Soldier of Fortune 2: Double Helix

Solidin jalanjäljillä



Herra on ollut ties minkälaisissa ongelmissa ja jälleen kerran pelaaja ottaa hänet alter-egokseen ja auttaa Mullinsia sopassa, josta ei hevillä selvitä. Eräs terroristi-järjestö on kehittänyt kaikessa hiljaisuudessa viruksen, joka on määrä vapauttaa maailmaa piinaavaksi ongelmaksi, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta. John Mullinsin kirjava ja rikas ura Armeijan Erikoisjoukoissa on taakse jäänyttä, hän ottaa nykyään vastaan komentoja salaiselta järjestöltä nimeltään "The Shop", joka on erikoistunut salaisiin operaatioihin.



Soldier of Fortunen ensimmäinen osa herätti kohua ja meteliä "realisminsa" takia. Realismilla tarkoitettiin raajojen irtoamista. Tietyltä etäisyydeltä ja sopivalla aseella ammuttaessa raajat lensivät kuin missäkin B-luokan toiminta-splatterissa. Tästä syystä Soldier of Fortune kulki ensimmäisinä K-18 peleinä tuolloin. Vaikka se omasi suurta massaa viettelevää väkivaltaa, oli sen alla kuitenkin todella hyvä toiminta-FPS. Odotukset kävivät kuumina, kun reilu vuosi sitten kiri mediaan tieto Soldier of Fortunen manttelinperijän tulosta Xboxille. PC:llä peli sai musertavan hyviä arvosanoja ja siitä kuuli pelkkää hyvää. Ensimmäinen pelisessio kuitenkin puhkaisi hypekuplan, joka ehti kasvaa ennakkotietojen takia liian suureksi. Soldier of Fortune 2 on nimittäin huonoimpia pelejä Xboxin pelitarjonnassa.



Graafista viettelyä



Aluksi pelaaja on hämmillään hienoista grafiikoista, jotka aivan liian pian osoittautuvat kuitenkin silmänlumeeksi. Ruudunpäivitys rupeaa tahmaamaan toiminnan alkaessa. Toisinaan se ei ole suuremmin haitaksi, toisinaan rykiminen on kuin suoraan pahimmasta painajaisesta. Ultra-realistinen ruumiinosavauriosysteemi ei sekään aiheuta hurraamista, vaikka Activisionilta kantautui hehkutuksia toisensa perään siitä, kuinka vaurioituvia ruumiinosia on enemmän ja ne ovat huolitellummin tehtyjä. Toki tämä on huolitellummin tehtyä kuin edeltäjässä, mutta loppujen lopuksi kukaan ei jää tarkkailemaan kuolleita ruumiita ja niistä irronneita palasia.



Jokaisen pelin, pelinkehittäjän ja pelaajan painajainenkin tekee ensivisiitin SOF2:n ensimmäisessä ajoneuvokohtauksessa. Kun John Mullinsia ja tämän pelastaman henkilön kulkuneuvo pysähtyy ensimmäisen kerran, tulee pelaajan ampua tieltä jokin este, jota allekirjoittanut ei ainakaan nähnyt. Sinnepäin suunnatun ammuskelun jälkeen kone katsoi pelaajan tuhonneen ko. esteen ja antaa hänen jatkaa matkaansa. Yllättäen auton tultua ammuttuun kohtaan kuolema korjaa. Tämä toistui pitkälti toistakymmentä kertaa, kunnes peli-into tyssäsi siihen täysin. Kentän alusta aloittaminenkaan ei muuttanut lopputulosta. Paremman kuvan saamiseksi pelistä oli pelaamista vain jatkettava, mutta mitään uutta, joka olisi voinut muuttaa happaman alkumielipiteen, ei tullut



Soldier of Fortune 2:n ongelmia ei helpota se seikka, että nopeatempoiseksi FPS:ksi siinä on todella surkeasti optimoidut kontrollit. Eniten sukset menevät ristiin pystysuunnassa katsomiseen, joka on suurimmalla oletusarvollakin aivan liian hidas. Tämä vielä suhteutettuna sivuttaissuunnassa katsomiseen, joka menee maksimiasetuksillakin nopeammin kuin olisi tarpeellista. Aseiden vaihtaminen on toisinaan turhauttava operaatio, kun sormi pitää hivuttaa ristiohjaimelle ja selattava listaa, jotta oikea ase löytyisi käden ulottuville. Mukaan on laitettu onneksi vaihtoehtoinen tapa vaihtaa asetta. Tämä vaihtehto valitettavasti jättää ne järeimmät aseet kokonaan pois laskuista.



I feel so aLive



Live on tähänastisissa peleissä osoittautunut usein pelin pelastavaksi optioksi ja niin käy myös SOF2:n osalta, mutta tiettyhän nyt tässäkin on jotain mätää. Onlinessa pelailu on leppoisaa, jos on onnistunut löytämään unelma-serverin. Alle puolimegaisen yhteyden omaavat saavat tuta kantapään kautta sen, miksi 512/512 on melkein pakollinen. Suuremmissa mittelöissä edes 512 ei riitä pyörittämään pelitilannetta hidastelematta. Suomalaisilla servereillä homma on täysin päinvastainen: peli toimii nykimättä ja puheessa on hyvin vähän, tai ei lainkaan, lagia. Livessä kommunikoiminen on tehty SOF2:ssa vaikeimman kautta ja tämä yksinään riittäisi pelin jokeen heittämisen syyksi. Ghost Reconin tyyliin pelissä pitää painaa valkoista nappia pystyäkseen puhumaan kanssapelaajien kanssa. Ei tässä hätää, sillä kehittäjät ovat laittaneet option jolla ei tarvitse kuin kerran painaa nappia ja puhe kuuluu. Tästä päästään vielä makoisampaan tilanteeseen. Puheet on jaoteltu radio-kanaville, joille pitää pelin alussa manuaalisesti kytkeytyä, ja yhdelle kanavalle mahtuu kerralla vain neljä pelaajaa rupattelemaan. Tätä kokeiltuani käytännössä, huusin jo luojaani.



Juonikuviot ovat sitä tasapaksua FPS-laatua ilman suurempia juonenkäänteitä. Naurettavimmaksi episodiksi kyllä sanoisin hiiviskely-osuudet, joissa John voi juoksennella miten tahansa äänistä välittämättä, kunhan viholliset eivät näe Johnia - poissa silmistä, poissa mielestä. Ainoaksi tekoälyn puutteeksi tämä ei jää, sillä viholliset suorastaan juoksevat Johnin eteen, kyykistyvät ja ampuvat joskus mikäli huvittaa ja sekin menee ohi. Sentään jotain hyvää, toisinaan suuremmalla joukolla on aivan eri ääni kellossa ja saattavat päästä yllättämäänkin. Tekoälynväläykset tuntuvat vaikeutuvan ja muuttuvan paremmiksi mitä pidemmälle pelissä etenee. Etenkin luonnonläheisissä kentissä vihollista on vaikea erottaa maastopuvun takia. Tästä pienet plussat kehittäjille.



Hyvin jytkii



Audiovisuaalinen tarjonta on tunnelmaa luovaa ja tyyliin sopivaa, samalla myös koko pelin parhain puoli. Viidakossa vallitsee hiuksenhieno hiljaisuus, eläinten herkän kujerruksen säestämänä. Hiljaisuuden rikkoo tulitaistelut, jotka ovat piakkoin ohi. Valitettavasti tähän täytyy tottua, sillä pelaaja ei saa tulitaistelujen väliltä suurempaa rauhaa. Musiikilliset antimet ovat erittäin vähäiset, mutta sitäkin paremmat. Tietyt sävelet ovat yllättävänkin kauniita mitä tämän tyyppiseltä peliltä on totuttu odottamaan.



Aseita löytyy laaja valikoima, eikä yksikään ole päässä kehitelty tuotos. Valikoimasta löytyy Socomista aina RPG-7:ään asti valinnanvaraa. Joissakin yksinpelin tehtävien alussa pelaaja saa itse valita millaisella asekokoonpanolla lähtee terroristijahtiin. Tietenkin myös vihollisten tiputtamia aseita pääsee käyttämään hyötytarkoitukseen tahtoessaan. Pelin edetessä valikoima tietenkin laajenee ja paranee. Aseissa on juuri täydellisesti eroja, eikä yksikään ole kaikessa ylitse muiden, joten oman suosikin voi valita mieltymyksen mukaan. Livessä pelattaessa voi valita pitääkö aseet kerätä vai voiko ne valita heti alussa itse. Pelaaja saa valita ykkösaseen, kakkosaseen, käsiaseen, kranaatit ja oheissälä. Jokaista on mahdollista ottaa vain yksi kappale, aseissa on useimmiten vain yksi varalipas mukana. Jos pelaaja saa itse valita alussa aseensa, tämä tuo mukanaan ikävän seikan. Ammuksia on rajallisesti, eikä kentiltä löydy lisää ammuksia. Kuolleilta ei saa asetta, ellei sitten kuluta vastaavan aseen ammuksia loppuun, jolloin kuolleen aseen saa napattua omaan käyttöön.



Kaikki loppuu aikanaan



Soldier of Fortune 2 on kaikkien jatko-osien suurin farssi Sen ainoat jotain hyvää omaavat puolet eivät ole suuremmin merkittäviä, tai eivät jaksa pitää otteessaan muutamaa kertaa pidempää. Livessä pelaamisesta lopahtaa into turhankin nopeasti. Ainoa mikä siinä jaksaa viehättää on uudet kentät, joita on tullut nyt jo neljä ja loppusyksystä tulee toiset neljä lisää. Mutta kun ei, niin ei. Mielipiteitä on monia, mutta SOF2:n paremmuudesta ei mielipiteillä voi kiistellä. Tarjolla on ja tulee syksyn mittaa parempia tuotoksia. Ravenia ei kurjasta jatko-osasta voi kuitenkaan syyttää, sillä Xboxin käännöstyöstä vastasi Gratuitous Games. En voi kuin ihmetellä sitä, minne lössi on hukannut kokonaisen vuoden. Activision ansaitsee tästä kyllä nuhtelut, kun ei osaamattomampaa tiimiä löytänyt. Soldier of fortune 2 olisi voinut olla hyväkin tekele, jos sen käännöstyö olisi annettu tiimille, jolla on taustalla jokin muu peli kuin MLB Football. Valitettavasti tehty mikä tehty, eikä se miksikään enää muutu.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi