Pokémon Sapphire

Niitä on kaksi, kammottavaksi

Kukaan, joka vähänkään seuraa aikaansa, ei ole voinut välttyä myrskyn tavoin myllertävältä pokémon-ilmiöltä. Televisiosarjan, elokuvien, lelujen ja kaiken muun oheiskrääsän keskellä on välillä vaikea uskoa koko maailmanlaajuisen huuman lähteneen alun perin Game Boy -pelistä. Sen lisäksi, että veikeistä pokémon-taskuhirviöistä on tullut Nintendolle varsinainen rahasampo, sarjan lukuiset pelit ovat kaiken kukkuraksi osoittautuneet maanmainioiksi roolipeleiksi. Toinen toistaan kummempien otusten kerääminen ja kasvattaminen on kaikessa yksinkertaisuudessaan todellinen neronleimaus, jolla pelaajat on saatu leimautumaan sarjan ensimmäisten pelien ääreen useiksi kymmeniksi tunneiksi. Pitkän ja vaivalloisen odotuksen jälkeen taskuhirviöt ovat siirtyneet entistä ehompina uudelle pelialustalle, lunastaen suurimman osan uutuusseikkailuun kohdistetuista odotuksista.

Kuten täysin tuoreille Pokémon-peleille on tullut vuosien saatossa tavaksi, myös Game Boy Advancen seikkailusta on julkaistu samanaikaisesti kaksi eri versiota. Pokémon Sapphiren ja Pokémon Rubyn erot ovat varsin minimaaliset, etupäässä molemmista löytyy muutamia ainutlaatuisia pokémoneja, joita ei taas toisesta versiosta löydy. Mikäli haluat pelien jokaisen veijarin omaan kokoelmaasi, olisi molemmat versiot hyvä löytyä kädenulottuvilta. Helpoimmalla kuitenkin päästään, jos kaverilta sattuu löytymään itseltä puuttuva versio. Sapphire ja Ruby ovat siis molemmat aivan yhtä hyviä pelejä, sillä tämän mittakaavan eroilla olisi absurdia väittää jompaakumpaa versiota toista paremmaksi. Taskuhirviöiden vaihtelu luonnistuu linkkikaapelin avulla ja tämä operaatio on edelleen varsin hauska ominaisuus, vaikkei enää täysin uusi idea olekaan. Vaihtelu ei kenties ole pelin läpäisyn kannalta välttämätöntä, mutta tilaisuuden tullessa kuitenkin testaamisen arvoista. Kaapelin avulla luonnistuvat myös pokémon-ottelut ja muut pikku huvitukset parhaimmillaan jopa neljän hengen voimin.

Kohti suureen seikkailuun

Pokémon-sarjan pelit eivät kenties kuulu juonellisesti roolipelien kärkipäähän, minkä myös tämä uutukainenkin osoittaa. Hyvin yksinkertaistettu tarina tarjoaa harvoille elämää suuremman kokemuksen, mutta pelin pääpaino onkin pitkälti otusten keräämisessä ja kasvattamisessa. Heti alkuun pelaajat valitsevat pelihahmokseen nuoren tytön tai pojan, joka on juuri pelin alkaessa muuttomatkalla pieneen Littlerootin kylään. Uudet kotimaisemat eivät ehdi tulla kovinkaan tutuiksi, kun hahmo päättää ryhtyä professori Birchin lahjoittaman taskuhirviön innoittamana pokémon-kouluttajaksi. Piakkoin ollaankin jo reissaamassa kohti pokémon-liigan kirkkainta kärkeä, tosin matka on pitkä ja taisteluntäyteinen. Hoennin aluetta patikoidaan kaupungista toiseen haastellen otteluihin muita kouluttajia, joista tiukimmat ja samalla tärkeimmät ovat tiettyihin pokémon-tyyppeihin erikoistuneet salipäälliköt. Tutustutaanpa seikkailun tiimellyksessä myös Rakettiryhmän viitoittamaa tietä seuraavan Vesiryhmän kataliin suunnitelmiin. Toisin sanoen jopa Pokémon-piirretyssä tuntuu olevan enemmän tarinallista sisältöä, mutta lopputulos silti pysyy yllättävän viihdyttävänä.

Suuri matka lähtee käyntiin hitaanoloisesti, mutta tahti kiihtyy jo muutaman pelitunnin jälkeen. Pelimaailman eri kolkkia kolutaan roolipelityyliin runsaasti, ja omaa pokémon-kokoelmaa kasvatetaan koko ajan. Uusia otuksia voidaan napata talteen vuoropohjaisten taisteluiden aikana poké-pallolla, mikäli vastassa on villi ja vapaa yksilö, joihin törmäillään satunnaisesti korkeissa ruohikoissa tai vuorten syövereissä. Usein vastassa on sen verran valppaita pirulaisia, että mokomia täytyy ensin heikentää melkoisesti, ennen kuin ne alistuvat ottelun sotasaaliiksi. Sitkeimmät sissit pakenevat useidenkin poké-pallojen alta, joten matkassa on aina hyvä olla hieman ylimääräisiä varusteita. Kaiken kaikkiaan pelaaja voi kantaa mukanaan kuutta eri lemmikkiään, loput päätyvät tietokoneilta löytyvään varastointiohjelmaan, johon päästään käsiksi jokaisessa kyläpahasessakin. Kuutta pokémonia voidaan käyttää taisteluissa useimmiten yksi kerrallaan ja mittelö kestää niin kauan, kun viimeisessä otuksessa henki vielä pihisee.

Kouluttajien väliset kamppailut ovat paras tapa napsia sotajoukolleen kokemuspisteitä, toki myös villi-pokémoneja kukistaessa pistetili karttuu. Kokemuksen myötä otukset vahvistuvat ja oppivat entistä tehokkaampia liikkeitä, jopa muodonmuutokset ovat mahdollisia. Näihin seikkoihin voidaan myös vaikuttaa erilaisilla tarvikkeilla, mutta suurempaa hahmokatrasta on erittäin vaikea pitää samoilla tasolukemilla. Suurin osa otuksista jää kehitystavaroistakin huolimatta muita jälkeen, mutta ainahan tietyn taskuhirviön pariin voi palata myöhemmin uudelleen. Itse ottelut eivät hirveämmin ole muuttuneet viime versioista, mutta toki onnistuneita uudistuksia löytyy. Näistä lienee suuriin ottelumuoto, jossa kouluttajat käyttävät kahta lemmikkiään samanaikaisesti taisteluun. Taktikoinnin määrä kasvaa, sillä tietyt hyökkäykset voivat vaikuttaa myös omaan puoluelaiseen. Toinen uudistus on erilaiset marjat, joita voi antaa kullekin taistelijalleen säilytettäväksi ennen ottelua. Niiden avulla elukat nostavat automaattisesti energiaansa tai parantavat olotilojaan tarpeen vaatiessa, menettämättä oivaa hyökkäysvuoroa. Marjojen avulla ottelut voidaan pitää jännittävän tiukkoina, ja pystytäänpä niillä myös valmistamaan pokémonien mielikarkkeja.

Myös perinteisemmät taktikointielementit ovat yhä mukana kuvioissa. Pokémoneja on monentyyppisiä, ja etupäässä niitä kaikkia tarvitaan pelin jossakin vaiheessa. Ainoastaan yhdentyyppisillä otuksilla ei pärjää – esimerkiksi vedenelävät pärjäävät loistavasti tulityypin vastustajille, mutta ovat alakynnessä sähköhyökkäyksiä latelevaa vihollista vastaan. Useimmiten tämänkaltaisella logiikalla pärjätään pidemmällekin, mutta poikkeuksia toki löytyy. Salipäälliköitä vastaan taistellessa näitä heikkouksia ja vahvuuksia on osattava hyödyntää oikein, tai muutoin ei kovinkaan pitkälle pötkitä. Valmistautuminen on siis kannattavaa, sillä jokainen salipäällikkö on kukistettava mikäli mielii pyrkiä urallaan eteenpäin.

