Marvel vs. Capcom 3: Fate of Two Worlds

Marvel vs. Capcom 3: Fate of Two Worlds -nimihirviö jatkaa tyylillisesti Street Fighter IV:n viitoittamalla tiellä. Klassinen kaksiulotteinen pelattavuus kuorrutetaan sarjakuvamaisella 3D-grafiikalla, mistä syntyy näyttävää ja nopeatempoista mäiskettä. Tällä kertaa Capcom jättää pelihalliversion kokonaan väliin ja tuo taiston suoraan kotikonsoleille. Tekijöiden mukaan tarkoituksena on ollut kehittää helposti lähestyttävä mutta samanaikaisesti syvällinen kokemus pelaajien taitotasosta riippumatta.

Taistelee tähtien kanssa

Hahmokaarti koostuu monenkirjavasta joukosta. Capcomin tallista löytyy taistelijoita Street Fighterista sekä Darkstalkerista, mutta mukaan mahtuu myös persoonallisempia valintoja. Taitojaan pääsevät esittelemään esimerkiksi Devil May Cry 4:n Dante, Bionic Commandon uusversion Nathan Spencer, Resident Evil -sarjan tutuimmat henkilöt sekä legendaarisen Ghosts ’n Goblinsin Sir Arthur. Marveliln puolelta mukaan on kelpuutettu edustusta yhtä laajalla skaalalla Ryhmä-X:n ydinjäsenistä Hämähäkkimieheen ja Kostajiin. Pelattavia hahmoja löytyy yhteensä 36 kappaletta, ja otos on sopivan monipuolinen. Tosin valtavasta tarjonnasta saisi revittyä tuplamääränkin ottelijoita.

Matsit käydään kolmen hengen tiimeissä. Taistelijaa voi vaihtaa lennosta, jolloin huilausvuorossa olevien energiat palautuvat hitaasti. Vauhdikas toiminta kuitenkin pitää huolen, ettei kukaan ehdi kuluttamaan vaihtopenkkiä liian kauan. Hahmot kannattaakin valita niin, että ne täydentävät mahdollisimman hyvin toisiaan. Esimerkiksi isokokoinen jässikkä, kaukaa iskevä pyssysankari sekä nopealiikkeinen naishahmo muodostavat jo mukavan rungon aloittelevalle mätkijälle.

Tempo on huomattavasti kovempi kuin Street Fighter IV:ssä. Rauhallisia tuumaushetkiä ei pääse syntymään, kun mahtipontiset erikoisliikkeet seuraavat toisiaan. Yhdistelmähyökkäystenkin pituudet mitataan parhaimmillaan kymmenissä iskuissa. Tästä huolimatta peliin pääsee helposti sisään. Tatin tai ristiohjaimen varttipyöräytyksellä tehdyt tulipallot lähtevät ulkomuistista, eikä liikkeen onnistuminen ole millimetrin tarkasta säätämisestä kiinni. Tiimin hyper-mittarin salliessa koko ruudun täyttävät superiskut suoritetaan yksinkertaisesti vasenta liipaisinta näpäyttämällä. Kontrollien helppous ei ole kuitenkaan kokeneemmilta tatinvatkaajilta pois. Tappavimmat yhdistelmät ja tehokkaat vastaiskut luonnistuvat vasta pitkällisen harjoittelun jälkeen.

Capcom on nähnyt tarpeelliseksi lisätä myös yksinkertaistetun ohjaustyylin, jolloin hahmot tekevät erikoisliikkeitä käytännössä jokaisella napinpainalluksella. Ominaisuuden hyöty jää kyseenalaiseksi, sillä pelkistetty moodi rajoittaa normiliikkeiden käyttöä, eikä pelaaja tunne enää kontrolloivansa ruudun tapahtumia.

Näyttävät puitteet

Silmäkarkkia tarjoillaan koko rahan edestä. Hahmomallit ovat suoraan kuin sarjakuvan sivuilta. Etenkin Marvelin kestosuosikkien näkeminen näin komeassa kuosissa lämmittää mieltä. Edes Street Fighterin jäseniä ei ole tyydytty siirtämään sellaisenaan, vaan jokaisen ulkomuoto on saanut kevyen päivityksen vastatakseen paremmin yhtenäistä ilmettä. Taustamaisemat täyttyvät hienoista yksityiskohdista sekä viittauksista hahmojen omiin maailmoihin. Näyttävyydestä huolimatta ruutu päivittyy tasaisen tappavasti 60 kuvan sekuntivauhdilla. Lataustauot ovat lyhyitä ja kaikesta huokuu äärimmäinen viimeistelyn leima.

Näyttävillä erikoisliikkeillä on kuitenkin kääntöpuolensa. Liioitellut animaatiot ovat jo niin ylilyötyjä, että paikoitellen ne hankaloittavat tapahtumien seuraamista. Varsinkin isolta ruudulta pelaavien kannattaa ottaa epilepsiavaroitukset tällä kertaa tavallista vakavammin. Pidempien sessioiden tuloksena ainakin kevyt päänsärky on taattu. Lisäksi hahmojen korkeiden hyppyjen vuoksi syntyy sekaannusta, kun molemmat eivät mahdu samanaikaisesti ruudulle.

Valikkomusiikki edustaa tyypillistä japanilaista tyyliä, jota joko rakastaa tai vihaa. Samaan kategoriaan menee yli-innokas kuuluttajaääni. Otteluiden aikana soivassa ääniraidassa näkyy – tai paremminkin kuuluu – Capcomin panostus jopa pienimpiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi Chun-Lin saapuessa areenalle, naisen tunnuskappale pärähtää vaivihkaa soimaan. Hahmojen ääninäyttely on ylilyötyä mutta sopii kokonaisuuteen mainiosti.

Hyvä seura – parempi mieli

Yksinpeli on hyvin pelkistetty. Arcade-tilan lisäksi mitään suurempaa tarinamoodia ei tarjota, vaikka eeppiset hahmot tämän mahdollistaisivatkin. Kahden maailman kohtaamiselle on kehitetty mittava taustatarina sarjakuvissa, mutta pelissä siitä ei näy jälkeäkään. Marvelin osastolta rekrytoitu loppupomo pitää genren typerintä perinnettä yllä: areenalle astuu rasittava ja epäreilu jättiläinen, jota vastaan taisteleminen johtaa useimmiten päättömään rämpyttämiseen ja kirosanojen tulvaan. Yksinäinelle taistelijalle ainoa lisä on tehtävämoodi, jossa suoritetaan liikesarjoja annettujen ohjeiden mukaan. Tylsyys iskee treenatessa kuitenkin nopeasti. Mukana ei ole mitään aikaa vastaan käytäviä kamppailutiloja tai selviytymistaisteluita lisäsisältöä tuomaan.

Tosin mätkintäpelejä ei ole luotu yksinpelattaviksi. Meno on hauskimmillaan kaverin kanssa samalla koneella, kun tunteet kuumenevat molemmin puolin ruutua. Helposti opittavat liikkeet tasoittavat tilannetta keskiverron ja aloittelevan pelaajan välillä. Mikäli tasoerot uhkaavat kasvaa liian suuriksi, apuun rientävät energiapalkin säätömahdollisuudet sekä viimeisenä oljenkortena yksinkertaisempaan ohjausmetodiin siirtyminen.

Omat illuusiot loistavista taistelutaidoistaan saa karistettua viimeistään nettipelissä, jossa kyyti voi olla todella kylmää. Onneksi pikahaun saa etsimään ainoastaan suurin piirtein omaa taitotasoaan vastaavaa porukkaa. Valikoista löytyy myös peliseuran maantieteellisiin lähialueisiin rajaava suodatin, joka pitää verkkoviiveen kiitettävästi aisoissa. Pullamössösukupolven vaatimusten mukaisesti kokemuspisteitä ja uutta avattavaa kerääntyy tappioistakin, joten online-tilassa viihtyy otteluiden lopputuloksista riippumatta. Nettikokemus on kaikilta osa-alueiltaan onnistunut.

Ehdottomasti jatkoon

Marvel vs. Capcom 3 on kerrassaan erinomainen lisä perinteistä kaksiulotteista mätkintää edustavien teosten joukkoon – kaikilla nykypäivän teknisillä herkuilla kuorrutettuna. Viides tähti vaatisi vielä jonkin verran lisäsisältöä, erityisesti vaihtelevampia pelimuotoja. Lisäksi meno äityy välillä jo liiankin mahtipontiseksi toiminnan selkeyden kustannuksella.

Yksinpelejä tahkoavien sekä realististen taistelupelien ystävien kannattaa suhtautua tähän varauksella, mutta muille luvassa on takuuvarmasti hauskoja hetkiä rakastettujen hahmojen parissa. Tulevaisuudessa häämöttävä seuraava vastakkainasettelu: Street Fighter X Tekken nousi tämän teoksen seurauksena juuri pari pykälää korkeammalle henkilökohtaisella odotuslistalla.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi