Joskus paras motivaatio työhön löytyy lompakosta. Näin myös sankareilla, jotka haluaisivat lähinnä nauttia elämästä ja sopivan kokoisista haasteista. Ole tässä sitten valtakuntaa suojeleva kuningas, kun heeroksetkin ovat tällaisia kultapussista motivoituvia sukkahoususankareita.
Lessaria noudattaa hieman vähäisemmälle huomiolle jääneen vuoden 2000 Majesty-pelin henkeä. Kuningas voi ohjata toimintaa ylhäältä, mutta mikromanagerointi on rajattua – hyvässä ja pahassa.
Heeroksia kaikki?
Alkuasetelma tulee ilmeiseksi jo käynnistysintrossa, jossa sankarit nauravat komentelevan kuninkaan pihalle omasta linnastaan. Minäkö tappaisin lohikäärmeitä ilman palkkiota? Älä viitsi naurattaa! Onneksi pussia kilisyttelemällä homma saadaan luistamaan hyvinkin sukkelasti. Tarvittaessa suoremmatkin määräykset onnistuvat, mutta vain kuluttamalla rajallista käskyvaltaresurssia.
Käyttöliittymä on geneerisen strategiapelimäinen: rakennuksia rakennellaan, yksiköitä koulutetaan ja kehitetään. Ysärihenkisesti resursseja on käytännössä yksi: kulta. Tätä saadaan muutamasta tuotantolaitoksesta, mutta pienenä sisäisenä talousmekanismina sankarit voivat laittaa rahan kiertämään ostamalla itselleen esimerkiksi parempi varusteita sepänpajalta. Yksiköistä tulee vahvempia, ja samalla Valtion Metallitehtaat kiittävät ja kumartavat.
Sen verran pelaajan on kuitenkin manageroitava, että yksiköt on itse koulutettava rakennuksista. Puolustustornejakin voi pystyttää, mikäli pelkää sankareilla olevan muita kiireitä kuin puolustaa linnaa. Pelko ei ole tuulesta temmattu, sillä lähtökohtaisesti sankarit puuhaavat mitä haluavat – eikä muita yksiköitä ole tarjolla.
Sankarien aika
Vaikka yksiköt juoksentelevat haluamiinsa suuntiin tekoälyn ohjeistamana, on pelaajalla runsaasti työkaluja paimentaa kissalaumaa. Neljä sankaria on mahdollista kiinnittää yhdessä kulkevaksi ryhmäksi, mikä parantaa heidän eliniänodotettaan kummasti. Tärkeimpänä mekanismina pelaaja voi asettaa heille tavoitteita: tuon susiluolan kun tyhjennät, niin tarjolla olisi pari sataa kultapalaa. Pian hukkia on hutkimassa joukko sotureita ja velhoja.
Pelaaja voi vaikuttaa maailmaan hieman jumalpelimäisesti viskomalla rahaa vastaan loitsuja. Tarjolla on niin suoria vahinkotaikoja kuin parannusmagiaa. Yllättävän hyödylliseksi osoittautuu myös evakuointiloitsu, jonka avulla henkihieverissä olevan, voimansa yliarvioineen heeroksen voi heivata takaisin lasarettiin toipumaan.
Sankarit keräävät myös kokemusta toilailemalla, joten kokeneemmat karjut on syytä pitää jonkinlaisessa kuosissa. Tarvittaessa tasoja voi ostaa myös rahalla, usein kolmostasolle nostaminen onkin vaivan väärti. Kuolemakaan ei pysäytä touhua, vaikka resurrektio onkin melkoisen kallis loitsu.
Näistä muutamista komponenteista muodostuu näppärä pelisykli: sankareita koulutetaan, heille rakennellaan varusteita ostettavaksi, ja lopuksi heidät motivoidaan liikkumaan rahapussin avulla tehtävän vaatimaan suuntaan.
Anti-mikrotusta
Omalla tavallaan Lessaria on oikein nokkela peli, joka toteuttaa valitut mekanismit ja komponentit oivallisesti. Grafiikka on karkkisen hauskaa, kaikki on tehty sopivasti kieli poskella, eikä itse toiminnassakaan ole suurta vikaa. Kaikki muuttuu kuitenkin nopeasti melkoisen tylsäksi.
Kampanjatila tarjoilee sopivasti vaikeutuvia tehtäviä, mutta kyllästyminen iskee silti vastaan nopeasti. Pykää rakennuksia, kouluta sankareita, usuta heidät hyökkäämään oikeaan suuntaan. Sitten päälle voi nakella hieman loitsuja, kunnes pian onkin aika siirtyä seuraavaan tehtävään.
Hankalaa kyllä lopputulos on melkoisen kädenlämpöinen. Strategiapeleissä en ole koskaan ollut innostunut yksiköiden maanisesta ranteen rikkovasta mikrottamisesta, mutta nyt kun minulle tarjotaan vaihtoehto luopua kontrollista täysin, en ole silti onnellinen. Lessaria on mainio välipalapeli, mutta sen suurempia odotuksia sen päälle ei kannata lastata.
