Splinter Cell

Tom Clancy tunnetaan nykyään paremmin strategisista antiterroristipeleistä kuin kirjoistaan, joihin pelit yleensä pohjautuvat. Clancy-tuoteperheen uusin tekele Splinter Cell haastaa kulttimaineeseen yltäneen Metal Gear Solid -sarjan. Yleensä Clancyn nimeä kantavat pelit pohjautuvat samannimiseen kirjaan, mutta Splinter Cell poikkeaa tästä kaavasta olemalla itsenäinen peli kirjojen lineaarisia käänteitä sen kummemmin noudattamatta. Tämä ei tarkoita, etteikö Clancy olisi ollut mukana muuten kuin nimen tuoman tuen avustuksella. Herra Clancy on ollut mukana mm. kehittämässä juonta tuttuun Clancy-tyyliin ja pitämässä huolta, ettei peli vedä överiksi miltään osa-alueelta. Splinter Cellissä on joukko aseita, varusteita ja sun muita härpäkkeitä, jotka ovat jo sotilaskäytössä tai prototyyppi vaiheessa. Kuitenkin on pidetty huolta, ettei aseet ole tuulesta temmattuja.

Parhaillaan eläkepäiviänsä viettävä Sam Fisher kutsutaan yllättäen Third Echelonin päämajaan, jossa hänelle kerrotaan jylläävästä kriisistä Georgiassa. Georgian presidentti Nikoladzen johtama terroristiyhteisö on herättänyt Yhdysvaltojen kiinnostuksen ja niinpä tehtävään valitaan herra Fisher. Paperilla Splinter Cell kuulostaa uskomattomalta ja enemmältä kuin ollakseen pelkkä interaktiivinen peli.

The Third Echelon

Pelaaja ohjastaa Splinter Cellissä Sam Fisheriä, joka on kartuttanut kokemustaan CIA:ssa, Navy Sealsissa ja NSA:n spesialistina. Nykyään tämä vanha konkari toimii agenttina NSA:n Third Echelon -osastolla, joka hoitaa kaikki likaiset työt. Pelaajaa ei suinkaan tyrkätä suoraan tehtävään ja ristitulen armoille, vaan ensin käydään läpi harjoittelutehtävä, jossa pelaaja opastetaan harjoittamalla Samin taitoja. Kun on päässyt esteradan läpi, kerkeää miettiä "siinäkö se harjoitteluosio oli?" Turha luulo, se oli vasta alkuveryttelyä. Pitkän ja mahdollisesti tuskaisan koulutuksen jälkeen pelaaja päästetään telmimään ensimmäiseen kenttään, jossa harjoituksessa opitut taidot ovat jo hyödyksi ja miltei pakollisia selviytymiseen.

Samin kontrollointi on yllättävän helppoa. Hiippaillessa Samin kulkua ohjataan vasemmalla tatilla ja oikealla käännetään kuvakulmaa. Näin siis vältetään onnistuneesti kameraongelmat, kun kameran hallinta jää pelaajalle koneen sijaan. Tällainen onnistunut ratkaisu ryssitään harmittavan useassa pelissä, mutta Splinter Cellissä ei sellaista epäonnistumista tehdä. Ammuskelukohtauksissa kamera menee Samin olalle, vasemmasta liikutaan ja oikeasta tähdätään, Halon tyyliin. Liikkuminen tosin ei ole ammuskelutilanteessa kovin nopeaa, joten liikkuminen ase kädessä ei ole suotavaa. Yksi erittäin ikävä piirre korostuu Splinter Celliä pelattaessa, kun ammukset on loppu eikä käytettävissä ole muitakaan oheishärpäkkeitä, joilla voisi hämätä vihollisen kääntymään ympäri, jotta Sam pääsisi yllättämään takaa. Metal Gearejä pelanneet huomaavat myös tämän ikävän asian, Sam ei nimittäin osaa lyödä, potkia tai heittää, kuten Solid Snake. tämä aiheuttaa useimmiten pakokauhutilanteita, kun viholliset pukkaavat päälle, ammukset ovat loppu ja eikä ole paikkaa, johon piiloutuisi. Tosin niin ikäviä tilanteita sattuu harvakseltaan ja aina löytyy piilopaikka, kunhan sellaisen osaa etsiä oikeasta paikasta. Samin tärkein varuste yönäkö- ja lämpölasit nousevat monesti tärkeään rooliin. Pelaajan täytyy käyttää miltei koko ajan yönäkölaseja nähdäkseen huoneessa käytävän toiminnan tai suuntansa. Tämä tietysti harmittaa ja paljon, kun Splinter Cell on sen verran hienon näköinen ettei viitsisi käyttää niitä koko aikaa. Valitettavaa, mutta strategista.

Splinter Cellin graafinen puoli on jotain sanoinkuvaamatonta. En ole törmännyt yhteenkään näin kauniiseen peliin miesmuistiin. Vaikea uskoa, vaikka se on totta, että Splinter Cellissä käytetään hyväksi Unrealin grafiikkamoottoria ja sillä tehtyjä valaistusefektejä, jotka ovat henkeäsalpaavia. Mistään teknologiademosta ei ole kyse, vaan pelaajan täytyy hakea suojaa sieltä, minne valot ja lamput eivät osoita. Silloin kun nämä varjoisat paikat jäävät vähäisiksi, on aika tarttua pistooliin ja tuhota lamput tai kaikki tieltään. Kuten sanottu, silmitön väkivalta ei ole hyväksi eikä suositeltavaa Splinter Cellissä jossa stealth-tyyppinen toiminta on useimmiten pakollista.

This mission is based on stealth

Peli alkaa tyylikkäästi training-osiolla, joka käy läpi kaikki Sampan tarpeelliset liikkeet, sekä, miten liikkua pimeässä, napata vartija, taltuttaa se ja piiloittaa ennen kuin toinen vartija tulee paikalla. Pelkässä training-koulutuksessa meni tunti ihastellessa ja yrittäessä koulutustehtäviä. Kun training on ohi, ajattelin, että nyt osaan hallita Samppaa kuin mestari, piiloutua varjoihin kuin aave, hiipiä kuin kissa. Mutta totuus oli toinen, kun päästiin itse taistelukentälle. Alku näytti lupaavalta ja liikuin varjoissa kuin aave - tosiaan - mutta johan muuttui kuvio, kun kävin liian ahneeksi ja yritin liian nopeasti. Tuloksena kuolema. Onneksi SC:ssä on Check Pointeja tarpeeksi. Ammukset ovat kortilla hyvin usein ja kannattaa sen takia ampua ennemmin lamput ja kamerat kuin pahikset sun muut uhat. Ja jos tulee jonkinlainen pattitilanne, joita kyllä tulee ihan tarpeeksi, ota yksi vartija/pahis suojaksesi, niin muut pahikset eivät uskalla ampua. Kätevä toiminto, jos energia on vähissä. Pistin merkille sen seikan, että jos noin ikävästi pääsee käymään, että täytyy ottaa vihu otteeseen, kun muut osoittelevat aseilla, on tulos useimmiten hälytyksen ja kuoleman välillä.

Vihollisten tekoäly on välillä naurettavaa ja harmittavan epärealistista, kuten jos Sampan kietoo pimeyden varjoihin. Vaikka vihollinen menisi ihan vierestä, se ei näe Samia, vaikka tällä on päässä kolme vihreätä valoa (lämpökiikarit ja yönäkölasit). Ei siinä, että epärealismi olisi pahasta, vaan se, kun tavoitellaan melkein täydellistä realismia fysiikan mallinnusten myötä, niin sitten jätetään tällainen piirre. Ei se tee Splinter Cellistä yhtään huonompaa, mutta pieni merkillepantava asia vain. Hiipiessä takaapäin kannattaa aina muistaa mennä hitaasti, hiljaa ja varmasti, kyykyssä. Toisessa tehtävässä Samilta vaaditaan tätä kykyä, sillä yksikin hälytys ja tehtävä on ohi. Ruumiit täytyy muistaa viedä piiloon tai muuten tulee sanomista ylemmiltä pomoilta ja miljoonaviissataatuhatta vartijaa/pahista jahtaamaan Samia. Silloin täytyy piiloutua kunnolla, enää ei auta se, että vain nojailee seinää vasten varjoisassa paikassa.

