Perinteiset tietokoneroolipelit eivät ehkä enää nykyisin ole suuren yleisön suosikkeja, mutta silti niillä on oma vankka pelaajakuntansa. Kyseisen genren mahtavimpiin kehittäjiin kuuluu ehdottomasti Obsidian, jonka tuotoksiin lukeutuvat esimerkiksi suursuosikki Fallout: New Vegas sekä ajaton klassikko Neverwinter Nights 2. Vuonna 2015 julkaistu Pillars of Eternity otettiin vastaan toiveikkain mielin, ja se sai fanit taas hullaantumaan roolipeleistä. Nyt parin vuoden kuumeinen odotus on tullut päätökseensä, kun sarjan toinen osa näkee viimein päivänvalon. Mutta miten käy pelikokemukselle siirryttäessä kylmänkosteista luolastoista lämpimille merivesille?
Seilaten lähemmäs jumalaa
Deadfiren tapahtumat sijoittuvat noin viisi vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Vanha tuttu Watcher elelee mukavaa elämää Caed Nuan -linnoituksessaan, Eoran fantasiamaailmassa. Eräänä päivänä syvälle maan uumeniin hautautunut, patsaan muodon ottanut jumala Eothas kuitenkin herää henkiin, pistää paikat remonttiin ja toimittaa sankarimme kuoleman ”pyörään”, napaten samalla osan hänen sielustaan. Tämä ei tietenkään ole tarinan loppu, sillä jumalat päättävät palauttaa Watcherin elävien maailmaan, mutta vain jos hän lupaa seurata kävelevää kivikasaa maailman ääriin ja selvittää sen aikeet. Ylimaallisten olentojen pyyntöön voi myös vastata kieltävästi, mutta silloin seikkailu jää hieman lyhyeksi.
Vaikka toinen osa alkaa periaatteessa siitä mihin aikaisemmin jäätiin, ei pelaaminen oikeastaan vaadi mitään tietoa ensimmäisen pelin tapahtumista. Pelaaja ohjastaa tälläkin kertaa Watcheria, joka pystyy puhumaan kuolleille ja sieluille. Alussa kerrataan yksityiskohtaisesti mitä viimeksi tapahtui. Samalla valikoidaan muutamasta vaihtoehdosta, miten aiempi kertomus päättyi. Pillars of Eternityä pelanneille eteneminen tuntuu hieman mielekkäämmältä, sillä useissa dialogin pätkissä viitataan alkuperäisiin tapahtumiin. Pääjuoni paljastuu ihan mukiinmeneväksi, mutta valitettavasti se jää mainioiden sivutehtävien varjoon.
Deadfiresta löytyy monia uusia juttuja, ja yksi mielenkiintoisimmista lienee multiclassing. Tällöin sankarilleen valitaan kaksi eri hahmoluokkaa. Käyttöönsä saa kykyjä molemmista taitopuista, ja luokalle syntyy aivan uusi nimi. Esimerkiksi yhdistämällä rangerin ja cipherin syntyy seer, joka lahtaa vihollisia mössöksi pyssyjen, lemmikkinsä ja mieleen vaikuttavien taikojen avulla. Näistä mahtavista voimista joutuu kuitenkin maksamaan kovan hinnan, eivätkä multiclassingia käyttävät pysty valitsemaan taitopuiden vahvimpia kykyjä. Kahden eri hahmoluokan yhdisteleminen vaatii pelaajalta myös hieman enemmän taitoa, eikä sitä suositella aloittelijoille.
Joukossa on voimaa
Yksinään muinaista jumalaa ei tarvitse jahdata. Valittavana on seitsemän oivallista kumppania, joista sankarin seurassa kulkee samanaikaisesti neljä. Mukana matkassa ovat ensimmäisestä osasta tutut velvollisuudentuntoinen Aloth, veijarimainen Edér ja oikeudenmukainen Pallegina. Myös muita tuttuja kasvoja saattaa tulla vastaan erilaisissa tilanteissa. Deadfiren kannesta löytyvä Obsidianin leima takaa laadun lisäksi tovereiden mielenkiintoiset persoonallisuudet, ja heidän suustaan pulppuavan nokkelan dialogin. Mikä parasta, kaikki pelin sisältämät repliikit ääninäytellään kokonaisuudessaan. Kaikki kaverit omaavat taustatarinansa ja mielipiteensä, eivätkä he aina tule toimeen keskenään. Joskus riitaa syntyy jopa itse sankarin kanssa. Onkin mahdollista suututtaa apulainen niin pahasti, että hän ryntää tiehensä vihaisesti jättäen ryhmän oman onnensa nojaan. Tietenkään kaikki kanssakäyminen ei ole negatiivista: Myös tunteiden toiseen ääripäähän pääsee tutustumaan, sillä ryhmän jäsenten kesken saattaa syntyä jopa romansseja. Eräskin kumppanina toimiva kalamies flirttailee avoimesti ainakin naispuoliselle Watcherille ja yrittää päästä hänen kanssaan petihommiin. Mitä vain saattaa tapahtua, sillä pelin ikärajaksi lätkäistiin 18 vuotta.
Pillars of Eternity II: Deadfire sijoittuu ensimmäisestä pelistä poiketen lämpimiin merimaisemiin, Deadfiren-saaristoon. Upeilla grafiikoilla varustettu maailma näyttää ulkopäin täydelliseltä: valkoisia hiekkarantoja, palmuja, turkoosia vettä! Vastaan tulee kuitenkin orjuutta, kolonialismia ja luonnonvarojen hyväksikäyttöä. Huana-niminen alkuperäiskansa on elänyt elämäänsä siellä jo tuhansien vuosien ajan, mutta pikkuhiljaa muuallakin Eorassa on huomioitu saaristosta löytyvät kallisarvoiset Adra-kristallit. Erilaiset järjestöt ovat tulleet siihen päätökseen, että hekin haluavat osansa näistä rikkauksista. Kilpailuun maineesta ja mammonasta ovat purjehtineet häikäilemättömät Royal Deadfire Company sekä Vailian Trading Company, jotka molemmat juonittelevat toisiaan sekä alkuperäisheimoja vastaan. Jos tässä ei olisi vielä tarpeeksi draamaa, mukana sopassa häärii Principi, eräänlainen merirosvojoukkio, jonka sisällä käydään jatkuvaa kärhämää piraattien kuninkuudesta. Pelaaja kykenee aluksi tekemään tehtäviä kaikille liittoumille, mutta loppupuolella päätetään kenen kanssa lyödään hynttyyt yhteen. Kannattaa olla varovainen mitä sanoo ja kenelle, sillä pelaajan puheet vaikuttavat toisten henkilöiden mielipiteeseen hänestä. Puolensa valitseminen ei luultavasti ole kovinkaan vaikeaa ainakaan henkilöille, jotka unelmoivat olevansa seuraava Jack Sparrow. Tämä valinta vaikuttaa siihen, millaiseksi maailma lopulta muokkautuu.
Perinteinen taistelu on säilynyt ensimmäiseen osaan verrattuna melko samanlaisena. Tälläkin kertaa käytetään Baldur’s Gate -sarjasta tuttua pysäytettävää reaaliaikaista systeemiä. Näin jää runsaasti aikaa miettiä seuraavaa siirtoaan, eivätkä kamppailut muutu liian hektisiksi. Sopiva vaikeustaso valitaan viidestä eri vaihtoehdosta, joten haastetta saa muokattua suuntaan tai toiseen. Uutuutena Deadfireen on lisätty tappeluiden nopeuden säätäminen. Kahakat voi muokata tapahtumaan niin vauhdikkaasti kuin itse haluaa, ja esimerkiksi hitain mahdollinen säädös saa nujakat näyttämään hidastetulta videokuvalta. Tällöin verenvuodatusta ei tarvitse pysäyttää antaakseen käskyjä, vaan tapahtumat rullaavat omaan tahtiinsa. Halutessaan selkkaukset saa täysin automaattisiksi, mikä on mahtava uudistus sellaisille tyypeille, joita tarina kiinnostaa kahinoita enemmän. Ensimmäisessä osassa käytössä ollut stamina poistuu ja tilalle otetaan haavat. Miekkojen kalistessa kumppanit saavat haavoja. Jos niiden määrä kohoaa liian suureksi, kolkuttaa noutaja ovelle ja seuralainen kohtaa lopullisen kuolon. Ruhjeita pystyy kuitenkin parantamaan lepäämällä ja pistämällä banaania poskeen.
Suurin osa maailmasta on meren peitossa, joten parhaiten liikkumaan pääsee omalla laivalla. Ainainen seilaaminen käy jonkin ajan kuluttua hieman puuduttavaksi, eikä asiaa auta se, että merellä liikutaan hiiren klikkauksella. Tietysti on myös mahdollista määrätä päätesatamansa valikosta ja antaa jahdin purjehtia sinne ihan itse. Paattien ulkomuotoa ja nimeä pystyy muokkaamaan haluamakseen, ja niitä on mahdollista omistaa useampia. On myös palkattava osaavia henkilöitä miehistöön, ja hommattava heille tarvikkeita kuten ruokaa, juomaa ja lääkkeitä. Tämä pieni mikromanagerointi ei sinänsä lisää peliin syvyyttä, mutta jos merimatkan aikana kärsii paljon vahinkoa, saattavat lääkkeet loppua yllättävän nopeasti. Loukkaantuneet seilorit eivät pysty tekemään töitään sujuvasti, joten miehistön moraali kärsii. Seurauksena saattaa syntyä kapina.
Aaltojen syleilyssä
Merellä käytävät laivataistelut ovat Deadfiren suuri erikoisuus. Kahakat väännetään vuoropohjaisen tekstiseikkailun muotoon, ja niissä yritetään upottaa vihollinen tykeillä ampumalla. Pursien taistot ovat muuten niin loistavan pelin keskinkertaisin ominaisuus. Tutoriaalissa ei paljoa selitellä, joten on keksittävä melkein kokonaan itse miten toimia. Suurin osa ajasta vietetään pyörien ympyrää ja ampuillen toista laivaa tykinkuulilla. Jos ei ole hajuakaan mitä tehdä, kamppailut venyvät ja venyvät, kunnes lopulta tuntuu helpommalta vain antautua. Parasta olisikin, jos merillä tapahtuvat yhteenotot pystyisi skippaamaan ihan kokonaan. Onneksi vihollislaivoilta pääsee melko helposti purjehtimaan karkuun, jos ne vain sattuu huomaamaan ajoissa.
Pillars of Eternity II: Deadfire vaikuttaa edeltäjäänsä paremmalta kaikilla osa-alueilla, lukuun ottamatta ehkä kevyeksi jäänyttä pääjuonta. Kaunis maailma hurmaa heti sinne astuttaessa, ja varsinkin näin kylmän, pitkän talven jälkeen on mukava uitella varpaitaan turkooseissa merivesissä. Aalloilla seilatessa tapaa monia kiehtovia ihmisiä, hirviöitä ja muita otuksia joista osaa auttaa mielellään, kun taas toiset on ilo laittaa kävelemään lankulle. Obsidianin vahvuus onkin juuri sen hahmonluomistaidoissa. Monen kymmenen tunnin pelaamisen aikana ei koskaan tullut tunnetta, että päättyisipä peli jo. Loppu tulee kuitenkin välttämättä vastaan jossain vaiheessa. Vaikka kyynel vierähtääkin poskelle kotia kohti seilatessa, niin sydämessään tietää palaavansa Eoran maailmaan viimeistään ensimmäisen lisäosan ilmestyessä.
