Resistance: Fall of Man teki selvää jälkeä usealla rintamalla. Neljä vuotta sitten se iski terävästi fps-pelien riveihin ja onnistui valtaamaan oman tonttinsa markkinoiden kuumimmalla sektorilla. Samalla ensimmäinen Resistance vahvisti PlayStation 3:n lukumäärältään vaatimatonta julkaisuajan pelivalikoimaa ja polkaisi käyntiin konsolinsa johtavan toimintasarjan. Insomniac osui nappiin sekoittamalla klassisia räiskintäelementtejä mielenkiintoiseen tarinaan vastarintaliikkeen taistelusta ylivoimaista muukalaisrotua vastaan. Huipulta pääsee kuitenkin vain yhteen suuntaan – alaspäin.

Sarjan kakkososa osoitti vanhan viisauden toteen. Edeltäjänsä meriittien ansiosta peli sai paljon anteeksi niin kriitikoiden kuin fanien silmissä, mutta mikään ei poistanut sitä tosiasiaa, että yksinpelikampanja oli harhaillut polulta sivuun: Kahden aseen rajoitus, häiritsevän oranssi värimaailma ja ahdistavaksi käynyt lineaarisuus tuottivat pettymyksen. Se mikä yksinpelissä menetettiin, korvattiin nettipuolen parannuksilla ja laajalla mainoskampanjalla, joka kuului myös tänne Pohjolan perukoille asti. Rummutus näkyi myyntiluvuissa ja hyvä niin. Muutoin Resistance 3 olisi saattanut jäädä kokematta.

Upein näkemäni joutomaa

Eletään vuotta 1957 ja historian synkintä lokakuuta. Planeettaamme terrorisoinut Chimaera-muukalaisrotu on niittänyt maapallon väkiluvun kymmenekseen. Henkiriepuunsa kaksin käsin tarrautuneet selviytyjät ovat joutuneet vetäytymään maanalaisiin luoliin kuin kristityt keisari Neron aikaan. Pakolaisten joukkoon lukeutuu tappion lannistama entinen vapaustaistelija Joe Capelli perheineen. Neljä vuotta Resistance 2:n tapahtumien jälkeen tohtori Malikov on saanut kehitettyä vastalääkkeen, joka on valmistettu edesmenneen sankarin, Nathan Halen punasoluista. Onnistunut koe ajaa Capellin vaikeaan tilanteeseen. Miehen on jätettävä rakkaimpansa taakseen lähtiessään matkalle halki runnellun Amerikan lyödäkseen kriittisen iskun kimeroiden suunnitelmille jäädyttää Maa. Matkalla New Yorkiin Capelli joukkoineen kohtaa paitsi silmitöntä tuhoa myös muiden henkiinjääneiden perustamia yhteisöjä. Toivo elää yhä.

Visuaalisesti uusin Resistance ottaa selvän pesäeron edeltäjiinsä. Kakkosen pomeranssin sävyissä näyttäytyvä Eurooppa vaikutti luotaantyöntävältä jo ilman talouskriisiäkin. Uusimmassa osassa ruudulle piirtyvä 1950-luvun maailma on kaikessa karmeudessaan komeaa katsottavaa. Amerikan manner on ehdottomasti upein näkemäni maailmanlopun joutomaa. Pastelliväreillä taiteillut maisemat ja utuinen tunnelma sävyttävät ihmiskunnan tuhosta surullisen kauniin, mikä tukee onnistuneesti pelin kerrontaa selviytyjien viimeisestä rimpuilusta vääjäämättömän edessä. Jo ensimmäisessä osassa massiivisuudellaan vaikuttaneet muukalaisten tuhokoneet tekevät paluun joukolla. Alkupuolen laivamatka pitkin Mississippiä antaa ensimmäisen kunnollisen vaikutelman siitä, mitä tuleman pitää. Sen enempää pomotaisteluita paljastamatta voin luvata, että Resistance 2:ssa kohdattu sadan metrin korkuinen Leviathan oli vasta alkusoittoa.

Torrakot täyttävät kaikki tarpeet

Pelattavuus ratkaisee. Nämä sanat ovat kaikuneet monissa arvosteluissani, eikä räiskintäpeliä ruotiessa voine puhtaampaa totuutta tekstiksi pukea. Resistance 3:n maailmassa luoteja lennätetään parin-kolmen nykyräiskinnän edestä, sillä pienetkin kimera-vihulaiset kestävät osumia kiitettävästi. Capellin ja kumppaneiden urakkaa helpotetaan sarjatuliaseiden varsin maltillisella rekyylillä ja jättimäisellä lipaskapasiteetilla. Kilpailijaansa Killzone 3:a selvästi terävämmät kontrollit ja vikkelämpi liikkuvuus auttavat myös. Kummarruksena Fall of Manin suuntaan Resistance 3 palauttaa aserinkulan, mikä poistaa kakkososassa ärsyttäneen kahden pyssykän kantorajoituksen. Kattava aseistus ja monipuoliset viholliskohtaamiset tekevät kampanjan tahkoamisesta mielekästä jo ilman tarinaakin.

Arsenaalista puhuttaessa Resistance pääsee loistamaan. Insomniacin kyhäämät aseet ovat sarjan ehdoton valttikortti. Ensivilkaisulla torrakot täyttävät kaikki sotilaan tarpeet; Rossmore-haulikko tyhjentää asutuskeskukset, Bullseye-konepistooli tappaa puutarhassa ja kiikarilla varustettu Auger pidemmällä kantamalla. Jokainen tuliluikku sisältää myös toissijaisen tulimuodon, joka avaa käyttäjälleen uusia mahdollisuuksia. Esimerkkinä mainittakoon Auger-kiväärin loihtima energiakilpi, jonka taakse voi piiloutua lippaanvaihtoa varten. Normaalisti jorpakkoon joutava käsiase, Magnum-revolveri, muuttuu erittäin tehokkaaksi tappokoneeksi, kun huomaa täyttää rullan räjähtävillä luodeilla. Avaruusmariinien Bolt-pistooli vaviskoon! Uusista aseista nostaisin esiin Deadeye-tarkkuuskiväärin, joka kirjaimellisesti räjäyttää vihollisten tajunnan ekstrapitkilläkin etäisyyksillä.

Terveyspakkausten paluu tuo mukanaan tuulahduksen menneisyydestä. Nykyajan standardiksi vakiintunut kolmen sekunnin kyyristely suojan takana on vastarintajoukoille hukkaan heitettyä aikaa, sillä yksinpelissä terveysmittari palautuu ainoastaan parantavaa nestettä hörppäämällä. Vaikka ajatus saattaa tuntua aluksi antiikkiselta, terveyspaketit sopivat heti ”videopelimäiseen” kimppaan rajoittamattoman asearsenaalin kanssa. Pelimekaanisesti muutos vanhaan on huomioitu: parannuspakkaukset roikkuvat niitä näkyvästi kantavien kimera-hirviöiden vyötäisillä, jolloin heikossa hapessa viruva taistelija voi välttää viikatemiehen yhdellä täsmärynnäköllä.

Taistelu räiskintäpelien ykköspaikasta

Nettipelipuolen kehittämiseksi Insomniac on ammentanut vaikutteita Call Of Duty -sarjasta. Tappoputkista palkitaan hetkellisesti käyttöön siunautuvilla superaseilla ja hahmoluokka rakennetaan perk-ominaisuuksien varaan. Kokemuspisteiden metsästys avaa aseisiin lisävarusteita, kuten kiikaritähtäimiä, äänenvaimentimia tai klassisen tyylikkään pistimen. Kolmososan Breach- ja Chain Reaction -pelimuodoista huokuu räiskintäpelien massasta erottavaa tuoreutta, ja merkittäväksi eroksi laskettanee myös se, että pelaajat kestävät monin verroin enemmän kuritusta kuin muissa ensimmäisen persoonan räiskinnöissä.

Uusimmassa osassa pelaajamäärä putoaa usean kymmenen taistelijan massaräiskeestä vaatimattomaan 16:een. Samalla myös kampanjan yhteistyömoodin ryhmäkoko supistui kahteen, mikä vääntää suupielet alas. Vaikka kavennettu karttasuunnittelu takaa tiiviimmän tunnelman, ei verkkoräiskiminen tunnu enää vanhalta kunnon Resistancelta vaan monien eri pelisarjojen osista kasatulta hybridiltä. Ikään kuin Insomniac olisi luonut käänteisversion edeltäjästään, jolloin panostus kampanjaan tönäisi nettipelin ominaisuudet alemmalle tasolle. Tekninen toteutus on kuitenkin vailla moitteita, sillä matsit löytyvät nopeasti ja yhteydet pysyvät hyvinä, mikä on lopulta laiha lohtu vanhan mallin nettikarkeloiden ystäville. Miksei suutari pysynyt lestissään, sopii ihmetellä.

Taistelu räiskintäpelien ykköspaikasta on kovaa. Siinä missä Killzone 3:n kampanja jätti hivenen vaisun maun suuhun, Resistance 3 kontraa tekemällä huiman parannuksen edeltäjäänsä. Paluu Amerikan mantereelle maailmanympärimatkan jälkeen teki hyvää pelimekaniikalle. Mutta vaikka Insomniac veisi ”pojan kotiin” PlayStationin yksinoikeuksien sarjassa, on Resistancella julkaisuajankohtansa takia vastassa kaksi timantinkovaa ensimmäisen persoonan paukuttelua, jotka ovat pelottavan kovia nettipelejä. Kolmososan yksinpeli päättää trilogian tunnelmallisesti ja tyydyttävästi, mutta verkkorintamalla on loppuvuodesta odotettavissa astetta kovempaa tulivoimaa – kaikista muista AAA-luokan julkaisuista puhumattakaan. Loppuvuosi on valintoja täynnä.