Goob job, Fisher

Turhaan ei tätä ole hypetetty, kirkkaasti Xboxin paras peli ja Halo joutuu jaetulle sijalle sen kanssa. Kovaa hittiä tästä odotettiinkin, mutta suosio yllätti täysin, jopa minut. Suhtauduin Clancyn uusimpaan varauksella, mutta silti innolla ja uhkuen jännitystä. Oi sitä riemua, kun paketti kolahti postiluukkuun ja näin sen sisällön. Sinä päivänä en tehnytkään juuri muuta kuin hakkasin Splinter Celliä. Pituus on MGS2^9, ainakin ja en liioittele - MGS2 tuli pelattua läpi noin päivässä parissa, mutta SC:ssä on haastetta ja kun sen on kerran pelannut läpi normal-tasolla, on hinku kokeilla taitojaan hardilla. En vähättele MGS2:sta, joka on myöskin yksi kaikkien aikojen innovatiivisimmista, idearikkaimmista ja kauneimmista peleistä, mutta MGS2 on kohdannut voittajansa. MGS2: Substancea jännittäessä aika kuluu SC:n parissa rattoisasti.



Splinter Cell
13.12.2002, Designed

Näytön kalseassa loisteessa hiippailen läheisen atk-päätteen luo, painan A ja valitsen "USE COMPUTER". Nyt kirjoitan siis Splinter Cellin arviota vasemmalla kädellä, ase oikeassa.

Sana on vapaa. Taas.

Tunnustan, Xboxilla pelaaminen on ollut minulle vähän erikoislaatuista hupia. Ohjain kädessä minut on nähty lähinnä Dead or Alive 3:n ja Halon parissa. Oli kuitenkin selvää, että Splinter Cell tulisi testata omin käsin: peli muistutti idealtaan jonkin verran Metal Gear Solideja ja Xbox-fanaatikkojen arvosteluihin ei oikein voi luottaa. Sain vieläpä koneenkin haltuuni suhteellisen verettömästi varjojen, viekkauden ja kuristusotteen avulla. Toivottavasti kaveri antaa anteeksi.

Ensimmäisenä pelissä huomioni kiinnittyi Tom Clancyn nimeen. Amerikkalaisen teknotrillerin isä, äiti ja tuotesarja on itse ollut mukana pelin kehityksessä ja kieltämättä se kyllä näkyy pelin ilmapiirissä: perususkottavaa korkeimman tahon palveluksessa olemista, huomisen laitteita ja ammattimainen asenne. Alkudemossa peli kuitenkin otti askeleita taaksepäin viitatessaan niin vahvasti Solid Snaken PS2-reissuun että Xerox rupesi maistumaan läpi. Muutenkin katu-uskottavuutta tavoitteleva hiippailurokkivideo jaksoi viihdyttää ensimmäisen kerran, toisella kerralla se puudutti jo pahemman kerran.

Tutulta kuulosti myös pelin alkuasetelma, jossa pelin sankari Sam Fisher on värvätty takaisin palvelukseen vuosien jälkeen. Peli alkaakin tutoriaalina samalla toimivasta kuntotestistä. En uskalla sanoa kumpi on parempi tapa, opastaa pelaajaa oikean tarinan edetessä, vaiko kertoa kaikki aluksi ja lähteä sitten kentälle. Fisheristä saatava kuva on aluksi lievästi yli-innokas, mies kun seisoo tervetulopalaverissakin taisteluvarusteet yllä valonvahvistinkiikarit hehkuen.

