Hai hai hai, mä oon sun samurai
PlayStation 2:n vankasta asemasta konsolimarkkinoilla kertoo se, että sen peleille on alkanut ilmaantua jo jatko-osia. Onimusha: Warlords oli yksi niistä paremmista peleistä, joita laitteelle julkaistiin ennen viime vuoden loppupuolella alkanutta hittitulvaa. Xboxin omistajat saivat hekin oman versionsa pelistä. Onimusha 2:n odotusta ei voi pahalla tahdollakaan moittia pitkäksi, kun peli on nyt jo hyvän aikaa löytynyt kotimaisistakin pelikaupoista. Samurai's Destinyksi otsikoitu kakkososa täyttää Onimusha: Warlordsin myötä syntyneet odotukset.
Peli vie 1500-luvun shogunien jakamaan Japaniin. Ykkös-Onimushan päähenkilöstä Samanosukesta ei ole tietoakaan, mutta kuolleista noussut Nobunaga aiheuttaa ongelmia vielä vuosia edellisen osan päättymisestä. Sankarin viitan pukee ylleen Jubei-niminen taistelija. Tämän kotikylä saa kokea Nobunagan julmuuden eikä Jubei näe muuta mahdollisuutta kuin lähteä syyllisen perään. Nobunaga ei ole ainoa ei-toivottu vieras manalasta, vaan hän on tuonut mukanaan demoniarmeijan, josta Jubein on tehtävä loppu. Nimet ovat tuttuja historiankirjoista, mutta enemmän pelissä on satua kuin oikeiden tapahtumien toistoa. Juonenkulku on tyypillistä japanilaiselle tarinalle, mikä tekee siitä tietenkin täkäläisen pelaajan silmin sitäkin kiehtovampaa.
Alkuasetelmiltaan Onimusha 2 ei ehkä imaise matkaansa välittömästi, mutta viimeisen päälle upean toteutuksen ja loistavan pelattavuuden ohella kiinnostavat hahmot tuovat oman potkunsa seikkailuun. Muutamalla hahmolla Jubein lisäksi pääsee myös juonenkäänteiden kautta pelaamaan joitakin pätkiä. Jännittävin vuorovaikuttamisen muoto on kumppaniensa lahjominen. Esimerkiksi hyvän ruoan ja juoman päälle ymmärtävälle munkille kannattaa tarjota löytämänsä viinat, niin saa vastalahjaksi jotain itseään hyödyntävää. Kylät kuhisevat elämää ja pelissä on taistelukohtauksien sarjaa virkistäviä suvantovaiheita. On hieman harmittavaa, että peli muuttuu koko ajan toiminnallisempaan suuntaan keskittyen silkkaan hirviöiden silpomiseen.
Se siitä analogiohjauksesta
Seikkailu etenee kolmiulotteisen maailman sijaan valmiiksi piirrettyjen kuvien päällä, joten kamerakikkailuille ei juuri jää sijaa. Hahmot ovat kuitenkin kaikeksi onneksi kuin kotonaan ympäristössään. Tästä käy kiittäminen niihin käytettyä yksityiskohtien määrää. Silti tehoja ei ole tuhlattu täysin pinnalliseen loistoon, vaan ihmismallit liikkuvat ja elehtivät erittäin sulavasti. Parempaa animaatiota on PlayStation 2:lla tuskin nähty, kuin mitä Onimusha 2:ssa esitetään. Katsoi hahmoja läheltä tai kaukaa taistelun tuoksinassa, on näky todella aidonoloinen. Keskustelutilanteita laimentaa ihan hyvä englanninkielinen ääninäyttely, joka ei vain sovi yhteen henkilöiden liikkuvien huulten kanssa. Sankarin mallina on käytetty palvottua ja nuorena kuollutta japanilaistähteä Yusaku Matsudaa.
Muinainen Japani on antanut aihetta luoda paitsi kiehtovia nähtävyyksiä myös tyylikkäitä hahmoja. Asianmukaisia tamineita kantava väki takaa perinteisen arkkitehtuurin muassa eksoottisen kokemuksen. Pääosien esittäjät ovat jo olemukseltaan riittävän yksilöllisiä jäädäkseen mieleen. Hirviöiden kohdalla esimerkkiä on etsitty varmasti mytologian puolelta, mutta mielikuvituskin vaikuttaa laukanneen villinä. Vihollislaumaan mahtuu niin arkista miekkamiestä kuin yliluonnollisempaa sakkia. Vähän hassusti jokaisessa huoneessa on tietty määrä vastustajia, jotka kyllä palaavat hankaloittamaan pelaajan urakkaa jos paikalta poistuu.
Ohjaus antaa aiheen varoittaa nuolinappeja kaihtavia. Analogitatit jäävät nimittäin Onimusha 2:ssa melkeinpä työttömiksi. Tätä seikkaa jäisi kiroamaan ellei kontrollijärjestelmä paljastuisi pian sangen toimivaksi. Painamalla vasemmalle saa pelihahmon kääntymään vastapäivään ja ylöspäin painettaessa liikkuu tämä nokkansa osoittamaan suuntaan. Sama olisi vaikea toteuttaa tatilla ja Onimushan ollessa muutenkin hidastempoisempaa mätkimistä kuin joku Devil May Cry, hyväksyy ratkaisun mukisematta. Vaikka panssarivaunu käy hyvästä vertauksesta samurain liikkumiselle, mittelee pelaaja pari vihollista kukistettuaan jo kuin vanha tekijä. Isoimpien vastustajien kohdalla niin kuvakulmat kuin ohjaus vaikeuttavat tehtävää, joten siitä miinus.
Toki hyökkäys suuntautuu lähintä vihollista kohti tuijotti itse mihin päin tahansa, mutta kontrolleissa on oma vaikeutensa. Erityisen rasittavaa on Jubein juoksuttaminen kamppailujen välissä, helpommallakin selviäisi. Miekkaa käsiteltäessä pelihahmon komentaminen toimii sen sijaan viimeistään harjoittelun myötä erinomaisesti. Vasen olkanappi torjuu vihollisten hyökkäykset. Oikea kääntää miekan pilkkomisvalmiuteen, jolloin voi vältellä iskuja sivuaskelin. R1-nappia pohjassa pitämällä ladataan myös miekka tehokkaampia lyöntejä haluttaessa. Hirviöt jättävät jälkeensä paitsi kultaa, myös energiaa ja muita hohtavia palloja, joilla voi vaikkapa kehittää aseistustaan. Hiukkaset eivät noin vain tartu mukaan, mutta Jubei pystyy imemään ne kätensä kautta. Samaan aikaan ei käy taisteleminen, joten taistelun käydessä kuumimmillaan on joko keksittävä turvallinen hetki kerätä pallot talteen tai katsella, kun ne leijailevat tavoittamattomiin. Myös demonien sielut kelpaavat ja kun näitä on koossa viisi, saa Jubei hetkeksi rutkasti lisäpuhtia tekemisiinsä.
Vain miekkamies voi tietää sen
Vaikka paikalleen jämähtänyt kuvakulma syö vääjäämättä tunnelmaa, on taustoihin saatu mukavasti eloa. Oli kyse sitten taivaalta valuvasta vedestä tai ilmassa leijuvasta sumusta, näyttää kaikki viimeistellyltä. Grafiikka on myös värikästä ja synkätkin kolkat miellyttävät huolellisesti tehtyinä silmää. Parasta pelin graafisessa ilmeessä on, että kaikki ruudun täyte sulautuu yhteen. Väripaletti on laaja eikä kuvallisia tehosteita säästellä, mutta kokonaisuus pysyy ihailtavan hallittuna. Kun visuaalisesti taidokas esitys ja kekseliäs suunnittelutyö on saatu mahtumaan samaan pakettiin, voidaan Onimusha 2 lukea loppuvuoden upeimpien pelien kastiin. Käännöstyö eurooppalaiseen televisioformaattiin ei ole sujunut sen paremmin kuin Capcomin tuotoksissa yleensäkään, mutta 60 hertsin tila pelastaa paljon.
Musiikki ei yllätä, vaikka on johonkin väliin ympätty Samurai Fiction -elokuvassa julmalta näyttäneen Tomoyasu Hotein työstämää rockiakin. Muuten sävelet noudattelevat turvallisia suuntaviivoja pahemmin häiritsemättä. Ääniefektit ovat jykevää tekoa ja näyttely tosiaan kelvollista, vaikkei englantia samuraiden kielenä pitäisikään. Japaninkielistä ääniraitaa kun ei ole mahdutettu levylle. Jokaiseen rooliin on kuitenkin valittu sopiva esittäjä, mitä voi jo pitää saavutuksena.
Ellei kyseessä ole valopyssyttely, on Capcomiin opittu luottamaan. Onimusha-sarja on muutaman muun pelin tavoin johdettu Resident Evileista. Kauhuelementeistä on tosin luovuttu vähitellen. Erilaisiin kulisseihin sijoitetussa pelissä on sopivassa suhteessa tuttua toimintaa ja uusia vivahteita. Onimusha 2:ssa ei ole sitäkään kauhua, mikä Devil May Cryssa kummitteli taustalla, mutta toimintapelien aateliin sen voi yhtä lailla lukea. Jos Japanin samuraikulttuuri aiheena kiinnostaa, voi onneaan kiittää kahta kauniimmin. Aiheesta ja aikakaudesta olisi saanut kokoon pidemmänkin kertomuksen, mutta ehkä jotain säästetään kolmanteen Onimushaan. Pelin viilettää läpi melko lyhyessä ajassa, mutta paljon jää kokematta yhdellä yrityksellä, joten useampi pelikerta tulee hyvinkin kysymykseen.
