Vanquish

Japanista kuuluu, ja hyvää kuuluukin. Palkitusta Bayonettastaan tunnettu Platinum Games on saanut seuraavan hyperaktiivipelinsä valmiiksi. Bayonettan tapaan toiminta tapahtuu kolmannessa persoonassa, mutta magia on vaihtunut skifiräiskinnäksi. Maustetaan soppa yhdentekevällä juonella sekä tahattoman koomisilla hahmoilla ja valitaan kokiksi herra ADHD. Syömään!

Koska Hitler!

On vuosi tättädää, jolloin ilkeät venäläi... nationalistit kaappaavat massiivisen aurinkovoimalan Maan kiertoradalta. Epäselväksi ei jää, ken on maassa - tai no kiertoradalla - ilkein sillä ainoa looginen tapa kuljettaa juonta on San Franciscon räjäyttäminen pois maailmankartalta. New York on vuorossa seuraavana, paitsi tietenkin, jos jenkit antautuvat ehdoitta. Nationalisteilta on kuitenkin jäänyt muutama klassikkoelokuva näkemättä, sillä terroristien kanssa ei luonnollisesti neuvotella. On aika lähettää YVA, Yhdysvaltojen Voittamaton Armeija, sekä DARPA pelaajasankareineen valloittamaan aurinkovoimala takaisin. Että mitä että?

Jäikö kysyttävää? Niin minullekin. Vaikka toimijoiden motiivit ovat yhtä selkeät kuin Jeesuksen ylösnousu sumuisena darra-aamuna, kannattaa silti jatkaa pelaamista.

”K*sipää!” -Itte oot!

Sankari ei ole sankari ilman supervoimia, joten tässä sinulle Augmented Reaction -nanopanssari. Olet nyt Sam Gideon ja pystyt väistöjä tehdessäsi sekä kuoleman kielissä hidastamaan aikaa Max Paynen tavoin. Noudata operaattorisi Elena Ivanovan käskyjä, eli tapa kaikki ei-ihmisen näköiset maalit luotisuoralla käytävällä. Tule toimeen YVA:n sotasankari Robert Burnsin kanssa, vaikka oletkin osa DARPAa, jolle YVA ei tarkoita kuin yksinkertaista ja vähä-älyistä apinalaumaa.

Sam ja Burns soittavat suutaan toisilleen käytännössä jokaisessa ”tarinaa” kuljettavassa välivideossa ansaiten pelille pahamaineisen K-18-leiman. Ilman kiroiluakin dialogi olisi kaikkea muuta kuin uskottavaa. Kaveruksilla on sama päämäärä, mutta aina löytyy aikaa äijäurputukselle ilman minkäänlaista syytä. Mutta mitä sitten? Älytön naljailu sai ainakin omat suupielet hymyyn. Korni ääninäyttely lisää tuntemusta entisestään. Platinum Games ei ole edes yrittänyt luoda uskottavaa tarinaa hahmoineen vaan viihdyttävät puitteet show'lle.

Ssh! Nyt se alkaa!

Pelinä Vanquish on erinomainen, kiitos rautaisen pelattavuuden. Kontrollit ovat tarkat ja yksinkertaiset. Kahden kranaattityypin lisäksi Samilla on mukanaan kolme asetta, kahdeksasta eri vaihtoehdosta. Ammuksia ei keräillä erikseen, vaan sieltä täältä noukitaan uusia aseista. Tähän perustuu myös aseiden päivitys. Nostaessasi aseen maasta saat ensin täydennettyä ammusvarastot tai jos ammuksia ei enää mahdu enempää, päivittyy aseesta astetta parempi versio. Näin peli tukee luonnollisesti kaikkien aseiden käyttöä, sillä vähiten käytetyistä aseista kehittyy parempia.

Audiovisuaalinen anti on kunnossa. Erityisesti pitkät piirtoetäisyydet sekä kaunis mutta kuolettava valoshow ammusten viuhuessa ympärillä on nautinnollista katsottavaa. Ruudunpäivitys pysyy sulavan jouhevana läpi pelin. Nopeatempoinen konemusiikki pitää adrenaliinintuotannon tapissa, vaikka aseiden äänet jäävät hieman lussuiksi.

Vaikeusaste kasvaa sopivasti viiden luvun edetessä. Luvut on jaettu useampaan alilukuun, jotka sisältävät useita automaattisia tallennuspisteitä. Kuolla siis saa, eikä kauas tarvitse palata, mutta tallennuspisteiden käyttö vähentää kokonaispisteiden määrää. Nopeasta kentän läpäisystä taas irtoaa, plop plop, plussapisteitä. Kyllä, luit oikein. Vanquish on pelattavuudeltaan Tetriksen ja PacManin luokkaa, joten kilpailuhenkinen pisteidenmetsästys on luonteva osa peliä. Homma siis todella toimii!

Vanquishia verrataan usein Gears of Wariin, mutta Vanquishin jälkeen se on kuin 70-luvun länkkäreiden kapakkatappelua, jossa sedät nuijivat toisiaan nekkuun vuorotusten. Bayonettan tavoin olennaista on jatkuva toiminta. Ei siis toistuvaa suojasta kurkkimista parin laukauksen ajaksi, eikä staattista kyykkimistä paikoillaan. Sam on osa jatkuvaa tuhon balettia, jossa nopeus, refleksit ja taktinen silmä ovat Alpha ja Omega.

Outo lintu

Vanquishista ei löydy perinteistä moninpeliä ollenkaan, vaan ainoat online-ominaisuudet ovat pistetilastojen vertailut. Mieluummin toki näin, kuin että erinomainen yksinpeli olisi kärsinyt moninpelin takia. Mikäs tässä Vanquish kakkosta odotellessa...

Vaikka pelattavuudesta itsessään on vaikea löytää parannettavaa, ropisee miinusta silti yllättävistä äkkikuolemista, jotka yksinkertaisesti turhauttavat. Olisi kohtuullista, että pelaajalle annettaisiin ilman yritys-erehdys-metodia mahdollisuus väistää örmelön kuolettava laakista vainaa -hyökkäys. Toisella yrityksellä tämä ei enää häiritse samalla lailla, kun tietää, mitkä viholliset ovat todellinen uhka. Ongelma olisi voitu kiertää täysin, jos pelaajalle olisi etukäteen tehty selväksi, mitkä vihollisista pystyvät liiskaamaan Samin hetkessä. Platinum Games, miltä kuulostaisi esim. Visual Threat Assessment -päivitys nanopanssariin?

Omituiselta tuntuu myös Platinum Gamesin veto tehdä Vanquishista K-18-peli. Ilman intron raakuuksia ja dialogin kiroiluita olisi pelistä saatu jopa K-13. Pelaaja ei nimittäin tapa ihmisiä vaan robotteja. Veri sekä suolenpätkät pysyvät siellä, mihin ne kuuluvatkin, ja pelaajalle näytetään ainoastaan räjähdyksiä.

Ja niin päättyy kaikki hyvä

Vanquish on lyhyt peli. Läpipeluuseen normaalilla vaikeusasteella menee noin kuusi tuntia. Intensiivisestä menosta johtuen PS3 käynnistyi silti useammin kuin kokonaiskesto antaisi ymmärtää. Jatkuvaan hyperaktiiviräiskintään nimittäin turtuu, ja Vanquish pitää makunsa parhaiten pienissä, alle tunnin erissä.

Vaikka Vanquish ei aivan yllä Bayonettan tasolle, voi sitä silti suositella kaikkien toimintapelien ystäville.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi