Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Vuonna 2007 käynnistynyt Assassin’s Creed -sarja on kulkenut pitkän tien tähän päivään saakka, vieläpä lähestulkoon vuosittaista julkaisutahtia. Matkan varrella on hypitty aikajanalla sinne ja tänne, myös tapahtumapaikan vaihduttua lähestulkoon jokaiseen uuteen osaan tultaessa – onpa genrekin ehtinyt muuttua alun pienimuotoisesta hiiviskelystä mammuttimaisiksi ropelluksiksi saakka. On siis jonkinmoisen välitilinpäätöksen aika, tuumailee Ubisoft, ja palaa Assassin’s Creed Miragella takaisin salamurhaseikkailujen alkulähteille, sinne reilun viidentoista vuoden taakse.

Assassin’s Creed Miragen kehitystyö käynnistyi kuuleman mukaan lähes kolmen vuoden takaisen Valhallan laajennuksena. Siksipä ajallisesti viikinkiseikkailua edeltävän Miragen pääosaan lieneekin valikoitunut vanha tuttu Basim, joka on ehtinyt ennen Englannin kommelluksiaan kasvaa orpona kuumankostean Baghdadin kaduilla ja sittemmin vaikuttaa samaisen kaupungin Hidden Ones -ryhmittymässä. Koko Assassin’s Creed -sarjan liimana toimineella modernilla tarinankaarella on heitetty tällä haavaa vesilintua, muinaisia sivilisaatioita sentään ei ole tyystin unohdettu.

Hauska tavata vanha tuttu!

Astetta pienimuotoisempi Mirage toimii siis pääosin eräänlaisena Basimin origin-tarinana. Makukysymys tai ei, mutta itselleni tämänkertainen protagonisti jää kiinnostavuudessaan selvästi esimerkiksi Ezion, Edwardin tai vaikkapa sisaruspari Jacobin ja Evien jalkoihin. Onneksi miekkoselle salamurhaamisen jalot taidot opettava Hidden Ones -mentori Rosham ja muut sivuhahmot ovat kyllin mielenkiintoisia kannattelemaan kohtuullisen mielenkiintoista tarinaa juuri passelisti sen parinkymmenen tunnin kestonsa verran.

Kuten Assassin’s Creedin kohdalla aivan joka ikinen vuosi, tuntuu uusi peli heti kättelyssä turvalliselta ja tutulta – alituiseen vaihtuvista tapahtumapaikoistaan huolimatta. Tällä kertaa kehitystyön kantavana ajatuksena ei tosin ole ollut lisätä kaikkea, vaan antaa tyydyttävä pelikokemus allekirjoittaneen kaltaisille jättimäisiin roolipeleihin kyllästyneille pelaajille.

Selkeimmin tämä tulee ilmi aiempaa suppeampana maailmankarttana, joka käytännössä rakentuu yhden kaupungin, avointen aavikkomaisemien ja muutaman keitaantapaisen ympärille. Ei siis turhaa jolkottelua kamelin tai jonkun muun otuksen selässä kartan reunalta toiselle, kun valtaosa tehtävistä sijoittuu samaisen kaupungin ytimeen tai enintään reunamille. Olipa muuten ilahduttava yllätys myös se, että pelaaja ei enää rimpuilekaan vaikkapa niihin klassisiin Waypoint-torneihin hämähäkkimiesmäisesti sileää seinää pitkin, vaan käsille on löydyttävä passelit kohdat tarttua!

Voiko taantumus olla myös kehitystä?

Paluu menneeseen käy ilmi entistä selvemmin, kunhan on aika perehtyä siihen pyhimpään, eli salamurhaamiseen ja sen mahdollistaviin pelimekaniikkoihin. Väkijoukkoihin sulautumisella, penkeillä huomaamattomasti istumisella ja esimerkiksi katusoittajien palkkaamisella on jälleen merkitys sen sijaan, että tukikohtiin hyökättäisiin kirveet, keihäät ja kaiken maailman aamutähdet tanassa sotahuutoja karjahdellen. Enkidu-haukka toimii tällä kertaa oikeasti oivana apulaisena tunneleiden, avonaisten ikkunoiden ja tietysti vihollisten bongailemisessa etäisyyksien päästä. Muutamassa tehtävässä päästään soluttautumaan tietynlaisten ihmisryhmien joukkoon valepukujen suosiollisella avustuksella.

Hiiviskelyyn ilahduttavasti myös kannustetaan aktiivisesti, sillä yhteenotot pahisjoukkojen kanssa vievät ainakin lisätaitoja oppimattoman manan maille aiempaa helpommin. Valitettavasti vastustajien tekoäly tai osuvammin tekoälyttömyys ei tunnu kehittyneen pätkääkään näiden tallustellessa edelleen yksi kerrallaan vaikkapa vihellysten perässä lähimmän pensaan luo sen myötä piilotetun terän uhreiksi – ominaisuus, mihin olen kaivannut parannusta jo pitkään ja jään siis kaipaamaan edelleen.

Kaikkea vähemmän, ja se on hyvä se!

Basimin kykypuukaan ei näytä enää Ursan tähtikartastolta, sillä kokemuspisteitä voi ripotella varsin hillitysti ainoastaan kolmen kategorian alle. Nämäkin saa naputeltua viimeistä taitoa myöten valmiiksi jotakuinkin peruspelaamisella, ilman sen suurempaa grindaamista. Opittavat kyvyt ovat hyvin pitkälti passiivisia, eli uusia temppuja ei joudu valikoimaan valtavasta repertuaarista liipaisinnappien taakse Odysseyn ja Valhallan tapaan, jolloin kömpelösormisempienkaan ei tarvitse olla huolissaan kontrollien liiasta monimutkaisuudesta.

Pelimekaanisesti se suurin ja samalla hölmöin uudistus on maksimissaan viiden tapon naurettavan helpon ketjuttamisen mahdollistava Assassin Focus. Käytännössä suoraan Splinter Cell -peleistä lainattu ominaisuus on niin överi, että sitä ei enää edes yritetä selittää millään tapaa järkevästi, pääasia että rivivihulaisia saadaan päiviltä tyylillä. En olisi tosin pistänyt pahitteeksi, mikäli salamurhaamalla latautuva kyky palautuisi aavistuksen hitaampaa tehden siitä lähinnä todella spesiaaleihin tilanteisiin passelin helpotuksen.

Arkkuja kaivelemalla tai kauppiaiden kojuja tonkimalla puolestaan haalitaan resursseja, joilla avataan ja kehitetään edelleen salamurhaamista helpottavaa välineistöä. Nämä kuusi erilaista vimpainta ovat hyvin pitkälti aiemmista peleistä tuttua peruskauraa äänihoukuttimista heittoveitsiin, puhallusnuoliin, ansoihin ja savupommeihin – en muuten jäänyt kaipaamaan enempää, käyttämättähän mokomat olisivat kuitenkin pääasiassa jääneet.

Suppeahko asevalikoimakin kattaa vain muutaman miekan ja tikarin päivitettävine versioineen, mikä miellyttää suuresti vaikkapa Odysseyn loputtomaan tavaraähkyyn kyllästynyttä. Keräiltäväksi on tarkoitettu myös reilun tuhannen vuoden takaisen Baghdadin historiaa kertaavat tietoiskut, mikä jatkaa Ubisoftin jaloa aatetta ripotella raudanlujaa historiatietoutta pelaamisen oheen.

Itse pelaaminen siis rakentuu isompien ja harmittavan persoonattomien pahisjullien salamurhaamiseen ja sen äärelle johtavien johtolankojen selvittämiseen. Viimeksi mainittuja voi suorittaa mukavan vapaassa järjestyksessä, vaikka toki valhallamaista avoimuutta ei ole tarjolla. Päätehtävien kylkeen voi napsia Hidden Onesin toimiston seinällä olevalta ilmoitustaululta aavistuksen itseään toistavia kontrahteja. Näitä toki olisi voinut olla tarjolla enemmän, sillä nykyisellään moisia aukeaa aina vaivaiset pari kappaletta jokaisen isomman mittaluokan tehtävän jälkimainingeissa.

Assassin’s Creed Mirage roikuttaa mukanaan vielä edellisen sukupolven vanhentuvaa konsolirautaa, minkä vuoksi edistystä teknisellä puolella ei ole suuremmin havaittavissa. Tokihan hiekkaa tupruavat tienoot ja puun lehvistön läpi siivilöityvät auringonsäteet näyttävät edelleen näteiltä niin Performance- kuin Quality-moodeissakin, mutta esimerkiksi kankeahkot hahmomallit ovat selkeästi menneen laitesukupolven peruja. Itse olen nykyisille konsoleille siirtymisen jälkeen kokenut reilusti tärkeimmäksi sulavan ruudunpäivityksen, joka parantaa pelinautintoa selvästi erityisesti taisteluntuoksinassa Baghdadin kattoja pitkin viilettäessä.

Vaihtoehtoja, miksipä ei!

Olen kuullut pahojen kielten kutsuvan Assassin’s Creed Miragea välityöksi sen taakse valjastettujen resurssien ollessa jollain tapaa pois tulevilta ”pääsarjan” osilta. Itse en näkisi tilannetta lainkaan näin, sillä koen Miragen enemmänkin kaivattuna lisävaihtoehtona odotellessa kaiken maailman hexejä ja redejä, mitkä taatusti johdattavat pelaajansa takaisin satoja tunteja elämästä lohkaisevien pelikokemusten äärelle.

Hemmetti sentään, haluan tyydyttää 15 vuotta vaivanneet Assassin's Creed -vieroitusoireeni jollain muullakin tapaa, kuin aloittamalla alusta vuoden kestävän peliprojektin – sellaiseksi välipalaksi Mirage sopii mainiosti!

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi