Onkos tullut olympiakesä nyt talven keskelle

Marion ja Sonicin konsti paeta loskaisimman ja tympeimmän vuodenajan yli vaikuttaa häkellyttävän yksinkertaiselta. Pelimaailman kenties tunnetuimmat maskotit seuralaisineen loikkaavat nimittäin pimeyden keskeltä suoraan ensi heinäkuun paisteessa starttaavien olympialaisten tunnelmiin.

Nimihirviö Mario & Sonic at the Olympic Games Tokyo 2020 edustaa jo kuudetta iteraatiota sarjassa, jossa vielä 90-luvulla omiin konsolileireihinsä poteroituneet sankarit mahtuvat urheiluhengen mukaisesti vihdoin samalle kentälle. Segan ja Nintendon yhteistyön hedelmänä syntynyt lopputulos onkin vakiinnuttanut paikkansa kevythenkisenä olympiahuuman sivutuotteena.

Kasarin käryä

Tarinatila alkaa ilkimyskaksikko Bowserin ja Tri Robotnikin pipariksi kärähtävällä suunnitelmalla kaapata pelkät sankarit mystisen retrokoneen uumeniin, kun puolet koko porukasta ajautuu menneisyyden pyörteisiin. Juoni on yhtä pöhkö kuin miltä kuulostaa, ja tarinatilan tahkoaminen aiheuttaa lähinnä haukotuksen huokauksia. Pitkäpiimäisiä jaaritteluitaan tekstidialogin muodossa toistelevat staattiset paperihahmot saavat pelaajan etsimään skippausnappia – vieläpä turhaan. Moodi toimii lähinnä esittelynä eri lajien saloihin, mutta sen puolipakollinen eteneminen avaa osan sisällöstä vapaampaan käyttöön.

Aikakonekommelluksella pohjustetaan pelin kenties näkyvintä jippoa. Osa lajeista mitellään nimittäin aitoon 8- ja 16-bittiseen tyyliin kaksiulotteisten grafiikoiden sävyttäminä kuin ohjaimia tuhonneissa Commodore 64:n urheilupeleissä konsanaan. Outona yksityiskohtana mainittakoon, että tällöin tapahtumapaikkana toimii vuoden 1964 Tokiossa järjestyt kisat – siis aikakaudella, jolloin alkuperäisten Sonicien tai Marioiden värikkäät spritet olivat vielä täyttä utopiaa. Vaan ei anneta turhien faktojen käydä hauskanpidon tielle.

Pelimekaanisesti aikahyppy ei tarkoita valtaisaa muutosta, mutta 80-luvun lapsena nostalgiapaukuttelulle täytyy nostaa hattua. Kymmenen retrotyylisesti toteutetun osion lisäksi mukana on isompi kasa graafisesti nykystandardeja myötäileviä ja karkkivärein kuorrutettuja lajeja. Takavuosien lisensoitujen olympiapelien perisynti, eli liian kapea tarjonta, päihitetään esittelemällä laaja kirjo erilaista tehtävää.

Harmitonta hupailua

Lajikatras tarjoaa perinteisen rämpyttämisen ohella mukavasti muutakin tekemistä, toki paikoin vaihtelevalla menestyksellä. Puuhaa riittää yleisurheilulajien ohella aina skeittaamisesta karateen tai vaikkapa kalliokiipeilystä tennikseen. Osassa sorrutaan liialliseen kikkailuun turhan monimutkaisten kontrollien muodossa, kun taas toisessa ääripäässä meno on liiankin helppoa. Laajasta tarjonnasta löytyy kuitenkin kaikenikäisille jotain, mikä on koko perheelle suunnatussa paketissa ehdoton valtti.

Switchin monimuotoiset ohjainvaihtoehdot otetaan niin ikään kiitettävästi huomioon. Kisaamaan pääsee liiketunnistuksen tai perinteisempien kontrollien avulla, omista mieltymyksistä ja mahdollisuuksista riippuen. Kapuloiden kanssa heiluminen osoittautuu viihdyttävyydestään huolimatta huomattavasti epätarkemmaksi suoritustyyliksi, joten paluu sohvan pohjalle tatteja heiluttamaan koittaa vähänkään vaativampien lajien kohdalla nopeasti.

Mario & Sonic at the Olympic Games Tokyo 2020 on luonnollisesti parhaimmillaan sopivan porukan kesken. Muutoin mainiota seurapeliä varjostaa kuitenkin kunnon tilastoinnin ja seurannan puute. Kilpahenkisyyttä ruokkivien turnausten avulla koukuttavuusaste saataisiin nostettua tyystin eri tasolle, mutta nykyisellään täytyy tyytyä yksittäisten lajien seulomiseen vailla mitään jatkuvuutta.

Switchillä ei ole varsinaisesti puutetta rautaisesta saman sohvan ajanvietteestä, joten Marion ja Sonicin tuorein yhteisviritelmä asettuu kovin vaikeaan markkinarakoon. Koko perheen kevythenkistä urheilusekoilua etsiville kyseessä on kuitenkin pirteän kiva ja värikkään iloinen kokonaisuus vaihtelevia minipelejä.

Kirjaudu kommentoidaksesi