Kerron sinulle tarinan

Neljän hengen suomalaisstudio käsittelee debyyttipelissään henkilökohtaista ja hyvin surullista aihetta. Tilannetta, jossa alkoholi haalistaa pienen lapsen elämästä kirkkaat värit pois ja muuttaa kaiken synkän eri sävyiksi. Alle kouluikäisen Lydian vanhemmat ovat paatuneita alkoholisteja. Liian usein iltasatu muuttuu oman huoneen yksinäisyydeksi alakerrasta kuuluvan metelin häiritessä unta. Yhteinen telttaretki vaihtuu isän ryyppykaverien nuotiohetkeksi, ja ylpeys omista vanhemmista kääntyy häpeäksi. Pienet onnellisuuden hetket jäävät kaiken muun varjoon.

Pikkutyttö hakee Teddy-nallelta turvallisuutta istuessaan pimeässä huoneessaan, eikä nurkkakaapin pimeydessä rapiseva ääni helpota oloa. Mielikuvitusmatkat ja monsterit ovat Lydian ainoa pakokeino. Alakertaan ei voi mennä, koska aikuiset juhlivat, eikä muuta tukiverkostoa ole lähellä. Halu kertoa omista ongelmista ulkopuolisille on suuri, mutta kysyttäessä suusta tulee aina väärä vastaus. Kaikki on hyvin, vaikka kulisseissa elämä kaatuu päälle. Otteet pikkutytöstä nuoreksi naiseksi kasvavasta päähahmosta ovat lyhyitä mutta hyvin pysäyttäviä.

Ryypätään, ryypätään…

Lydia on reilun tunnin mittainen, suoraviivainen kasvutarina. Se on osoita ja klikkaa -peliksi naamioitu interaktiivinen kertomus, jossa maailma avautuu harmaan eri sävyissä. Henri Tervapuron käsin piirretyt taustat ja animaatiot ovat mallikasta jälkeä, ja ambientmainen taustamusiikki ohjaa keskittymisen ruudulla tapahtuviin keskusteluihin. Dialogi onkin teoksen parasta antia, sillä Lydian ja vanhempien väliset hetket näyttävät alkoholismin todelliset, itsekkäät kasvot. Edes pienen lapsen hätä ei ole este korkin avaamiselle.

Ääninäyttelyä ei varsinaisesti ole, vaan pelissä esiintyvät hahmot pulisevat yksinkertaista siansaksaa. Sinänsä ymmärrettävä ja kustannustehokas ratkaisu pieneltä indiestudiolta, mutta kymmeniä kertoja toistuvat samat ääninäytteet purevat myös keskustelujen vaikuttavuutta pois. Muuten Unityn päälle rakennettu audiovisuaalinen toteutus antaa pätevät raamit tunteikkaalle matkalle.

Päähenkilöä ohjaillaan hiirellä oikeaan suuntaan, ja muutamaan otteeseen esineiden kanssa voi käydä interaktioita – muuten pääpaino on vain melankolisella juonella. Viimeistään lopputekstien rullatessa pala nousee kurkkuun. Lydia käsittelee kipeää aihetta ollen vaikuttava samalla tavalla, kuten todella surullinen That Dragon, Cancer tai masennuksen raastavuutta kuvaava Neverending Nightmares. Henkilökohtaisesti kertomusta peilaa omien lapsien kautta, joten huoneeseensa lukitun tytön kärsimys välittyy voimakkaasti myös ruudun toiselle puolelle – vaikka kyseessä onkin vain digitaalinen hahmo. Joillekin Platonic Partnershipin teos on inhorealismia ja todellista totta. Fakta, joka pistää ajattelemaan.

Vaikuttava epäpeli

Alkoholismi on viheliäinen sairaus. Se saa ihmiset käyttäytymään itsekkäästi ja unohtamaan asiat, jotka ovat heille oikeasti rakkaita. Lydia kertoo taidokkaasti tästä helvetistä lapsen näkökulmasta. Tarinan keskiössä on pikkutyttö, joka näkee ja kuulee asioita joita yhdenkään lapsen ei pitäisi kokea. Vahvasti käsikirjoitukseen nojaava teos pitää otteessaan ja herättää ajatuksia, aivan kuten tekijät ovat halunneet.

Lydia ei ole missään nimessä hyvän mielen peli, mutta sille on oma paikkansa popcorn-viihteen joukossa – muistuttamassa että peleillä voi vaikuttaa ja herättää tunteita. Jos jotain teoksesta haluaa kantaa mukanaan, oli sitten perheellinen tai ei, niin vastuun kantaminen ja heikommista huolehtiminen ovat yhteiskuntamme kulmakiviä.