Kymmenen vuoden Megamiehet
GameCuben ja Game Boy
Advancen viimeaikaista pelitarjontaa on kritisoitu omaperäisyyden
puutteesta: Cube-puolen isot nimikkeet ovat olleet lähinnä aiemmin
menestyneiden pelien jatko-osia ja Nintendon omat GBA-julkaisut
vanhojen pelien uudelleenlämmitettyjä grafiikkapäivityksiä. Kesällä
Amerikassa ilmestynyt Mega Man Anniversary Collection sen sijaan
niputtaa yhteen kuusi Mega Man -peliä Nintendo Entertainment
Systemiltä, yhden Super NESiltä ja yhden PlayStationilta – täysin
muuntelemattomina.
Japanissa Rockmanina tunnettu sininen
robotti ehti seikkailla NES:llä jopa kuudessa pelissä, joista viisi
julkaistiin Suomessa. Sittemmin sarja jatkui muun muassa SNES:llä ja
PlayStationilla – oman osansa sai jopa Nintendo 64. Mega Man 64 oli
tosin vain surullisenkuuluisa käännös kolme vuotta aiemmin
PlayStationille ilmestyneestä Mega Man Legendsistä. Anniversary
Collection ei yritä olla jatko-osa, vaan klassikkopelien paketti joko
Mega Manin missanneiden pelaajien videopelisivistyksen paikkaamista tai
yksinkertaisesti retrohenkistä nostalgiamehustelua varten. Koska
NES-aikakausi oli Mega Man -pelien tärkein ja myös tunnetuin,
käsitellään tässä arviossa lähinnä sarjan kuutta ensimmäistä peliä.
Sinipukuisen sankarin seikkailut ovat sivuttain rullaavia
räiskintä-tasohyppelyitä, joiden vaikeustaso lähentelee infernaalista.
Pelien peruskaava on sama: ammutaan, hypitään ja liu'utaan läpi
erilaisten tasojen ja otetaan yhteen lopussa odottavien vakiopahis Dr.
Wilyn vartijarobottien kanssa. Kun robotit on hoideltu, lähdetään itse
tohtorin perään. Kun Mega Man voittaa vartijarobon, saa hän tämän
ominaisaseen käyttöönsä. Erikoisaseiden lisäksi sankarin apuna on
robottikoira Rush, joka osaa tarpeen tullen muuttaa muotoaan vaikkapa
sukellusveneeksi tai jopa moottoripyöräksi. Rushin avulla Mega Man
pääsee esimerkiksi muutoin tavoittamattomissa olevien energiapakkausten
ja lisäelämien kimppuun.
Vartijarobojen nimiksi on tainnut
kelvata ensimmäinen hatusta noussut ehdotus, minkä vuoksi peleissä
taistellaankin muun muassa pelottavaa Puumiestä ja kauhistuttavaa
Kuplamiestä vastaan. Typerien nimien kuninkuuden voittaa kuitenkin
Suomessa julkaisemattoman kuudennen Mega Manin Tomahawk Man
-intiaanirobotti. Vartijoille johtavat tasot on tehty niiden tyylin
mukaisesti: Snake Manin tasossa vallitsee käärmemäinen arkkitehtuuri,
kun taas Stone Manin taso sijoittuu jollekin kivilouhoksen tapaiselle.
Pelimekaniikka ei ole juurikaan ensimmäisestä vuoden 1987 pelistä
muuttunut, mutta vaikka pelit ovatkin koko ajan "sitä samaa", on niiden
välillä tarpeeksi eroja tehden jokaisesta kokeilemisen arvoisen.
Vääntöä riittää ikävuosista huolimatta
Anniversary Collectionin pelituntuma on juuri kohdallaan, sillä pelit
ovat miltei suoria käännöksiä alkuperäisversioista – jopa ruutujen
välinen siirtymäaika on tallella. Salasanatallennusta on edelleen
mahdollisuus käyttää, mutta se ei ole välttämätöntä, sillä pelitilanne
tallentuu muistikortille bossien välillä ja kuolon koittaessa. Tällä
kertaa myös ensimmäisessä Mega Manissa on tallennusmahdollisuus. Suurin
pelattavuusero löytyykin ohjaimesta, joka on huomattavasti NES-ohjainta
ergonomisempi, pelasi sitten originaaliohjaimella tai HORIn
valmistamalla digitaaliohjaimella. Jälkimmäisellä pelatessa tuntuma on
paljon autenttisempi ja tarkempi kuin Cuben alkuperäisohjaimella.
Kuution 2D-pelien faneille kyseinen ohjain onkin melkein pakkohankinta.
Mega Manien hermot repivästä haastavuudesta johtuen pelaaminen
kannattaa toteuttaa pehmustetussa huoneessa, jossa ohjaimen voi
paiskata huoletta seinään kymmeniä kertoja rikkomatta sitä. Toisen
puolen haasteesta muodostavat tasot, joiden loppuun Megamiehen täytyy
selviytyä kohtaamaan haasteen toisen puolen hoitava tasopomo. Pomon
voittaminen on usein paljon vaikeampi homma kuin tämän luokse pääsy.
Tasojen läpäisy helpottuu kyllä ajan myötä: kun kuolee samaan helkkarin
pomoon parikymmentä kertaa aina vain joutuakseen ravaamaan pomolle
vievän reitin taas alusta, se alkaa mennä läpi jo rutiinilla.
Pomotaisteluihin taas on apua pienestä niksistä: yhden pomon ominaisase
on toisen heikkous, joten sopivasti päättelemällä pomot voidaan voittaa
helposti – ainakin periaatteessa. Joissain tapauksissa oikea
pomojärjestys on nimittäin selvitettävä yritys-erehdys -menetelmällä,
eikä logiikka tunne rajoja, kun Varjomies kaatuu helpoiten Hyrrämiehen
aseeseen tai kun Rengasmiehen voimalla voitetaan Pölymies.
Kuulostaakin legendalta
Megamies-pelit on aina muistettu paitsi hiuksiaraastavasta
vaikeustasostaan, myös ikimuistoisesta ääniraidastaan. NESin
äänipiirillä on saatu aikaan aivan uskomattoman upeita pimputuksia,
jotka ovat tallella myös Anniversary Collectionissa. Äänimaailma on
muutenkin pysynyt muuttumattomana: jokaisesta hypystä, laukauksesta ja
osumasta kuuluu juuri samanlainen ääni kuin toistakymmentä vuotta
takaperinkin.
Vaikka sankari itse on pysynyt tismalleen
samanlaisena ensimmäisten kuuden pelin aikana, erottuvat NESin alku- ja
loppuajan pelit graafisesti toisistaan kuin Mario ja Sonic. MM1:n melko
karusta grafiikasta on menty eteenpäin melkoisesti kuudessa vuodessa,
mistä johtuen MM6:n väripaletti onkin huomattavasti laajempi. SNES:n ja
PlayStationin pelit taas ovat aivan oma lukunsa. Mega Man 8:n erityisen
sulava ja nätti 2D-grafiikka tekee siitä mukavan katsoa, mutta sen
pelattavuus tuntuu jotenkin tahmeammalta kuin aiemmissa peleissä.
Pelien kontrollit ovat lähes identtiset alkuperäisversioiden kanssa –
NES-pelien ampuma- ja hyppynapit ovat tosin vaihtaneet paikkaa.
Pullamössöpelaajien avuksi Y-nappi on valjastettu
automaattitulitukselle ja X liukumiselle, joka onnistuu perinteisesti
alas + a -kombolla. Lisäksi käytössä olevaa erikoisvoimaa voidaan
vaihtaa olkapäänapeista ilman valikosta toiseen ravaamista.
Megamiehekäs paketti
Vaikka vanhojen Mega Man-klassikoiden pelaaminen fiilistelymielessä on
jo itsessään hyvin palkitseva kokemus, ovat tekijät heittäneet
lisämausteeksi tukun avattavia bonuksia, kuten kuvagallerioita ja
uudelleenmuokattuja versioita pelisarjan kappaleista. Avattavat ekstrat
sisätävät myös kaksi Mega Man -kolikkopeliä: Power Battlen ja Power
Fightersin. Kolikkopeleissä pelataan pelkkiä pomotaisteluja kautta
aikain joko yksin tai kaverin kanssa. Legenda kertoo, että mukana olisi
myös sinirobotin seikkailuista kertova historiikki, jonka avaaminen ei
kuitenkaan ole mikään helppo homma pelin korkeahkon vaikeustason
vuoksi. Kuriositeettina mainittakoon vielä, ettei sarjan viidennen
pelin läpäisystä saa kuin lämmintä kättä ja hyvän mielen.
Mega Man Anniversary Collection on erittäin hieno tribuutti
Nintendo-legendalle, jolla oli kiistämätön vaikutus NES:n suosioon.
Pelit rokkasivat kymmenen vuotta sitten, ja rokkaavat edelleen. Niistä
nauttiakseen ei edes tarvitse olla Nintendo-lasinen retrosetä, sillä
pelien tunnelma suorastaan vie mukanaan. Tyylikkäine valikkoineen ja
avattavine ekstrakivoineen Anniversary Collection kuuluu jokaisen Mega
Mania fanittavan Cuben omistajan pelihyllyyn, etenkin kun se maksaa
vain puolet normaalin pelin hinnasta. Valitettavasti kokoelman
julkaiseminen Euroopassa ei ole suunnitteilla, mutta importtaajien
iloksi kiekko toimii täydellisesti Freeloaderilla (testattu versiolla
1.06 b). Lisää tällaista, kiitos. Kyllä maistuu!
