Peliala taipuu vaikka mihin genreen. Nykyään löytyy pelejä vaikka mihin tarkoitukseen, aina maanviljelystä painepesurilla siivoamiseen. Ainoastaan rötöstely tuntuu lajityyppinä junnaavan paikoillaan. Hyviä esimerkkejä on harvassa ja heikkojakin on vaikea muistaa. Jokaista Monacoa kohtaan on muutama Payday tai melkeinpä kaikkien inhoama Battlefield Hardline. Focus Home Interactive yrittää nyt rikkoa surkean kierteen siirtämällä pankkiryöstöt Sherwoodin metsiin fantasiaa ja historiallista fiktiota sekoittavassa pelissä Hood: Outlaws & Legends.

Miehet sukkahousuissa

Kokeilu ei ole kuitenkaan onnistunut. Hood on tavattoman tympeä ja puolivillainen 4v4-toimintapeli, josta on vaikea löytää kehuttavaa. Idea on pohjimmiltaan hyvä, mutta toteutus kompuroi jatkuvasti. Tavoitteena on ryövätä paikallisten kaupunkien aarrekammiot ja palauttaa rahat takaisin kärsivälle kansalle. Keikka ei kuitenkaan ole helpoimmasta päästä, sillä paikalliset vartijat ovat hyvin varustettuja ja aarteet on kätketty syvälle linnojen kryptoihin, joihin pääsee käsiksi vain avaimella. Tämä taas löytyy demoniselta Sheriffiltä, joka listii pelaajat yhdellä iskulla jos pääsee heihin käsiksi.

Rahakirstua ei kuitenkaan tavoittele vain yksi tiimi. Hoodin iso myyntivaltti on sen PvPvE-asetelma, missä kaksi kilpailevaa tiimiä taistelee niin toisiaan kuin tietokonettakin vastaan. Teoriassa idea on pätevä, elokuvissakin on aina kilpaileva varasjoukko kärkkymässä samaa kohdetta. Kun avaimet on pöllitty ja arkku löydetty, alkaa juoksukilpa yhdelle kentän neljästä pakotiestä, jossa sitten seistään paikoillaan ja odotetaan, että aarteen evakuointimittari täyttyy ja matsi päättyy.

Tähän suvantoon lässähtävät Hoodin marginaaliset onnistumiset. Koko jännitysnäytelmä tiivistyy itseään toistavaan remakkaan, jossa tiimit heittäytyvät toisiaan päin yhä uudestaan kunnes jompikumpi saa seistyä mittaria nostattavan vivun vieressä tarpeeksi pitkään. Ei ole edes väliä kumpi viettää eniten aikaa tällä paikalla, ainoastaan kumman jäsen saa viimeisen pisteen koko farssista. Varsinainen suunnittelu ja hiiviskely jää siis vain pieneksi osaksi kokonaisuutta.

Lunastamattomia lupauksia

Hood ei siis ole pankkiryöstösimulaattori, eikä myöskään taktinen hiiviskelypeli tai edes mitään niiden väliltä. Hood on lopulta vain Rainbow Six Siege -klooni, jossa sankaripohjainen räiskintä on typistetty niin minimalistiseksi ettei siitä saa mitään irti. Siinä missä kilpailijat tarjoavat useita eri hahmoluokkia tiivistunnelmaisiin jännitysnäytelmiin, Hood tyytyy neljään hahmoon joita kierrätetään kilpailevien joukkueiden välillä. Pelaajat voivat myös valita saman hahmon useaan otteeseen. Tämä johti siihen, että kentällä ryntäili kahdeksan Pikku Johnia, joka toimii keikan tankkina.

Hahmot tuntuvat myös keskeneräisiltä. Robin ja Marian hoitavat hiiviskelyn, Pikku John heiluttaa moukaria ja Took on jotain näiden keskeltä. Kaikilla on oma erikoistaitonsa, mutten nähnyt näitä käytettävän kertaakaan testauksen aikana. On yksinkertaisesti helpompaa vain lyödä toisia pelaajia, sillä heiveröiset varkaat luhistuvat köykäisestäkin tönäyksestä.

Isompi ongelma on pelin järisyttävä epätasapaino. Mitä pidemmälle hahmoja kehittää, sen kovempia taitoja näille myös aukeaa. Heikko matsien etsimisen algoritmi heittelee näin ollen ihan alkupäässä olevia sankareita kymmeniä tasoja heitä parempien pelaajien sekaan. Pahimmillaan matsit olivat ohi hetkessä, sillä ällistyttäviä voimia omaavat sankarit pyyhkivät lattiaa hissukseen pelaavia aloittelijoilla.

Kovaa ja korkealta

Turpasaunaa painottava pelikokemus ei yllätä, sillä Hood ei palkitse taktikointia tai piileskelyä. Hitaasti liikkuminen on oikeastaan tyystin mahdotonta, jos haluaa edes unelmoida voitosta. Tietokoneen ohjaamat vartijat ovat tusinatavaraa, eikä tekoälyä voi kehua edes päteväksi. Mikäli hahmot huomataan, käynnistyy joko paikallinen tai koko kentän kokoinen hälytys, mikä on lopulta helppo rauhoittaa tappamalla kaikki näkyvissä olevat hahmot.

Kentät eivät myöskään ole kovinkaan monipuolisia tai suuria. Ainoa kerta kun niiden koon edes huomaa on kuollessa, ja tämäkin koska aloituspisteet pitää käydä erikseen valtaamassa, jos niitä mielii käyttää. Alueen valloitusten tarkoituksena on tuoda peliin lisää vauhtia, mutta onnistuu tekemään kokonaisuudesta vain entistä sekavamman ilman selkeää syytä.

Mikäli taistelumekaniikka olisi edes toimivaa niin Hoodista voisi sanoa jotain hyvää. Mutta näin yksinkertaisesti ei ole. Testauksen yhteydessä serverit olivat hitaita ja tulvillaan lagista johtuvaa nykimistä. Jopa nopealla nettiyhteydellä nopeatempoinen lähitaistelu oli tuskallista. Hahmot voivat teloittaa toisiaan juoksemalla selkään kiinni, joten on helppo arvata mihin jokainen isompi kahakka johti. Kömpelöt hahmot eroavat vain marginaalisesti toisistaan, minkä vuoksi eri luokkien valitseminen on turhaa kokonaisuuden kannalta.

Teoriassa hyvä, käytännössä ei

Hood on tavattoman tympäisevä esimerkki hienosta ideasta, joka on toteutettu päin mäntyä. Sherwoodin metsään sijoittuva päähubi on hauska oivallus, jossa oman tiimin kanssa hengailu lupaa huomattavasti immersiivisempää kokonaisuutta mihin Hood ei kertaakaan yllä. Sen sijaan se tarjoaa jopa suhteellisen halpaan 39 euron hintaan nähden häpeällisen vähän pelattavaa ja tutkimista.

Ehkä tästä vielä kehkeytyy Rainbow Sixin tapaan hitaasti lämpeävä hitti, joka parantaa menoa vuodesta toiseen kovalla otteella. Epäilen tätä kuitenkin vahvasti. Hoodin kilpailijat ainakin tiesivät minkälaisia pelejä ne olivat. Sherwoodin antisankarit ovat autuaan hukassa tällä saralla.

Kirjaudu kommentoidaksesi