Peto on ihan paperia

Hätäisempi voisi kuvitella, että Big Data™ on jo eilispäivän uutisia, kun kaikki puhuvat koneoppimisesta ja prosessiautomaatiosta. Mutta niin vain on 2010-luvun hype-termi eksynyt tuoreen virtuaalitodellisuuspelin promoteksteihin. Ja tällä ingressillä on yhtä paljon tekemistä arvostelun kanssa kuin big datalla Paper Beastin.

Pim, olet simulaatiossa

Keskelle koronakaranteenia heitetty Paper Beast on Another Worldin ja From Dustin luoneen Eric Chahin tuorein tuotos, jossa pelaaja löytää itsensä keskeltä paperisten eläinten kansoittamaa erämaata. Peli alkaa itse asiassa vielä hämmentävämmin ilmeisen parodisiksi tarkoitettujen latausaikaa nopeuttavia lisäpalveluita mainostavien viestien kliksuttelulla, mistä hypähdetään psykoottisen K-pop-rallatuksen säestämään palikkaleikkiin.

Meno ei tästä juuri selkeämmäksi muutu, kun miljöö vaihtuukin kristallivuorten ja numeropilvien kehystämään aavikkoon. Vähitellen pelaajalle aletaan esitellä interaktiomenetelmiä: Ympäröiviä objekteja voi manipuloida yhdellä move-kapulalla ja liikkua voi toisella. Lähistöllä liikkuvia paperista taiteltuja eläimiä voi tarttua kraivelista ja heitellä ympäriinsä, ja lisähupia saa vaikkapa heliumpallojen kiinnittämisestä pahaa-aavistamattomiin paperitiikereihin.

Tätä kummempaa pohjustusta ei tarjota. Keksi itse, miten tästä eteenpäin.

Hiekkalaatikko ja itsestään liikkuvat lelut

Paper Beastin idea aukeaa vähitellen: Siinä täytyy päästä jonnekin. Ja joskus täytyy auttaa joitain paperieläimiä pääsemään puun luokse, jolloin puu saa energiaa ympäröivästä elämästä ja alkaa kukkia teleporttaushedelmiä tai kuumailmapallon. Ja kuumailmapallolla pääsee seuraavaan paikkaan näkemään lisää eläimiä.

Jos tykkää selkeistä tavoitteista – kuten minä – alkaa Paper Beast käydä nopeasti hermoille.

Pelin maailmassa on omat lainalaisuutensa ja sääntönsä, joiden puitteissa täytyy ratkoa erilaisia ongelmia. Erilaisilla eläimillä on omat käyttäytymiskaavansa ja tapansa vaikuttaa ympäristöön, ja näitä kaavoja tutkimalla selviää, miten maastoon pudotetuista esteistä pääsee ohi. On esimerkiksi putkimaisia otuksia, jotka syövät hiekkaa yhdestä päästä ja ulostavat sitä toisesta. On pitkäjalkaisia kilpikonnia, jotka sontivat hiekkaa pelaajan heilutteleman huiskan nähdessään. On koppakuoriaisia, jotka pyörittelevät hiekasta pökäleitä, jotka voi heittää peittämään lasipintoja etteivät hevosen näköiset otukset liukastele. Ja petoeläimet jahtaavat kaikkia muita.

Kaikki vaikuttaa kuitenkin niin epämääräiseltä ja päämäärättömältä. Pelin aikana onnistuin pääsemään muutamasta kentästä eteenpäin ymmärtämättä ihan täysin, selvitinkö ne "oikein". Onnistumisen hetket loistavat poissaolollaan, kun yritys-erehdyssekoilun seurauksena ilmeisesti jotain merkittävää tapahtui. Niinpä eräässäkin vaiheessa huomasin taas kerran nököttäväni kuumailmapallon kyydissä vääntelemässä ohjausköysiä johonkin suuntaan ilman että tällä ohjailulla on mitään vaikutusta mihinkään.

Silppuriin

Paper Beast osuu varmasti napsakkaasti moneen makuhermoon, mutta itselleni se aiheutti lähinnä hylkimisreaktioita. Maailma on unenomainen, elävä ja deterministisyydessään ihan kiehtova, mutta itseäni ärsytti sen hähmäisyys ja kontrollien epätarkkuus. Jälkimmäinen voi tosin johtua koronan lieveilmiöistä, kun yleensä pelaamiseen käyttämäni huone on muuttunut kotitoimistoksi ja moveilla hosumiseen on hankala löytää sopivaa istumapaikkaa.

Mutta optimaalisissakaan olosuhteissa en voisi kuvitella innostuvani tästä seikkailusta tai sen rinnakkaismoodiksi tarjottavasta hiekkalaatikkotilasta. Paperipollet saavat minun puolestani ravata suoraan kierrätyskoriin.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi