Burnout Paradise Remastered

Paratiisin pakokaasut

Electronic Arts yllätti helmikuussa paljastamalla remasteroidun version vuonna 2008 ilmestyneestä Burnout Paradisesta. Kaahailu kauhoi aikoinaan kehuja mutta jakoi myös mielipiteitä sen suhteen, oliko avoimesta maailmasta lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Niin tai näin, paratiisikaupungin maisemat jäivät yhtä pikkupeliä lukuun ottamatta toistaiseksi viimeiseksi romurallin näyttämöksi. Uusintapainoksen suurin ansio onkin saada pelaajansa haikailemaan sarjan paluun perään.

Nimike näyttää ikänsä heti ensimmäisen minuutin aikana: Nopea kartan esittely, auto alle ja loppu on pelaajasta kiinni. Ei tarinaa, ei avattavia haasteita eikä suljettuja alueita. Ainoastaan avoin kaupunki ja tilkku maaseutua – kaikki aktiviteetit vapaata riistaa moottorin ensimurahduksesta alkaen. Ajopeleille ominaisen kliseejuonen uupuminen ei kyynelkanavia kiihota, mutta lajityypin muilla osa-alueilla ottamat harppaukset eivät jää aikamatkan varrella huomaamatta.

Boosti pohjassa mutkaa kohti – arcade-ajelun ydin yhdessä kuvassa.

Pikkukaupungin kovin koohottaja

Kehityksen virta on muovannut kymmenen vuoden aikana muun muassa etenemisjärjestelmiä, mikä saa Paradisen yksinkertaisen systeemin näyttämään huvittavan alkukantaiselta. Tulevan katujen sankarin tavoitteena on nostaa ajokorttinsa aloittelijan läpyskästä kuuden askeleen päässä siintävään Burnout Elite -luokkaan asti. Jokainen nousu vaatii tietyn määrän voittoja, ja millään muulla tavoin etenemistä ei sitten mitatakaan.

Suorituksista palkitaan toinen toistaan paremmilla kaahausvälineillä, jotka joko toimitetaan suoraan autotallin syvyyksiin tai täytyy ensin bongata kaduilta köröttelemästä ja kiilata kohti liikenteen jakajaa. Fiktiivinen ja noin 140 menopelin suuruinen valikoima on jaettu kolmeen luokkaan: nopeus, aggressio ja temppuilu. Perusominaisuuksien lisäksi kaarat erottaa toisistaan tapa, jolla lisänopeutta tarjoavaa boost-mittaria saa kasvatettua. Esimerkiksi nopeuteen keskittyvillä autoilla palkki täyttyy itsestään, mutta sen voi aktivoida vasta mittarin ollessa täysi. Optimointiin pyrkivän tulee näin ollen valita kulkupelinsä kulloisenkin pelimuodon perusteella. Nykypeleille ominaisia tuunausmahdollisuuksia ei ole ollenkaan, ja pelaajan rooliksi jää valita maalipinta muutamasta valmiista vaihtoehdosta.

Ajoneuvovalikoima koostuu suureksi osaksi urheiluautoista, mutta mukaan mahtuu myös perinteisiä muskelikaaroja ja pari pakua.

Erilaisia kilpailutyyppejä on vinkeät viisi. Normaalien nopeuskisojen ohella mukana on Burnout-tyylisempiä tapahtumia, joiden tiukkana tähtenä loistaa Road Rage. Alati tyydyttävien autotaistelujen tuoksinassa on tarkoitus pysäyttää mahdollisimman monen kilpailijan matkanteko tönäisemällä heidät seinää tai muuta liikennettä päin. Onnistuneita suorituksia pääsee ihailemaan näyttävistä kuvakulmista käsin, mikä jaksaa viihdyttää kerta toisensa jälkeen. Marked Manissä pyritään puolestaan selviämään määränpäähän ehjin nahoin vihamielisten kanssakuskien tehdessä parhaansa tavoitteen torppaamiseksi. Tarjonnan viimeistelee Stunt Race, jossa driftaillaan ympäri kyliä ja noustaan ilmojen teille kaupungin lukuisia hyppyreitä hyväksi käyttäen.

Aiemmista osista tuttu Crash-moodi ei tunnetusti ole mukana, vaan se on korvattu autonromun pomputtamisella pitkin katuja. Uupuminen oli suuri isku aikoinaan ja on sitä vieläkin. Uniikilla pelimuodolla olisi ollut yksin kyky nostaa kokonaisarvosanaa tähden verran ylöspäin.

Tapahtumia on ripoteltu kartalle reilut sata, ja niistä suurin osa nollataan ajokorttitasojen välillä. Eteneminen onnistuu siis vaikka samoja kisoja kihnuttamalla, eikä todellinen tarjontakaan ei ole aivan sitä miltä ensin näyttää. Määrästä voidaan surutta vähentää suurin osa katuraivon eri versioista, sillä ne eivät samojen vastustajien ja määrittelemättömien päätepisteiden vuoksi eroa todellisuudessa toisistaan. Lisäksi lukuun kuuluu 36 aikaa vastaan ajettavaa kilpailua, jotka voi suorittaa vain tietyillä ajoneuvoilla. Ongelmaa ei olisi, jos automobiilinsa voisi vaihtaa kisan lähtöpisteessä, mutta sen sijaan pelaaja joutuu kurvaamaan lähimmälle romuttamolle ja palaamaan sitten takaisin lähtöruutuun.

Autonsa vauriot voi korjata lennosta kurvaamalla kartalle ilmestyvien korjaamojen läpi.

Virallisten tapahtumien ohella mukana on samoja sivuaktiviteettejä kuin tätä nykyä jokaisessa avoimen maailman kaahailussa. Kaupunkiin on kylvetty tuhottavaksi tarkoitettuja mainoskylttejä ja piilotettuja oikoreittejä. Muutaman kyltin kohdalla vaaditaan hieman pohtimista, mutta muilta osin keräilyesineet ovat tuttua tusinatavaraa. Mielekkäämpää sisältöä tarjoaa mahdollisuus kellottaa aika jokaisen kadun päästä päähän ajamisessa ja siten kilpailla kavereiden kanssa kylän kuninkaan tittelistä.

Tekstuureita ei voi torua terävyyden puutteesta, ja partikkeliefektit pölähtävät pöntöstä astetta pontevammin.

Verkossa voi kisailla perinteisesti tai vaihtoehtoisesti tehdä yhteistyötä erilaisten haasteiden suorittamiseksi enintään seitsemän muun katujen kauhun kanssa. Co-op on kepeän hauskaa viihdettä, joka ei kuitenkaan kanna kovin montaa iltaa varsinaisen motivaattorin puuttumisen vuoksi. Seuran löytäminen muuhun kuin päämäärättömään rälläämiseen on usein myös valitettavan vaikeaa. Useamman osallistujan välinen kamppailu onnistuu vielä Party-muodossa, jossa ohjainta kierrätetään enimmillään kahdeksan samassa tilassa istuvan virtuaalikaaharin välillä. Alun perin maksullisena laajennuksena julkaistu osuus on nyt peliin pakattuna toimiva, mutta ajomukavuuteen vain vähän vaikuttava lisävaruste.

Elähtäneen Edenin ehostukset

Vaan mitäpä mekaniikoista! Remastereiden kohdalla mielenkiinto kohdistuu luonnollisesti ulkoasuun ja pienemmässä määrin äänimaailmaan. Resoluutio on hilattu Xbox One X:llä ja PlayStation 4 Prolla aina 4K:hon saakka. Tekstuureita ei voi torua terävyyden puutteesta, ja partikkeliefektit pölähtävät pöntöstä astetta pontevammin. Kuuteenkymmeneen korotettu ruudunpäivitys pysyy tasaisena, mikä onkin vauhdikkaisiin katukisoihin perustuvan päristelyn elinehto. Uusintaverhoilusta ei ole nillitettävää, mutta se ei luonnollisesti kykene peittämään alleen suttuisen kulahtanutta kymmenvuotiasta kokonaisuutta. Erityisesti valaistus ja eltaantunut värimaailma aiheuttavat kuvainnollista ärsytystä silmien kipureseptoreissa.

Visuaalisuus on Burnoutin kohdalla keskimääräistä kilpa-ajopeliä tärkeämpää, sillä sarjan suurin valttikortti on toisesta osasta saakka ollut näyttävä ja yksityiskohtainen vahinkomallinnus. Päreiksi paukahtavat Porschet eivät aiheuta enää samanlaisia vau-efektejä kuin taannoin, mutta saavat toivomaan, että samaa tarjoiltaisiin mahdollisimman pian nykyaikaisena painoksena. Väsyneiden Need for Speedien keskellä on hyvin tilaa.

Näyttävät törmäykset ovat yhä kisojen kohokohtia.

Taustalla pauhaava rockista, popista ja klassisesta koottu musiikkiraita on pysynyt ilahduttavasti ennallaan, mikä ei ole aina uusintaversioiden kohdalla itsestäänselvyys. Alkuperäisen soundtrackin lisäksi moottoreiden ulkopuolisesta äänimaailmasta vastaa tuttu radio-dj, joka silloin tällöin heittää keskinkertaista läppää ja välillä antaa oikeasti hyödyllisiäkin vinkkejä.

Tiukan tuntuman turvin

Tuttu ajotuntumakaan ei ole onneksi kadonnut matkalla. Arcade-pidolla varustetut menopelit kiitävät kaduilla sopivan järjettömillä nopeuksilla, kun taas hiotut kontrollit mahdollistavat tiukat väistöliikkeet ja oikoreittien välillä pujottelun. Kokemus on oikein mukiinmenevää ajelua, ja vastaavaan vauhdintunteeseen eivät viime vuosien rälläykset ole taipuneet.

Vähäinen liikenne on kaksiteräinen miekka. Raivokkaat ruuhkat tekisivät pelaamisesta tuskaa, mutta nykyisellään meno on turhan aavemaista.

Mekaniikkojen saralla uniikein ja mielenkiintoisin piirre on kartalla tai teiden varsilla näkyvien suuntanuolten puuttuminen. Maaliin ei ajeta ennalta määrättyä reittiä pitkin, vaan perille voi kiertää vaikka maaseudun hevostallien kautta jos parhaaksi näkee. Mutkan lähestyessä ruudun yläreunan katukyltit vinkkaavat oikean suunnan, mutta nopeinta mahdollista aikaa ei niitä seuraamalla saavuteta. Ominaisuus tuo syvyyttä sutimiseen ja antaa edun oikoreitit tunteville kuskeille. Kaupungin pienen koon vuoksi sen opiskelu ulkoa ei myöskään tarvittaessa ole mitenkään ylivoimainen urakka.

Jo vuonna 2008 silmien pyörittelyä aiheuttanut pikamatkustuksen poissaolo on enemmän kuin mitätön kauneusvirhe. Keskustan harmaudessa puute ei ole tavattoman vakava, mutta maaseudulta on usein turhan pitkä köröttelymatka seuraavaan kilpailuun tai romuttamolle. Hupiin ja toimintaan perustuvan nimikkeen ei tulisi tehdä hauskanpidosta vaikeampaa väkinäisillä, turhaan aikaa vievillä askareilla.

Varsinaisia kisoja ei tunnu löytyvän verkosta kirveelläkään.

Yksi uusi Burnout, kiitos

Remasterin mukaan on paketoitu kaikki aikoinaan julkaistut laajennukset. Tarjonnan merkittävin nimi on Big Surf Island, joka toi mukaan uuden pikkiriikkisen pelialueen. Saaripahanen on alkuperäistä Paradise Cityä moniulotteisempi ja vieläkin häikäilemättömämmin kaahailun leikkikentäksi suunniteltu – ja hyvä niin, sillä Burnout on täysin väärä paikka välittää realistisesti kaupunkisuunnittelusta. Ilmaiset ja ylivoimaiset DLC-autot pitävät puolestaan huolen siitä, että etenemisen aikana avattavat kaarat jäävät pitkälti tarpeettomiksi ja tuovat vain pinnallista vaihtelua. Mukana päristelevät prätkät jäävät sen sijaan auttamatta paketin heikoimmaksi anniksi jo siksi, että niillä hurjastellessa ei pääse nauttimaan edes vahinkomallinnuksesta. Niukka kisavalikoimakin koostuu vain aikaa vastaan ajamisesta.

Paluu paratiisiin on iloinen muistutus ajopelien kehityksestä. Kymmenen vuotta sitten kummastuttaneet ratkaisut tuntuvat lihassa entistä kipeämmin, vaikka pohjalla vaikuttava ajotuntuma mahdollistaa yhä viihdyttävän koohottamisen. Parannettu ulkoasu ei riitä oikeuttamaan ostosta muille kuin nimikkeen kovimmille faneille ja pienin varauksin ensimmäisen matkan missanneille arcade-ajelun ystäville.

Kirjaudu kommentoidaksesi