Soul Calibur II


Vihdoin taas pleikkarilla

Tiedustelin ystäväni, joka on vannoutunut PS one Soul Blade –fani, ensireaktioita uuteen julkaisuun. Vastaus kuvaa erittäin hyvin myös omia ajatuksiani, sillä hänen mielestään uusi versio ei ole ainakaan vanhempaa huonompi. SC II on siis todellakin jatko-osa, eikä se pyri tuomaan mitään järisyttävän uutta jo loistavasti toimivaan pakettiin. Tämä onkin viisasta, sillä Soul Caliburin Dreamcast-version missanneita faneja löytyy paljon ja he ovat odottaneet vesi kielellä juuri tällaista.

Pelin idea on pysynyt samana, eli tarkoituksena on edelleen piestä vastustaja käyttäen jotain kättä pidempää. Soul Calibur II:ssa hahmojen määrä on tuplaantunut Soul Bladesta. Mukana on vanhojen tuttavuuksien lisäksi tukku uusia mielenkiintoisia kasvoja. PS2-versiossa on erikoishahmona Tekkenistä tuttu Heihachi. Tämä Taalasmaan Seppoa muistuttava hahmo on hieman ulkona kuvioista, sillä hän ei tässäkään pelissä suostu tarttumaan kättä pidempään. Hänen aseinaan ovat ranteisiin kiinnitetyt terät, jotka tekevät luonnollisesti pahaa jälkeä. Hahmo on siis parhaimmillaan lähitaisteluissa. Osa hahmoista on myös tuttuja muista Namcon peleistä, sillä avaruusninja Yosihimitsu esiintyy sekä SC II:ssa että Tekkenissä. Hahmon liikkeet on tietenkin muunnettu kummassakin vastaamaan pelin tarkoitusperiä.

Pelin grafiikka on kaunista ja viimeisteltyä. Jylhät maisemat ja ympäristöt alleviivaavat taistelujen dramaattisuutta. Tätä höystetään mahtipontisella orkesterimusiikilla, joka ei ainakaan muutaman kymmenen tunnin pelaamisen jälkeen ole alkanut kypsyttää. Hahmojen ulkoasu havainnollistaa hyvin heidän ominaisuuksiaan. Suuret lihamöykyt luottavat voimaansa ja pienemmät pärräävät ympäriinsä hirmuisella tempolla. Naisellisten ulokkeiden esittelyyn on myös panostettu, mutta jos tämä alkaa hirvittää, löytyy hahmojen vaatekaapista aina jotain siveämpää päällepantavaa. Hahmojen äänivalikoima on toteutettu englanniksi ja japaniksi. Itse käytän japanilaista vaihtoehtoa, koska aivottomat kommentit latistavat tunnelmaa. Erilaisia äännähdyksiä on hahmoa kohti noin sata.


Viimeisteltyä paritanssia

Pelissä kaksi hahmoa kohtaavat areenalla, joka rajoittuu joko esteisiin tai kuolettavaan pudotukseen. Hahmot liikkuvat kahdeksaan suuntaan, eli käytännössä voivat kiertää toisiaan. Tämä on toteutettu kiitettävästi ja samalla sen käyttäminen antaa oman leimansa juuri Soul-sarjan taistoihin. Hahmoilla on kestävyysmittari, joka näyttää, kuinka hyvin henki pihisee. Taistelu päättyy, kun mittari näyttää nollaa. Muita voittomahdollisuuksia ovat vastustajan syökseminen kehästä tai taisteluajan umpeutuminen. Kehästä syökseminen on loistava ominaisuus, sillä sen vuoksi koskaan ei voi olla täysin varma voitostaan. Yksikin isku henkitoreissaan olevalta vastustajalta saattaa olla kohtalokas.

Taisteluista jäin kaipaamaan aseiden kestävyyttä kuvaavaa mittaria, joka oli Soul Bladessa. Tämä mutkisti ylettömän passiivista pelaamista, sillä ase tippui kädestä, jos peruutteli ja torjui liikaa. Tämä muutos olisi mielestäni saanut jäädä tekemättä.

Pelin liikevalikoima on monipuolinen. Mukana ovat mm. perinteiset iskut horisontaali- ja vertikaalitasossa, potkut, torjunnat ja vastahyökkäykset. Myös kombojen määrä on miellyttävä ja niitä helpottamaan voi yhtäaikaisia näppäinten paineluja ohjelmoida yhteen nappiin. Kontrollit ovat täysin säädettävissä, joten jos oletusasetukset eivät kelpaa, asian saa korjattua säätämällä.

Soul-sarjan peleille on ollut aina ominaista se, että hahmot toteuttavat ohjaimen käskytystä erinomaisesti. Tilanne ei ole muuttunut ainakaan huonompaan suuntaan, sillä en muista ainuttakaan tilannetta, jossa valitettavaa olisi löytynyt. Liikkeitä on taas opeteltavana hirmuinen määrä ja niiden tehokkuus olisi vielä suhteutettava eri aseiden ominaisuuksiin. Jotkut aseista ovat kestävämpiä kuin toiset ja joissain taas riittää ulottuvuutta. Tämä tarjoaa todellisille SC II -friikeille taottavaa pitkäksi aikaa. Vaikka pelin yhteydessä yleensä aina mainitaan, että nappuloiden ’räpläämisellä’ ei pärjää pitkälle, on kuitenkin todettava, että konetta vastaan pelattaessa riittää usein torjunnan lisäksi esimerkiksi yksi lyöntisarja. Tämä tuli todistettua pelatessani Weapon Masterin läpi Talimilla, jonka nopeuteen koneella ei ollut lääkkeitä. Silmitön räplääminen ei tietenkään johda mihinkään, mutta yhtä nappia voi hakata vaikka jatkuvalla syötöllä. Tämä johtuu siitä, että kone ei opi vastaanottamistaan iskuista, vaan pyrkii usein jääräpäisesti toistamaan samoja kuvioita, vaikka miekkaa tulisikin ohimoon kerta toisensa jälkeen.


Yhden miehen sota

SC II:n yksinpelikategorioita ovat arcade, extra-arcade ja Weapon Master. Arcadessa voi viihdyttää itseään tyypillisillä pelimuodoilla, kuten selviytymistaistelulla, joukkuekilpailulla ja harjoitusmoodilla. Extraversio on periaatteessa täysin samanlainen, mutta siinä on enemmän valinnan varaa. Avatut hahmot tulevat tuolloin käyttöön ja aseen valitseminen on mahdollista. Lisäksi tarjolla on viritettyjä versioita arcaden pelimuodoista. Mukaan mahtuu tietenkin myös turhia väsäyksiä. En saanut kovin miellyttävää kuvaa selviytymiskamppailun death match –osiosta, jossa toimitaan periaatteella laaki ja vainaa. Pahimmillaan otteluiden kesto on tuolloin alle sekunnin.

Arcade-moodin vaikeustaso on liian helppo, sillä vaikeinkaan taso ei anna tarpeeksi vastusta. Tämä laskee pelin ikää yksinpelinä. Periaatteessa yksinpelattavaa riittää kuitenkin kauan jo pelkästään käymällä läpi kaikki variaatiot pelimuodoista, hahmoista ja aseista.

Weapon Master –moodi on samantyylinen kuin Soul Blade:ssa. Pelaajan tehtävänä on kulkea vastuksien kautta kohti lopullista päämäärää, joka on legendaarisen miekan vapauttaminen. Moodi poikkeaa PS one -edeltäjästään siten, että nyt hahmoa voi halutessaan vaihtaa, kun ennen vastaava moodi pelattiin erikseen läpi kullakin hahmolla. Tässä on hyvät ja huonot puolensa, mutta syynä muutokseen saattaa olla hahmojen määrän lisääntyminen, jolloin läpipeluusta tulisi käsittämätön urakka. Itse huiskin moodin läpi reilussa kymmenessä tunnissa. Pidemmäksikin aikaa riemua piisaa, jos koittaa suoriutua tehtävistä eri hahmoilla opetellen samalla niiden käyttäytymistä. Selvästi Weapon Master –moodin yhtenä tarkoitusperänä onkin ollut opettaa pelaajaa käyttämään hahmoja ja niiden ominaisuuksia monipuolisesti.

Weapon Master -moodin tehtäviä on helpompi suorittaa, jos noudattaa annettuja ohjeita. Joissain kentissä vastustaja tulisi höyhentää esimerkiksi hoitelemalla hänet alueen ulkopuolelle. Tämä ei ole pakollista, mutta vastustaja ei tahdo uskoa miekan iskun terveyttä heikentävään voimaan samalla tavalla kuin yleensä. Jos hermot kestävät, niin voitto tulee myös siivu kerrallaan energiaa höyläämällä. WM-moodissa tarinaa kuljetetaan eteenpäin tekstipohjaisesti, jonka jälkeen alkaa täysin samanlainen näkymä kuin arcade-moodissa. Tämä luo hieman halvan vaikutelman, varsinkin kun ’selostaja’ mylvii samat kliseet kuin muulloinkin. Weapon Masterin edetessä pelaaja saa ostettua tai palkinnoiksi hahmoilleen uusia vaatteita ja aseita. Aseita on kunnioitettava määrä ja niiden hankkiminen on yksi mielenkiintoisimmista operaatioista.


Upea kaksinpeli

Varsinainen riemu pääsee irti, kun yksinpelin turruttamat pelaajat pääsevät mittaamaan taitonsa keskenään. Soul Blade oli parhaimmillaan juuri kaksinpelissä, eikä seuraajakaan ole tästä muuttunut. Vastakkain pelaaminen onnistuu arcaden ja extra-arcaden puolella olevissa 1 vs. 1- ja joukkuetaistelumoodeissa. Tästä ei oikeastaan voi enempää sanoakaan. Parempi voittaa ja sen verran hienosti hahmot toteuttavat valittuja liikkeitä, etteivät selittelyt auta. Ainoa valitus tulee aseen satunnaisen valinnan mahdollisuuden puuttumisesta. Tuolloin heikompien aseiden käyttäminen olisi todennäköisempää, eikä vaatisi erillisiä lisäpöytäkirjoja. Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että pienistä puutteista huolimatta kaksinpeli on tämän pelin varsinainen suola.


Mätkintäpelien kärkikastia

Kokonaisuutena Soul Calibur II on loistava mätkintäpeli. Se on viimeistelty kokonaisuus, jota bugit eivät vaivaa. Pelin tärkein ominaisuus game play on loistava, kuten edeltäjissäänkin. Kun tähän vielä lisätään kaunis visuaalinen toteutus ja miellyttävä äänimaailma, voidaan tämän pelin sanoa olevan taistelupelien ystäville turvallinen hankinta. Pelattavaa riittää yllin kyllin, varsinkin jos pelikavereita löytyy. Jos negatiivisia puolia haluaa etsiä, niitäkin toki on. Pelaaminen on pahimmillaan yhtä hauskaa kuin halonhakkuu, latausajat kenttien välillä ovat liian pitkiä ja uusia ideoita olisi otettu mielellään vastaan. Annetaan nyt kuitenkin tälle pelille lupa olla esikoisversio PS2:lle ja odotetaan jotain vallankumouksellista myöhemmin, jos sellaista on Namcon herroilla tarjolla. En ala vertaamaan tätä peliä muihin PS2-mätkintäpeleihin, sillä kaikilla on omat fanaattiset kannattajansa. Soul Calibur II:ta ei kuitenkaan kannata jättää kokeilematta, jos on lajityypin vannoutunut fani.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi