Ikonisen putkimiehen tavoin pinkki ahmatti turvautuu Switch 2 -debyytissään perinteisen tasoloikan sijaan vauhdikkaampaan lähestymistyyliin, sillä Kirby Air Riders tarjoilee nimensä mukaisesti kaistapäistä kaahailua ilmalautojen avulla.
Ei pelkkä nopeuskilpailu
Toisin kuin huolimattomalla trailereiden vilkaisulla voisi päätellä, kyseessä ei ole pelkkä Mario Kart -klooni. Vauhdikas radoilla suhaaminen ykköspaikasta taistellen muodostaa merkittävän osan kokonaisuudesta, mutta yhtä isoon rooliin nousevat lukuisat minipelit ja yleinen kohellus. Huomioimisen arvoinen nippelitieto uutukaisesta lienee, että kyseessä on itse asiassa jatko-osa. Alkuperäinen Kirby Air Ride nähtiin GameCubella jo vuonna 2003.
Pelin rakenne tuo vääjäämättä mielleyhtymiä täysin eri genreen, sillä monet suunnitteluratkaisut päävalikon rakenteesta lähtien muistuttavat vahvasti Super Smash Bros. Ultimaten tyyliä. Alun kattaus tuntuu ontolta, mutta eri moodeja tahkoamalla oleellista sekä epäoleellista sisältöä avautuu hengästyttävää tahtia, kun tarrojen jakamisen ohella pelattavaksi paljastuu uusia ratoja, hahmoja sekä keskenään yllättävän erilaisia lautoja. Vahvat Smash-fiilikset selittyvät itse asiassa sillä, että molempien päätirehtöörinä häärii Masahiro Sakurai.
Oman polkunsa kulkija
Sakurain kädenjäljen yksi tärkeimmistä tunnusmerkeistä lienee tuurin, taidon ja yleisen kaaoksen sekoittaminen jollain hyvin mystisellä reseptillä toimivaksi paketiksi. Tällä kertaa paras esimerkki suunnittelufilosofiasta liittyy Kirby Air Ridersin ohjaustyyliin, joka on äärimmäisen pelkistetty. Silti eri taitotason pelaajat erottuvat toisistaan, ja huipulle mieliville opeteltavaa riittää.
Kaasulle ei pyhitetä lainkaan omaa näppäintä, vaan laudat puskevat täyttä höyryä eteenpäin automaattisesti. Ohjaus ja hyppyjen jälkeinen ilmassa liitely tapahtuu perinteisesti tatilla, mutta kaikki muut toiminnot sisällytetään käytännössä yhden napin taakse. Tämä sisältää esimerkiksi jarruttamisen, driftaamisen, kirbymäisen vastustajien ahmimisen erityiskykyjen toivossa, näiden jippojen aktivoimisen sekä boostin käytön.
Ratkaisu kuulostaa suorastaan kaistapäiseltä, mutta jollain ihmeellä lopputulos saadaan toimimaan. Koko ohjaimen hyödyntäminen olisi takuuvarmasti helpompi toteuttaa ja iskostuisi nopeammin peliharrastajien selkärankaan. Nykyisellä ratkaisulla kuitenkin saavutetaan hyvin omaleimainen kokemus, jollaista ei ihan heti tule toistamiseen vastaan. Samalla se tekee tarvittavan pesäeron esimerkiksi Mario Kartin meiningeille ja kenties myös alentaa perheen ihan pienimpien aloituskynnystä hypätä virtuaalisen laudan päälle.
Lahjoja lahjattomille
Hieman outona ratkaisuna Air Ride -moodin perinteisiin kisoihin ei tarjota kunnollista turnausmahdollisuutta, vaan ajaminen tapahtuu tylsästi yksittäinen rata kerrallaan. Sama pätee hauskan retrohenkiseen Top Ride -muotoon, jossa miniratoja kierretään suoraan ylhäältä päin kuvattuna. Soolokuskin loogisimmaksi tutustumisreitiksi pelin tarjontaan osoittautuu tietynlaiseksi uramoodiksi tarkoitettu Road Trip, jossa aiemmin mainitut minipelit näyttelevät merkittävää roolia. Hieman muinaisen Outrunin haarautuvaa tiekarttaa muistuttavaa polkua suhaamalla kohdataan etappeja, joissa kolmen vaihtoehdon joukosta valitaan mieluisin. Peruskaavaa piristetään käymällä kaupassa, kohtaamalla isompia välipomoja reittien päätteeksi tai ihan vaan näyttävien välivideoiden voimin.
Haasteisiin mahtuu niin pituusliitoa, jättimäistä tikanheittoa, romurallia, erilaisten esineiden keräilyä, ruokalajien ahmimista kuin hippailuakin. Yksittäisten tapahtumien kesto jää usein minuutin tai korkeintaan parin rykäisyiksi, toisinaan puhutaan vain sekuntien kestosta, joten tahti on tiivis.
Samalla kaikesta tekemisestä lahjotaan suorastaan ylitsevuotavasti. Yleisfiilistä voisi kuvailla helpon leppoisaksi palkintojen ja kehityspisteiden kahmimismaratoniksi. Tosin yltäkylläisten kestien keskellä on satunnaisesti ikävä huomata joutuneensa kevyen huijauksen kohteeksi, sillä välillä peli tyrkyttää jo kertaalleen avattuja ominaisuuksia uusina upeina juttuina.
Peruskisaamisten sekä Road Tripin ohella sisällön viimeisen tukipilarin muodostaa City Trial. Avoimemman maailman kohelluksen ydinajatuksena on kerätä raivoisasti päivityksiä ajokilleen ensimmäisen viiden minuutin ajan, minkä jälkeen suunnataan stadionille mittelemään muita vastaan arvontakoneen suomassa lajissa.
Edessä voi olla esimerkiksi tiukka taisto romurallimaisen Kirby Meleen hengessä tai huomattavasti nopeammin selvitetty pikamittelö esimerkiksi liitokisan muodossa. City Trialin ongelmana onkin, että esivalmistelut kestävät yleensä paljon pidempään kuin varsinainen päätapahtuma. Samalla koko valmisteluosio alkaa tuntua hieman turhalta oudossa seurassa ja etenkin yksin.
Mukava kuin päähenkilönsä
Soolosisältö jaksaa viehättää tovin – tai kenties jopa toisenkin, mikäli epäterve keräilyhenki pääsee kunnolla valloilleen. Kirby Air Ridersin pääruoka piilee kuitenkin selkeästi moninpelin puolella, ja hauskinta kisaaminen on saman sohvan äärellä. Yhdeltä ruudulta päästään mukaan peräti neljän hengen voimin. Äärimmäisen pelkistetyt kontrollit tarkoittavat, että homma toimii riittävän mukavasti myös yksinäisten Joy-Conien avulla.
Verkossa maksimiosallistujamäärä riippuu pelimuodosta. Air Riden peruskisoihin startataan kompaktilla kuuden hengen köörillä. Paperilla vähäiseltä kuulostava osallistujamäärä konkretisoituu kuitenkin radalla usein melkoisen kaoottiseksi, sillä rännit ovat kapeita ja kisat melko lyhyitä. Tämä yhdistettynä kentillä viilettäviin ammuksiin ja erikoiskykyihin takaavat vauhdin ja vaaralliset tilanteet.
City Trial -kohellukseen päästetään 16 pelaajaa. Air Ridessä hyödynnetään samantyylistä ranking-pisteytystä kuin Mario Kartissa, kun taas City Trialia puffataan erilaisten ajastettujen tapahtumien ja palkintojen avulla. Verkkoaalloilla mittelemiseen ei ikävä kyllä synny ihan valtavaa koukkua, jossa tunnit vain katoaisivat pelin tiimellyksessä. Se tarjoaa silti hyväntuulista ja teknisesti toimivaa kohellusta, joka toimii parhaiten nopeina välipaloina.
Hyväntuulisuus ja toimivuus ovatkin kaksi parhaiten Kirby Air Ridersin kiteyttävää sanaa. Tekninen toteutus edustaa pitkälti muiden Switch 2 -yksinoikeuksien perustasoa. Muutamat mielikuvituksellisimmat radat onnistuvat jopa yllättämään komeudellaan. Ruudunpäivitys ei nikottele missään vaiheessa, vaikka nupit nostetaan kaakkoon ja ilmassa lentää tavaraa enemmän kuin kotitarpeiksi. Pirteä ääniraita yhdistettynä iloiseen värimaailmaan sinetöivät hyvin nintendomaisen kokemuksen.
Vaikka Kirby Air Ridersia tuskin muistellaan vuosien päästä varsinaisena klassikkona, tulee sen parissa melkein väkisin hyvälle tuulelle. Samalla on vaikea kuvitella, että mikään muu julkaisija kuin Nintendo saisi vastaavan kohelluksen toimimaan näin hyvin. Mestareiksi hamuaville oppimiskäyrää riittää, mutta yleisen sekaamisen ja tuurin yhdistelmälläkin pärjää yllättävän pitkälle. Hyvän partypelin merkki siis. Kokonaisuutena kyseessä on oiva lisä ensimmäistä vuottaan elelevän Switch 2:n hiljalleen pullistuvaan kirjastoon.