Ei niin pikapikaista

Vaikka tekemistä tuntuu riittävän varsinaisessa pääpelissäkin, löytyy seikkailun syövereistä myös muuta mukavaa puuhastelua. Pelaajan harteille voidaan lykätä aina silloin tällöin pieniä tehtäviä, joiden suorittaminen palkitaan jollakin tavaralla. Hannu Hanhet voivat viettää luppoaikaa kasinolla ruletin ja hedelmäpelin ääressä, kun turhamaisuuksiin hurahtaneet voivat osallistua pokémon-näyttelyihin tai vaikkapa sisustaa omaa salaista tukikohtaa löytämillään tavaroilla. Pelimaailma on täynnä kaikennäköisiä tavaroita ja tietenkin itse taskuhirviöitä, jotka vain odottavat löytämistään. Mikäli pelin haluaa pelata täydellisesti läpi, on tähän uhrattava tolkuttomasti aikaa ja vaivannäköä, kun jo pelkän tarinan läpikäymiseen voi uppoutua yli kolmisenkymmentä tuntia. Entistä hienompaa on, ettei tuona aikana ehdi hirveämmin edes haukotella.

Pelin ulkoinen kuorrutus on osa-alue, joka on selvästi jätetty vähemmälle huomiolle kuin muut. Suuremman väripaletin myötä jonkinasteista kasvojenkohotusta Game Boy Colorin seikkailuista on havaittavissa, mutta tämä ei ole riittänyt nostamaan uutukaista aivan Game Boy Advancen tehojen tasalle. Yleisilme on kuitenkin Nintendo-tyyliin pirteä ja söpö, mikä ei tietenkään vaikuta pelin kiehtovaan ilmapiiriin mitenkään. Kehittäjät ovat saaneet aikaiseksi muutamia mukavia yksityiskohtia, niin itse pelimaailmaan, kuin taistelutilanteisiinkin. Huomioimisen arvoisia grafiikkakikkailuja löytyy sieltä täältä aina hiekkaan jäävistä jalanjäljistä veden pinnalla komeileviin heijastuksiin. Pokémon-ottelut ovat erilaisten hyökkäysefektien ansiosta eloisampia kuin koskaan aikaisemmin taskukonsolin ruudulla, tosin itse päätähdet tuntuvat törröttävän vain paikallaan. Vaikka graafinen kokonaisuus on lievä pettymys, ei pelin todellakaan tarvitse häpeillä ulkoisia antejaan. Äänipuolella ollaan kuitenkin otettu selvä harppaus eteenpäin, ainakin musiikin osalta. Pirteät melodiat osaavat olla tilanteen tullen myös tunnelmallisia ja onnistuvat lisäämään jopa puhtia peliruudun tapahtumiin. Muu äänimaailma on sitä perustavaraa, joka on kuultu sarjan aikaisemmissakin osissa tarpeeksi moneen otteeseen. Pokémonit päästelevät harmittavan kankeita ja mekaanisia kutsuhuutoja, joten piirretyistä tuttuja ääntelyjä on turha odottaa kuulevansa.

Tuorein Pokémon-peli ei ole mikään ennennäkemätön seikkailu, mikäli sarjan yksikin edellisosa on vanha tuttavuus. Muutamat uudistukset ovat kuitenkin tehnyt pelaamisesta entistä nautittavampaa ja monipuolisempaa, mikä herättää sen vuosien takaisen "kaikki kerätään" -huuman talviuniltaan. Uusien pokémonien bongailuun jää nopeasti koukkuun, ja pelin pariin usein tulee syvennyttyä tuntikausiksi, kun tietää seuraavan kulman takana odottavan jokin tuore haaste. Jokainen edellisosista pitänyt tulee varmasti pitämään myös tästä uutukaisesta, vaikka peliltä odotettiin huomattavasti enemmän tuoreita ideoita. Jos vanhoilla konkareilla on vähänkään epäilyksiä, kannattaa peli etsiä testattavaksi ennen lopullista ostopäätöstä. Uusille tulokkaille luvassa on suuri seikkailu, jota ei kannata ohittaa ilman todella pätevää syytä.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi