Yakuza 6 The Song of Life kansi banneri

Laadukasta ylähyllyn rikosdraamaa

Yakuza-sarja on päässyt jo miehen ikään. Tai jos ei nyt ihan miehen, niin ainakin teini-ikäisen miehenalun, sillä sen ensimmäinen osanen julkaistiin vuonna 2005. Segan hoivassa työstetty sarja on kerännyt julkaisu julkaisulta enemmän faneja myös länsimaissa ansaitusti vieläpä. Kyseessä on aliarvostettu helmi, jonka kasvavan suosion ymmärtää vain pelaamalla.

Tuore Yakuza 6: The Song of Life on toteutettu uudella pelimoottorilla, joka lupailee sulavampaa kokemusta aiempiin rikosdraamoihin verrattuna. Mutta se ei vielä yksinään riitä, kelpaako peliä muuten pelata?

Ensimmäiset asiat ensin

Koska kyseessä on jo seitsemäs seikkailu rikollissyndikaatin riveissä, niin mieleen hiipii yksi varsin looginen kysymys: pitääkö kaikki aiemmat seikkailut kokea ennen Yakuza 6:n mukaan hyppäämistä? Ensikertalaisille helpotuksena voi kertoa, että onneksi ei. Uusin osa toimii kelvollisen hyvin omana erillisenä kokemuksenaan. Mikäli aiempiin juonikuvioihin haluaa tutustua, on se mahdollista edellisosia summaavien tekstien avulla. Kaiken sisäistäminen ei ole kovinkaan helppoa, sillä hahmojen ja organisaatioiden nimiä vilisee ruudulla monen monta.


Yakuza-koulutus pitää aloittaa jo nuorella iällä

Oleellisinta lienee tietää, että tarinan keskipisteenä olevasta Kazuma Kiryusta on ajan saatossa muodostunut isähahmo poppari-idolina toimineelle Harukalle. Muu taustatieto kerrotaan tavalla tai toisella seikkailun edetessä. Tarina keskittyykin paljon Harukan sekä äskettäin maailmaan putkahtaneen Haruto-taaperon ympärille.

Juonikuviot alkavat hitaasti ja pienimuotoisesti, mutta loppuvaiheessa suditaan niin isoissa ja monimutkaisissa kuvioissa, että koko kuplettia ei voi tiivistää muutamaan lauseeseen.

Pysy aina isoveljenä, Anikina

Tapahtumat sijoittuvat vanhaan tuttuun Tokion Kamurochoon sekä tuoreempaan Hiroshiman kylään. Jälkimmäinen miljöö on selkeässä paitsiossa tekemisen suhteen, mutta koluttavaa riittää kokonaisuudessaan varsin paljon. Etenkin Kamurochon jokaisella sivukujalla tuntuu olevan sivutehtäviä annettavanaan.

Ja toimeksiantoja tosiaan piisaa. Ne vaihtelevat pienten ongelmien selvittämisestä runsaasti aikaa vieviin rypistyksiin. Sarjalle tyypillistä hupia saadaan aikaiseksi esittelemällä teknologiarajoitteiselle Kiryulle modernin maailman vempeleitä aina lennokeista matkapuhelinsovelluksiin.


Kohta tummuu läski ja nyrkit laulavat

Pelaaminen koostuu kummankin lokaation tutkimisesta, sivutehtävien suorittamisesta, minipeleistä sekä taistelusta. Itse asiassa todella paljosta taistelusta. Sivutehtävät päättyvät tai alkavat useimmiten tappelemalla yakuzaa, katuja partioivia roistoja tai vaikkapa uhittelevia juoppoja vastaan. Nyrkkien laulattaminen on yllättävän usein vastaus kaikkeen.

Katuja kävellessä on myös enemmän kuin todennäköistä kohdata aggressiivisia joukkiota, jotka haluavat vetää Kiryuta pataan ihan vaan koska nyt piru vie tuntuu siltä. Onneksi katutaistelu on viihdyttävää puuhaa, sillä taistot alkavat ja päättyvät sulavasti ilman lataustaukoja tai muita häiriöitä. Mutta toisaalta...

Kuin rasvattu salami

Kehuimme Yakuza Kiwami -arviossamme taistelumekaniikkaa, joka antoi pelaajalle mahdollisuuden vaihdella erilaisten mäisketyylien välillä. Sinne nuo kehut saavat jäädäkin, sillä tuota mainiota ominaisuutta ei ole mukana The Song of Lifessa. Mätkintää on suoraviivaistettu jopa hienoiseen tylsyyteen asti, sillä käytettävissä on vain yksi tyyli iskeä vastustajia kanveesiin.

Taistelu on kuitenkin viihdyttävää, eikä siihen suoranaisesti kyllästy. Hauskinta on ottaa yhteen monipäisen vihollisjoukkion kanssa, joko yksin tai muutaman apurin kera. Kiryu voi tuttuun tapaan napata kaikkea käsien ulottuvilla olevaa irtaimistoa tilapäiseksi aseeksi, mikä nostattaa pakostakin muutamat hymynkareen huulille. Vihollisia sopii kurmottaa tuoleilla, tiilillä, betonisäkeillä sekä huvittavasti myös polkupyörillä, puistonpenkeillä ja muilla hupaisan isokokoisilla esineillä.


Käytävätaistelu kuin suoraan Marvelin Netflix-tarjonnasta

Harva se hetki käytetään erilaisia Heat-hyökkäyksiä, joilla riitapukareita rangaistaan näyttävien lyhyiden animaatioiden saattelemana. Hupaisiksi nämä muuvit tekee niitten tilannekohtaisuus. Onko tappelu portaiden yläpäässä? Kolmiota painamalla vihulainen monotetaan portaita alas. Tappeletko ruokakaupassa? Heat-liikkeellä riitapukari heitetään pää edellä mikroon, jonka myyjä pistää pyynnöstä käyntiin. Brutaalia, mutta onneksi riehumista ei voi ottaa kovin vakavissaan. Ja tämä on vain kehu. Ruudulla näkyvät Heat-pallerot täyttyvät ehkä liiankin nopeasti, joten erikoisliikkeitä pääsee viljelemään usein.

Mutta silti taistelutyylien vaihtelu olisi antanut kaivattua lihaa luiden ympärille. Yakuza 6:n taistelut ovat epäloogisesti yhdistelmä hupaisaa sekä tylsää. Taistot ovat normaalilla vaikeustasolla lisäksi liian helppoja, joten haasteita kaipaavien kannattaa kääntää nuppia kovemmalle.

Kauniit ja yakuzat – Yakuzoja ja tuoksuja

Juonikuvioita edistetään välivideoilla ja välillä (liian) pitkäksi yltyvillä juttutuokioilla. Vaikka tapahtumat vaatisivat sankariltamme nopeatakin toimintaa, niin aina on aikaa saippuaoopperamaiseen pohdintaan sekä muiden tuttavuuksien nimien toisteluun.


Kaunis päivä Hiroshiman alueella

Ero välivideoiden sekä itse pelimoottorilla toteutettujen kohtauksien välillä on pahimmillaan merkittävä. Videoilla nähtävät pärstävärkit ja toimet ovat varsin miellyttävää katseltavaa, mutta niiden ulkopuolella meno on paljon jäykempää. Hahmojen suut liikkuvat mallikkaasti japaniksi puhutun dialogin tahdissa, mutta muuten animointi ja naamataulujen ulkoasu on paljon tönkömpää. Jähmeät jutustelijat tönöttävät suurimmaksi osaksi paikoillansa.

Maailma on mukavan yksityiskohtainen, mutta graafista puolta paremmaksi pistetään musiikin puolella. Sarjan sävelmissä on parhaimmillaan munaa vaikka muille jakaa, niin myös tällä kertaa. Etenkin taisteluissa sähkökitara vinkuu ja meno on kovaa, minkä lisäksi osa kappaleista sopisi pahemman luokan teknoreivien taustalle. Myös rauhallisempaa menoa on, mutta eniten mieleen jäävät menevämmät rallit.

Yakuza-pelisarja on noussut viime aikoina ainakin tämän arvostelijan suosikkien joukkoon

Huomionarvoista on, että kaikki dialogi on ääninäyteltyä. Tarve ei siis ole lueskella loputtomia tekstiruutuja, mutta toisaalta me kaikki japaninkielirajoitteiset joudumme kuitenkin lueskelemaan tekstitystä.

Pimp my Yakuza

Tähän väliin kulunut vitsi, joka kuvaa kutos-Yakuzaa varsin mainiosti: "Kuulimme, että pidät pelaamisesta, joten pistimme pelin peliisi, jotta voit pelata pelatessasi." Mitäpä olisi uusi Kiryun tähdittämä seikkailu ilman useita minipelejä? Ei kuulkaa yhtään mitään. Tai ainakin paljon vähemmän.

Sivuaktiviteetit vaihtelevat loogisista (dartsin heittely pubissa, pesäpallottelu, mahjong) positiivisen pöhköihin (vauvan viihdyttäminen, vanha tuttu karaoke). Lisäksi Club Sega -liikkeissä voi pelata muita lafkan nimikkeitä Puyo Puyo -puzzleilusta Virtua Fighter 5: Final Showdowniin sekä Space Harrier -klassikkoon. Ja tokihan naisia voi liehitellä kabaree-klubilla tai sitten nykyaikaisesti internetin avulla.


Hetkeä myöhemmin ei kuvakaappausta enää kehdannut ottaa

Yksi erikoisimmista sivupuuhista viekin Kiryun tutustumaan nettichattien ihmeelliseen maailmaan. Pelaajan tehtävänä on painella eri nappeja oikeassa järjestyksessä, jotta sankarimme liehittelee videokameran toisella puolella olevaa neitokaista riisumaan vaatteitaan. Aito ihmisnäyttelijä ei paljasta kaikkea, mutta eipä kovin paljoa mielikuvituksen varaan jää.

Suurin yksittäinen sivuaktiviteetti on oman taistelijaklaanin pyörittäminen. Pelaajan tehtävänä on rekrytoida porukkaansa rakkareita, joita käyttää tosiaikastrategiaa ja toimintaa yhdistelevissä matseissa. Erikoisessa moodissa lähetetään pelikentälle joukkoja pieksemään vastapuoli kanvesiin. Klaanipuuhiin voisi kuluttaa tunteja, mutta se jäänee useimmilla lyhytaikaiseksi kuriositeetiksi online-toiminnoistaan huolimatta.

No, pelaatkos siinä

Vaikka itse suosittelisin Yakuza-sarjaa jotakuinkin kaikille PlayStation 4:n omistajille, siitä tuskin on kaikkien makuun. Vaikka tarjolla ei ole aivan yhtä paljon vinksahtanutta huumoria kuin aiemmissa osissa parhaimmillaan, niin The Song of Lifella on silti oma vekkuli luonteensa. Sen pariin haluaisi palata lopputekstien jälkeenkin.

Yksi sarjan kiinnostavimmista asioista on mahdollisuus kulttuurimatkailuun Japanissa. Nähtävillä on näet paljon eurooppalaissilmin mielenkiintoista ihmeteltävää aina traditioista ruokiin ja ympäristöihin. Tämä yhdistettynä pieniin haasteisiin, jotka kehottavat vaikkapa syömään jokaisessa kaupungin ravintolassa, tekevät maailman koluamisesta mielekästä.


Club Sega, paikallinen hupikeskus

Joka mahdollisesta asiasta, oli se sitten juoma-automaatista ostettujen tölkkien juominen tai minipelin testaaminen, annetaan pelaajalle kokemuspisteitä. Näillä pojoilla taas kehitetään sankariamme vaikkapa vahvemmaksi, nopeammaksi, paremmaksi juttelemaan naisille tai taitavammaksi taistelemaan. Kehitettäviä taitoja on suuri määrä.

Vaikka pelialueet ovatkin näennäisen avoimia maailmoja, eivät ne ole kovinkaan suuria. Reunamilla ja ahtaissa kulkuväylissä kohdattavat näkymättömät seinät tuntuvat edelleen hölmöiltä ratkaisuilta, mutta niillä mennään. Jälleen kerran.

Uusi suosikkipelisarjasi

Yakuza-pelisarja on noussut viime aikoina ainakin tämän arvostelijan suosikkien joukkoon. Näyttävä toiminta, hyvällä tapaa pöhköt sivujuonteet, menevä musiikki ja kattava kurkistus japanilaiseen kulttuuriin vetoavat. Yakuza 6: The Song of Life ei ehkä ole sarjan paras kokonaisuus, mutta se on sulava ja varsin sopiva tilaisuus hypätä mukaan vaikka ensikertalaisena. Jos vain kestää pienoisen epätietoisuuden aiemmista tapahtumista.

Harmillisesti pelkistetty taistelumekaniikka ja muut rosot laskevat pakostakin arvosanaa. Uusi pelimoottori tai ei, niin viime vuonna julkaistu Yakuza 0 vetänee pidemmän korren viime aikojen parhaana vinksahtaneena japanilaisrikosdraamana. Mutta varsin viihdyttävä paketti tämä kuitenkin on, suosittelemme.

Galleria: 
ladataan kommentteja...