeitä vaikka kuinka ja monta. On tullut koettua Fire Emblem -peleistä ammentanut Fire Emblem Warriors 3DS:llä, sama peli Switchillä, Japanin historiaan sukeltava Samurai Warriors 5, männävuosien Zelda-kimara Hyrule Warriors Legends sekä äskettäinen Hyrule Warriors: Age of Calamity. Näiden lisäksi on toki pällistelty muitakin samaa kaavaa noudattaneita nimikkeitä viime vuosilta, joten odotukset tätä arvostelua varten eivät olleet kovin korkealla, sillä onhan tämä nyt nähty.

Siitä huolimatta tuore Fire Emblem Warriors: Three Hopes yllätti perin positiivisesti. Kyseessä on näet oiva peli, jonka pariin palasi mieluusti kerta toisensa jälkeen. Kunnes.

Täysin uudet kuviot, halusit tai et

Koei Tecmon omistama Omega Force -studio on tunnettu musou-/Warriors-peleistään. Niissä pelaajan ohjaamat hahmot ottavat yhteen kokonaisten armeijoiden kanssa överiksi vedetyllä tavalla. Sankarit jakelevat ylimaallisia hyökkäyksiä, joiden myötä isketään kanveesiin satoja ellei tuhansia vastapuolen sotureita.

Claude pistää vihulaisia ketoon.

Fire Emblem Warriors: Three Hopes yhdistää Warriors-pelityylin niin ikään Nintendo Switchille julkaistun Fire Emblem: Three Houses -strategiapelin kanssa. Hahmot, taustatarinat ja iso osa ulkoasun osasista on peräisin tuosta vuonna 2019 julkaistusta nimikkeestä, joka sai arvostelussamme enimmäkseen kehuja.

Lopputulos on varsin oiva yhdistelmä toimintaa ja roolipelimäistä hahmonkehitystä. Kyseessä on myös täysin uusi tarina, joka ei seuraa Three Housesin juonikuvioita. Hieman samaan tapaan kuin Hyrule Warriors: Age of Calamity, joka ei noudatellut esikuvana olleen The Legend of Zelda: Breath of the Wildin kertomusta. Tällä kertaa täysin myllätty tarina ei harmita yhtä paljoa, eikä kyseessä ole muutenkaan lainkaan hullumpi kertomus.

Ainakaan sillä yhdellä puolella, jonka riveissä pelasin oman seikkailuni. Three Hopesin alkupuolella pelaaja pääsee näet valitsemaan, mihin kolmesta ”tuvasta” hän lyhyessä opinahjo-osuudessa liittyy. Valinta vaikuttaa moneen eri asiaan, mutta ensisijaisesti kerrottavaan tarinaan sekä pelaajan ohjaamiin hahmoihin. Jos haluaa kokea kaiken, mitä nimikkeellä on tarinallisesti kerrottavanaan, olisi seikkailu syytä kokea kolmesti, jokaisen tuvan riveissä.

Olennainen valinta heti alkuun.

Oma valintani oli liittyä strategisesti ajattelevan Clauden johtamaan Golden Deer -joukkioon. Tämän päätöksen ohella pelaajan käsissä on päättää uuden päähahmon nimi, sukupuoli sekä samat valinnat Three Housesin pääsankarina toimineen Bylethin osalta. Kyllä, aiemman nimikkeen keskushenkilö on tällä kertaa vastustajana. Tämä ei ole suuri haitta, sillä uusi Shez-hahmo on varsin oivallinen ja pidettävä tuttavuus.

Ai että, pistin matalaksi vain 639 vihulaista

Alkutunnit Three Hopesin kanssa ovat siinä mielessä hengästyttäviä, että ruudulle hypähtää vähän väliä kahmalokaupalla ohjeita lukuisista eri asioista. Näin ne hahmot kehittyvät, tuolla tapaa käytetään leirin toimintoa x, noin käy soturin jäätyessä taistelussa, ihmissuhteita kehitetään näin ja noin. Ähky iskee, joskin Three Housesin pelanneille osa asioista onkin jo entuudestaan tuttuja.

Homman pääasiallisena nimenä on muiden Warriors-pelien tyyliin suunnata taistelukentille, tällä kertaa maksimissaan neljän ohjattavan ja neljän tukea antavan hahmon kera. Pelaajan suuntaan nakellaan erilaisia tehtäviä, joita kentässä pitäisi tehdä. Näitä voivat olla vaikkapa tiettyjen viholliskenraalien kukistaminen, kyläläisten suojelu ja vihulaisten miehittämien linnoitusten valtaaminen.

Toiminnan ohella pulistaan kosolti.

Ratkaisuna joka asiaan on tavalla tai toisella vihollisten kurmottaminen. Onneksi tähän tarjotaan kosolti vaihtoehtoja. Joka hahmolla on kaksi hyökkäysnappia, joita painamalla lähtevät perushyökkäykset ja astetta isommat hyökkäykset, joiden lisäksi eri näppäinyhdistelmillä käytetään soturin omia aselajia vastaavia hyökkäyksiä tahi taikoja. Unohtaa ei sovi pienten animaatioiden saattelemana lähteviä isompia losautuksia, vihollisten tainnuttuneena olevia iskuja ja ties mitä muuta.

Vielä enemmän vaihtelua saadaan hahmoluokista, jotka vaihtelevat soturista jousiampujaan, sotamestarista varkaaseen, pegasusritarista erilaisiin taikakäyttäjiin. Eri aseilla, nyrkeillään tai loitsukirjoilla taistelevat luokat ovat mukavan erilaisia, etenkin ulkoisesti. Siitä huolimatta kaikki palaa lopulta takaisin siihen, että vihollisia pitää päästellä päiviltä satamäärin, jotta tehtävän saa suoritettua.

Pelaaja ohjaa yhtä hahmoa kerrallaan, mutta muiden ohjattavien kumppanusten välillä voi vaihtaa helposti nappia painamalla. Muita areenalla olevia sotureita voi myös ohjata paikasta toiseen tai vaikkapa taistelemaan tiettyjen vastustajien kanssa taukovalikon kautta. Vaikka tämän komentelun voisi kuvitella olevan tylsää ja turhaa, se tuntuu luontevalta osalta kokemusta. Etenkin, koska tällä kertaa, osasta aiemmista Warriors-sarjan peleistä poiketen, tekoälyn ohjaamat soturit saavat jopa jotain aikaiseksi.

Kas näin niitä tiimiläisiä käskytetään.

Tekoäly tuntuu hoitavan hommansa suht kunnialla, kunnes sitten näin ei käykään. Eniten tämä iski silmille yhdessä tarinan kannalta oleellisessa tehtävässä, jossa pitäisi suojella oman puolen vetäytyvää soturia. Jos vihollinen tavoittaa hahmon, on edessä surkeampi tarinajatkumo. Jouduin aloittamaan kentän alusta viidesti, sillä älyvapaa pallopää jäi käytännössä pyörimään ympyrää pakenemisen sijasta. Todella ärsyttävää, vaikka olikin noin periaatteessa kertaluontoinen asia.

Kasuaalit eivät döödaa noin vain

Taistelujen välillä palloillaan omassa tukikohdassa, joka näyttää täsmälleen samalta riippumatta siitä, missä kohtaa maailmankartalla ollaan. Näissä ympyröissä puhellaan ympäri aluetta pönöttävien tiimiläisten kanssa, ostetaan uusia aseita sekä muita esineitä, palkataan pataljoonia hahmojen matkaan ja parannellaan leirin eri toimintoja matkan varrella kerätyillä resursseilla.

Pelaajalla on joka tarinan kappaleessa käytettävänään tietty määrä pisteitä ajankäyttöön sekä hahmojen kouluttamiseen. Aikaa voi kuluttaa joko nauttimalla ruokaa oman tiimin tuttavuuksien kanssa tai pistämällä väkeä tekemään askareita asevaraston siivouksesta hevosten hoitamiseen. Tämä triviaali puuha nostattaa sotureiden mielialaa ja parantaa heidän keskinäisiä suhteitaan, joista kummastakin on hyötyä taistelutantereella.

Omassa leirissä tulee pyörittyä vaikka kuinka ja paljon, onneksi paikka on suht kompakti.

Hahmonkehitykseen varattuja pisteitä puolestaan käytetään nimensä mukaisesti kehittämään sankaripoppoota, tarkemmin sanottuna heidän luokkiaan. Mitä parempi luokka, sitä enemmän taitoja jousimiehellä, sotamestarilla ja muilla taitureilla.

Leirissä voi takoa uusia aseita, vaihtaa resursseja toiseen, ostaa taitoja parantavia esineitä renown-pisteillä ja kerätä suoritusten myötä saatuja palkintoja. Puuhaa on kaikenmoista, mutta on myönnettävä, että itse en aivan kaikesta ottanut täyttä mahdollista hyötyä irti, sillä ilmankin tuntui pärjäävän. Seikkailun lopussa inventaarioni oli myös täynnä läjäpäin hahmojen voimaa, nopeutta ja ties mitä muuta parantelevia esineitä, joita en vain tullut käyttäneeksi. Eri sankareiden varusteet ja hyökkäyksetkin annoin pelin itsensä valikoida miettimättä asioita sen tarkemmin.

Pientä poseerausta kesken toiminnan.

Vaikeustaso ei näet missään kohtaa tarinaa noussut niin haasteelliseksi, että olisin näitä lisäapuja kaivannut. Lisäsäätämisellä olisin varmasti saanut sotureistani vielä voimallisempia, mutta normaalivaikeustasolla tälle ei ollut missään kohti tarvetta. Etenkin tarinan viimeisellä kolmanneksella pelaaminen oli jopa hitusen liian helppoa, sillä isompaakin vihollista sai kaadettua suhteellisen helposti. Täpäriä tilanteita oli kuitenkin seassa, etenkin mikäli mieli saada tehtävistä korkeimman arvosanan, mikä tyrkkää pelaajalle lisärompetta palkintona hyvästä suorituksesta.

Matkaa aloitellessa voi kuitenkin miettiä, josko haluaa ottaa käyttöön haastavamman vaikeustason. Tarjolla on kolme vaihtoehtoa haastekertoimelle helposta vaikeaan. Oman kapulansa rattaisiin heittää mahdollisuus valita Classic- ja Casual-pelityylien välillä. Ensimmäisen ollessa käytössä tehtävien aikana kuolleet hahmot ovat poissa käytöstä iäksi, kun taas Casual palauttaa soturit takaisin eloon ja käytettäväksi jokaisen tehtävän jälkeen.

Ruudulla on kaikenlaista aina tehtävänannosta vihulaisten energiamittareihin.

Kun luulin olevani ulkona, minut kiskotaan takaisin sisään

Isoin yllätys Three Hopesissa oli se, että sen pelaaminen oli todella mielekästä, koukuttavaa jopa. Vaikka kyseessä onkin alusta loppuun kovin samanlaista menoa, niin se ei suuremmin haittaa. Taistelua sekä samalla toistoa on toki paljon ja paljon ja paljon, mutta tukikohtapuuhat tasapainottavat sitä mukavasti. Tämän ansiosta nimike erottuu mukavasti edukseen, kun sitä vertaa muihin Warriors-nimikkeisiin.

Asiaan auttaa myös, että kupletin juoni on kohtuullisen mielenkiintoinen seurattava. Harmillisesti suurin osa tarinankuljetuksesta on tosin hahmojen rivissä seisomista ja dialogin lausumista. Istuisivat edes joskus, mutta ei, häröpallona höpöttelyä on tarjolla. Tiimiläisten keskinäiset rupattelutuokiot, jotka parantavat tuttavuuksien suhteita nekin, ovat pelkkää puhumista, vaikka dialogin mukaan puhujat treenaisivat, noukkisivat jotain maasta tms. Muutamia välivideoita suurempia isompia animointeja ei ole.

Soturien väliset juttutuokiot on kuitenkin kirjoitettu hyvin. Mukaan mahtuu oikeasti hyvää ja välillä jopa hupaisaakin dialogia, joten keskusteluja ei halua pikakelata ohi noin vain. Ja kuten todettua, etenkin uusi päähahmo Shez on kaikin puolin varsin pidettävä tuttavuus niin äänensä kuin luonteensa osalta.

Siniset alueet on jo tullut vallattua, punaiset odottavat taistelijoitaan.

Jokainen tarinan kappaleista tarjoaa pelaajille yhden tarinaa edistävän tehtävän ja ennen sitä mahdollisuuden valita kartalta tukun muita taisteluita. Kiireisimmät pelaajat voivat edetä kappaleesta toiseen nopeastikin, mutta tarjolla olevat ekstrayhteenotot kannattaa kuitenkin pelata.

Niiden avulla hahmot kehittyvät, haalitaan arvokasta materiaa soturien ja tukikohdan kehittämiseen sekä ansaitaan strategiapisteitä, jotka ovat nokkela lisä. Mitä enemmän strategiapisteitä kappaleen päätehtävässä käytettävissä, sitä enemmän vaihtoehtoja iskeä kapuloita vastapuolen rattaisiin. Pelaaja voi muun muassa avata uusia reittejä omille hahmoille, heikentää vastustajan linnoituksia sekä – mikä parasta – rekrytoida vastapuolen komentajia omiin joukkoihinsa.

Vastustajat, jotka pystyy nappaamaan omiin riveihin, ovat kaikki tuttuja muista tuvista sekä näin myös Fire Emblem: Three Housesista sekä jopa sen lisäsisällöstä. Jos tarinan edetessä ehättää haalimaan joka mahdollisen soturin omiin riveihin, on seikkailun lopussa tarjolla kiitettävä kasa taistelijoita. Onkin oiva homma päästä näkemään toisesta pelistä tuttuja hahmoja jälleen kerran, uusilla ulkoasuilla varustettuna. Three Housesin pelaaminen ei kuitenkaan ole pakollista, menosta saa kosolti irti ilman aiemman nimikkeen kokemista.

Kaksi tiimiläistä kutsuttuna syömään apetta, näin sitä moraalia nostetaan.

Tosiaan, pelaaminen on oiva yhdistelmä hahmonkehitystä ja taisteluita sekä juonenkuljetusta. Pelaamista jatkaa ilta toisensa jälkeen mieluusti, kunnes.

Yksi kokonaisuuden isoimmista miinuspuolista on tarinan pituus. Etenkin jos jokaisen mahdollisen lisätaistelun kokee, ja miksi ei kokisi, on koko eepoksella pituutta lähemmäs 40 tuntia. Hahmojen ominaisuuksien ja aseiden kanssa lisänäpräämällä pituutta tulee vielä kosolti lisää. Kokonaisuudesta olisi hyvin voinut napsaista osan pois, sillä noin 25 tunnin kohdalla aloin jo itse odottelemaan loppukahinoita.

Ja kuten mainittua, jos haluaisi kokea kaiken Three Hopesin tarjoaman, olisi tarina koettavana jokaisen kolmen tuvan riveissä. Onneksi New Game+ on tähän tarkoitukseen oiva, mutta että sama rupeama vielä kahdesti lisää? Ei kiitos, ainakaan kovin pian. Ehkä joskus tulevaisuudessa.

Askel parempaan suuntaan

Aiempaa Switchin Warriors-peliä, Hyrule Warriors: Age of Calamityä, pelanneille on kerrottavana ilouutisia. Uutukainen näyttää huomattavan paljon paremmalta kuin aiempi julkaisu. Toiminta ei ole yhtä suttuista, ruudunpäivitys on paremmalla tolalla ja muutenkin meno on silmille miellyttävämpää. Omega Force on selkeästi löytänyt uusia säätöjä, joilla parantaa menoa, vaikka millään tasolla täydellistä meno ei ole. Vihulaisia ilmestyy ”tyhjästä” ja esimerkiksi hahmojen sahalaitaiset ulkoasut erottuvat ikävästi etenkin tarinarupattelun aikana. Vaikka kehitystä on tapahtunut, niin ulkoasu saa välillä kaipaamaan ulkoista näytönohjainta, joka kävi katsauksessamme aiemmin tänä vuonna.

Näin sitä tarinaa edistetään, jutustelemalla seisaaltaan.

Latausruuduista on todettava se, että niitä joudutaan tuijottelemaan mukavan lyhyitä pätkiä. Latausajat ovat mukavan lyhyitä etenkin ennen taisteluun lähtemistä.

Kaksinpeliä kokeilin vain kokeilun vuoksi, mutta sen perusteella pystyy kokemuksen toteamaan olevan yllättävän toimiva. Ulkoasusta on toki karsittu kahden ohjattavan hahmon ollessa ruudulla, sillä muun muassa varjoja ei ole ja kauempana näkyy yksinpeliä vähemmän vihollisia, mutta kokemus on silti yllättävän sulava. Karumpi, mutta varsin toimiva.

Suurin osa dialogista on ääninäytelty ja vieläpä varsin mallikkaasti. Puhetta kuuntelee mieluusti ja vain pari tuttavuutta kuulostaa hitusen kliseiseltä ja tiettyyn luonteenpiirteeseen ahdetulta. Kehupuoleisia sanoja pitää antaa myös musiikkipuolelle, sillä korvakäytäviin soljuvat sävelet ovat varsin oivia ja peliin sopivia. Ne jäävät tosin kaiken muun äänimaailman, mätkeen ja mäiskeen jalkoihin. Niinpä niistä ei jää mieleen suuria itse pelaamisen päätyttyä.

Kyllä, annoin pahishahmolle nimeksi Ylermi.

On meinaan kova vuosi

Fire Emblem Warriors: Three Hopes on kokemus. Hieman liian pitkä ja taistelun- sekä toistontäyteinen sellainen. Se tarjoaa kuitenkin jotain sellaista, mikä saa sen erottumaan edukseen muista Warriors-peleistä. Ehkä asian voisi tiivistää niin, että nimike yhdistelee varsin onnistuneesti Warriors-toiminnan yhteen Fire Emblemin kanssa, vaikka vuoropohjaista strategiatekemistä ei olekaan tarjolla.

Oli miten oli. Nimikettä ei ehkä nimetä vuoden 2022 parhaana Switch-julkaisuna, sillä loppuvuosi on täynnä odotettuja nimikkeitä Xenoblade Chronicles 3:sta ja Bayonetta 3:sta lähtien, mutta se on osa kovan vuoden positiivissävytteistä tarjontaa.

Kirjaudu kommentoidaksesi