"Welcome to the NSA"

Kliseisen juonenpohjustuksen jälkeen päästään ensimmäisen tehtävän pariin, joka onneksi on jo vähän omaperäisempi. Tosin jotenkin hiippailupelin alkaminen sillä, että kaksi ihmistä on kadoksissa, kuulostaa tutulta. En valitettavasti kerennyt pelaamaan peliä kovin paljoa muista kiireistä johtuen, mutta pelissä on kyllä alkumetreistä asti mielenkiintoiselta ja vähän poikkeavalta juoni.

Splinter Cellin varusteluettelo on ainakin maittava. Valonvahvistinkiikarit ovat aivan ehdottomat antaen välillä ylivoimaisuuden tunteen. Oven alta kurkisteluun tarkoitettu optinen kaapeli on hyvä idea, samoin ovien tiirikoiminen itse vasenta analogitikkua kitkutellen. Peruspistoolin pistäminen 'vermeisiin' tietysti jaksaa vähän naurattaa. Lisää todellista kummastusta aiheuttaa Samin valonvahvistinlasien ja selässä olevan sadan euron radiopuhelimen hehkuminen aina ja kaikkialla. Tietysti moinen helpottaa pelaajan tekemisiä mutta syö minusta vähän liikaa sitä realismia, johon pelissä on kuitenkin tietoisesti pyritty. Toinen oudolta tuntuva juttu oli 5.72mm ammukset, joita vain lojui ympäriinsä Georgiassa.

Shadow on the wall

Voisi melkein kuvitella Rembrandtin itsensä olleen Ubisoftilla töissä, niin hyvin on valon ja varjon leikki toteutettu Splinter Cellissä. Muutenkin grafiikka on lievää kasvojen rujoutta lukuun ottamatta todella hyvää ja toimivaa. Sama linja jatkuu äänissä, vaikka taustamusiikki toimiikin ehdottomasti parhaimpana ilmaisimena siitä, tajuaako vihollinen epäillä mitään. Kerrontaa tehtävien aikana kuljettavat radiokeskustelut tuntuvat välillä hieman ontuvilta, joka luultavasti johtuu eversti Lambertin hahmon ääninäyttelyn tason ajoittaisesta notkahtelusta.

Ohjattavuus on kyllä hyvä suurimman harmin ollessa Xboxin ohjaimen lievä möhköys. Muutaman kerran Sam päätti lähte hiippailemaan itsekseen, mutta ilmeisesti kyseessä on ohjainyksilöstä johtuvaa haamuliikkuilua. Tähdätessä pistoolilla tuntui olevan lievää pykäläimäisyyttä, joka aiheutti hajonnan kanssa sen, että joskus tuli hieman kiire saada kohde hengiltä, eikä pelin kontrolleja ole aina ajateltu tehtävän vaatimiin hyppelykohtauksiin. Silti yleistuntuma on hyvä, asiansa saa tehdyksi nopeasti, tarkasti ja ennen kaikkea tyylillä.

Tunnelmaltaan SC on erinomaisen onnistunut. Takaraivossa takoo pakonomainen pelko paljastumisesta, vihollisiin suhtaudutaan väkivaltaisella hartaudella ja hiki valuu kun vartijat etsivät metrien päästä.

Debriefing

Splinter Cellin rinnastaminen Metal Gear Solid 2:n kanssa ei välttämättä ole oikein, mutta se on se kuva, jota on haluttu välittää Ubi Softilta asti. Erilaisuus näkyy jo pelin rakenteessa: SC on realismiin tukeutuva länsimaalainen tehtävillä jaksotettu tarina eikä japanivivahteinen yhden päivän kriisikertomus kuten MGS2. Se, haluaako hiippailupeliltä enemmän raudanlujaa toimintaa vai hyvin kerrottua tarinaa on jokaisen oma asia. Minua MGS2 viehättää silti kokonaisuutena enemmän.

9

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi