Vuosi sitten julkaistu ensimmäinen Saw-peli ei ollut mullistava tapaus, mutta se onnistui tavoittamaan elokuvien tunnelman. Ohjaus oli kuitenkin tönkköä, äkkikuolemat ärsyttäviä ja suttuinen grafiikka masentavaa. Pelin pelastivat mielenkiintoinen tarina ja ennen kaikkea elokuvista tutun Tobin Bellin hyytävä suoritus Jigsaw’na. Saw II: Flesh & Blood julkaistaan melko tarkasti vuosi ensimmäisen pelin jälkeen. Kiirehdityn julkaisun syyksi veikkaan tarvetta ehtiä Saw VII 3D -leffan kylkiäisiksi. Lisähiominen olisi tehnyt pelille hyvää, sillä nyt tarjolla on kaikilla osa-alueillaan puolivalmista tavaraa. Saw II: Flesh & Blood on malliesimerkki huonosta jatko-osasta, joka ei onnistu parantamaan edeltäjästään millään tavalla.

Ajallisesti tarina sijoittuu toisen ja kolmannen Saw-elokuvan väliin. Ensimmäisessä pelissä pyörinyt etsivä Tapp on siirtynyt ajasta iäisyyteen hämärissä olosuhteissa. Asiaa tutkii hänen poikansa Michael, joka liiallisen nuuskimisen seurauksena kiskaistaan osaksi Jigsaw’n masinoimaa peliä. Edessä on käytävillä juoksentelua vajaan kymmenen tunnin verran, jonka aikana ratkotaan vino pino pulmia ja painellaan nappeja oikeaan aikaan. Ensimmäisen pelin tyyliin loppuratkaisuja on kaksi, mutta tällä kertaa valinta tehdään jo opastusosion aikana pelin ensihetkien aikana. Ongelma on siinä, ettei oman valintansa seurauksia pysty ennakoimaan.

Ensimmäisen pelin paras osa-alue oli tarina, joka valotti onnistuneesti vähän kerrallaan päähenkilön menneisyyttä ja niitä syitä, joiden vuoksi hän päätyi osaksi sadistista peliä hylätyssä mielisairaalassa. Michael ei ole läheskään yhtä kiinnostava persoona kuin isänsä, jolloin pelaaja ei kiinnostu pojan kohtalosta. Jatko-osan juoni on "ihan jees" -tasoa, mutta kuitenkin merkittävästi kehnompi kuin ensimmäisessä pelissä. Tarinallisia aukkoja on paikattu lisäämällä mukaan runsaasti viittauksia elokuviin, joten täyden annin pystyvät ammentamaan ainoastaan kovimmat Saw-fanit.

Peli on rakenteeltaan täysin lineaarinen: taaksepäin pääsee harvoin enempää kuin kymmenen metrin verran. Kahdesta vaikeustasosta ja kerättävästä tavarasta huolimatta Saw II: Flesh & Blood on kertakäyttöinen tuote. Kaikkien saavutuspisteiden kerääminen edellyttää kahta pelikertaa, mutta eri asia sitten ketä moinen kiinnostaa.

Michael liikkuu selvästi isäänsä sujuvammin, mutta ei osaa kyyristyä, ryömiä tai hypätä. Mitään ei tapahdu yllättäen, vaan aina tilanteesta selviää painamalla oikeaa nappia oikeaan aikaan. Jopa taistelut ovat pelkkää rytmistä nappitangoa, mikä on halpa ratkaisu. Ensimmäisen pelin tappelut olivat kömpelöitä, mutta siirtyminen automatisoituun rytmipeliin osoittaa sen, että tekijät ovat menneet aidan matalimmasta kohdasta. Pelaaminen on kokonaisuutena pelkkää pulmasta toiseen etenemistä. Toimiihan se näinkin, mutta samalla se poistaa kaiken pelon ja ahdistavuuden. Tästä syystä luokittelin Saw II:n älypeliksi perinteisen toiminta- tai kauhupelin sijaan: käytävillä eteneminen ei yksinkertaisesti ole pelottavaa.

Osa ongelmanratkaisutehtävistä on tietenkin toteutettu paremmin kuin toiset. Ylivoimaisesti hankalin urakka on kävellä ohutta lankkua pitkin. Ajan kuluessa homman oppii, mutta sitä edeltää kymmenien putoamisanimaatioiden katseleminen. Kaikkiin ongelmiin on yleensä se yksi ratkaisu, ja epäonnistuminen tietää luonnollisesti kuolemaa. Välitallennuspisteet on sijoitettu edellistä peliä huonommin. Kolmen minuutin osuuden toistaminen ennen vaikeaa kohtaa ei kuulosta pahalta, mutta 20 yrityksen jälkeen huomaa käyttäneensä tunnin ylimääräistä aikaa pelkästään sen valmistavan osuuden toistamiseen.

Graafisesti Saw II: Flesh & Blood on erittäin epätasainen. Pääasiassa peli näyttää rumalta, mutta toisaalta muutamaan kenttään on selvästi käytetty muita enemmän aikaa. Hahmoanimaatio on edellisen osan tavoin erittäin tönkköä, ja kasvomallinnuksen puisevuus kruunaa muovimaisen vaikutelman. Kuoleman jälkeen katsottava lataustauko on aivan liian pitkä, ja turhaa riskinottoa välttää jo siksi, ettei tarvitsisi odotella pelin alkamista edelliseltä tallennuspisteeltä. Välivideoita ei voi hypätä yli, mikä on erittäin ärsyttävää muutamassa yritys ja erehdys -osuudessa.

Äänimaailma on erittäin onnistunut ja se tekeekin hartiavoimin töitä säilyttääkseen edes jotain pelin tunnelmasta. Huonona puolena on se, että tehosteet ja musiikki tuntuvat hyvin samanlaisilta verrattuna edelliseen peliin. Ääninäyttely olisi voinut pelastaa paljon, mutta nyt se on unohdettavan keskinkertaista lukuun ottamatta Tobin Bellin äännähtelyä Jigsaw’na.

Saw II ei tarjoile mitään lineaarisen yksinpelinsä lisäksi, mikä tekee siitä kertakäyttöisen tuotteen. Uudelleenpeluuarvoa on pyritty lisäämään sijoittamalla loppuratkaisuun vaikuttava valinta heti pelin alkuun. Onnistuuhan se näinkin, mutta ratkaisu on halpa ja ärsyttävä, sillä pelaaja ei pysty ennakoimaan valintansa seurauksia. Ensimmäinen peli onnistui olemaan jotain muuta kuin perinteistä lisenssiroskaa, ja jatko-osalta oli lupa odottaa entistäkin parempaa suoritusta. Kiirehtimisen vuoksi pelintekijät ovat laittaneet mutkia suoriksi, eikä lopputulosta voi luonnehtia kuin korkeintaan välttäväksi. Elokuvasarjan fanien kannattaa kuitenkin peli alelaarista katsastaa.