Japsiropeista puhuttaessa Final Fantasyn neljännesvuosisadan historia nousee eittämättä ensimmäisenä framille. Samalla on sääli, että kaksikymppisiään viettävä Tales of -sarja on vanhalla mantereella jäänyt Square Enixin jättiläislapsen varjoon. Jo vuonna 2011 Japanissa julkaistu Tales of Xillia on kenties kääntämässä tätä asetelemaa, sillä länsimaihin rantautunut seikkailu kipusi Suomessa heti ilmestyessään myyntilistojen kärkeen. Eikä syyttä.

"No enpä olisi arvannut"

Kuten viimevuotisen Tales of Graces F:n kohdallakin, myös Xillia-seikkailua määrittävät sarjalle tutut piirteet. Komeaan cel-shading-ulkoasuun puettu seikkailu noudattaa itämaiselle roolipelille ominaisia juonteita. Tarinan päähahmot Jude ja Milla ovat pelastamassa jumalsielujen lisäksi ihmiskuntaa sekä maailmankaikkeutta. Kovin tutun tuntuisesti matkan varrella piipahdetaan aiempien osien maisemia muistuttavissa kylissä, kaupungeissa ja maisemissa, vaikka seikkailu sinällään ei aiempiin osiin liitykään. Tarinaa seuratessa ei voi välttyä ajatukselta, että juonikyhäelmä on kirjoitettu hyväksi todettuun muottiin, sillä ensimmäistäkään yllätystä ei tule matkan varrella vastaan.

Yksi uutuus on kuitenkin mahtunut piristämään tarinaa: seikkailun päähenkilö on valittavissa Juden ja Millan välillä. Päätöksellä ei ole kummoistakaan merkitystä itse pelaamiselle, vaikka osa dialogista ja tapahtumista heittääkin kuperkeikkaa kriittisissä kohdissa. Esimerkiksi yhden sivuhahmon kohtalon näkee vain Judella, mutta toisaalta dialogin perusteella myös sankarittaren juonta seuraavat ymmärtävät syyt ja sattumat. Pääjuonen oleellisimmat tapahtumat ovat kuitenkin sukupuolivalinnasta riippumatta samat, joten ominaisuus tarjoaa vain pienen lisämausteen mahdolliselle uudelleenpeluurundille.

Vaikka tarina onkin tuttu, turvallinen ja melko suoraviivainen, on siihen silti saatu upotettua mukavasti kiinnostavia piirteitä. Suurin kiitos kuuluu mielekkäälle ja mehevälle dialogille, jonka hetkittäin kaksimieliset vivahteet saavat hykertelemään. Myös sankarikaartin hahmot ovat onnistuneita, sillä ainoastaan Juden ylipirteä sisko aiheuttaa hetkellistä mielipahaa. Tekijätkin ovat tainneet huomata tämän, sillä loppua kohden turha intoilu karsiutuu minimiin. Tales of Graces F:n yhteydessä painotettiin lämminhenkisyyttä sekä ystävyyttä, kun taas tällä kertaa keskiössä on kaverisuhteiden lisäksi määrätietoisuutta. Harmillisesti pääviholliset jäävät seikkailun alkutaipaleella vähän etäisiksi. Onneksi viimemetreillä vastapuolen johtajiinkin saadaan syvyyttä.

Hirviöstä sisäfileepihviä

Reaaliaikaiset taistelut ovat olleet radikaali ero Tales of -sarjan ja kilpailijoiden välillä. Kunhan maailmankartalla törmätään selkäsaunaa kaipaavaan vihollismörökölliin, siirrytään erilliselle mäiskintäareenalle. Sinällään yksinkertaiseen perusmekaniikkaan on saatu muutama uusi mehevä lisä: kaksi sankaria voi linkittäytyä toistensa taistelijapariksi, jolloin erikoisiskujen lisäksi on käytössä apuhahmon piilokyky. Esimerkiksi Millan kanssa liittoutunut Leia voi pölliä kaatuneelta vastustajalta esineen pois arsenaalista, kun taas Elize kykenee siirtämään murmelivastustajan terveyspisteitä pulassa olevalle sankarittarelle. Normaalilla vaikeusasteella mekaniikka ei vaadi kummoista huomiota kuin hetkittäin, mutta pieni lisäsyvyys on tehnyt taisteluille poikaa.

Kaiken kaikkiaan taisteleminen on tuttua ja turvallista sarjan parissa aiemmin viihtyneille. Kummoisia innovaatioita tai maailmaa mullistavia oivalluksia siinä ei ole, mutta mallikkaasti toimivan kokonaisuuden ansiosta huomaa herkästi ottavansa ylimääräisiäkin koitoksia ilman, että homma maistuisi liialliselta grindaamiselta. Harmillisesti kokemuspistesysteemin osalta tekijät ovat ottaneet pienen harha-askeleen. Hahmojen keräämät meriitit voi tasojen noustessa sijoittaa visuaalisesti näyttävään kykyverkkoon. Harmillisesti systeemi tuntuu kuitenkin niin pinnalliselta ja loppujen lopuksi turhanpäiväiseltä, ettei pisteiden manuaaliseen syöttämiseen ole minkäänlaista syytä tai hinkua. Automaattisen levelöitymissysteemin takia järjestelmää on kuitenkaan turha liiaksi mollata.

Pieniä muutoksia on siis tehty kautta linjan. Sarjassa aiemmin keskeisessä mutta vähämerkityksellisessä roolissa olleet tittelit ovat jääneet lähes kokonaan pois. Niitä aukeaa seikkailun edetessä tämän tästä, mutta tällä kertaa niiden ainoa hyöty on merkintä pelin sisäisessä saavutuslistassa. Hyvä näin, sillä aiemmin ne eivät olleet kokonaisuuden toimivuuden kannalta kuin hauska yksityiskohta. Toinen pienehkö muutos on tietoja keränneiden kirjojen siirtyminen arkiston puolelle. Enää ei tarvitse taistella jokaista rottaa ja hämähäkkiä vastaan vain saadakseen informaatiota näiden heikkouksista, vahvuuksista sekä kantamista esineistä viholliskatalogia varten. Toki kovan ytimen roolipelaajille tämä mahdollisuus on kuitenkin olemassa, joten kunniakkaan sadan prosentin saavuttaminen on edelleen saavutettavissa.

Japsirope hyvässä ja pahassa

Visuaalinen anti ei tunnu muuttuneen Graces F:n ajoista laisinkaan. Miljöissä on paljon samaa, graafiset elementit ovat ennallaan ja kaikesta huokuu tuttu fiilis. Ulkoasu kaipaisi pientä hiomista ja tarkentamista, mutta samalla näyttävä cel-shading-tyyli antaa paljon anteeksi. Kun ääniraidatkin pauhaavat miellyttävän satumaisissa tunnelmissa korostaen fantasiamaailman parhaita puolia, on konehuoneen toiminnasta vaikea keksiä kriittistä moitittavaa. Etenkin harvakseltaan näytettävät animevideot ovat eeppisiä, ja onnistuupa loppukliimaksi jälleen herkistämään. On se kumma kuinka Tales of -sarjasta vastaava Namco Tales Studio kykenee siihen kerta toisensa jälkeen.

Tales of Xillian arvosanan määrittäminen on hankalaa. Graces F:n vieläkin lämminhenkisempi tarina kosketti enemmän, mutta samalla toistaiseksi tuorein vesa pitää otteessaan alusta loppuun. Se tuntuu yksinkertaisesti enemmän kokemukselta kuin peliltä. Keski- ja loppupuolella seikkailua meinasi piste mielipide kallistua neljään, mutta loppuvideota maiskutellessa ei viidennen pisteen poisjättämiselle enää ollut perustetta. Samalla on kuitenkin todettava, että Tales of Xillia on äärimmäisen perinteinen japanilainen roolipeli: se ei käännä ensimmäistäkään länsimaisia kilpailijoita suosivaa pelaajaa itämaisten puolelle. Onneksi sillä ei ole väliä, sillä sarjan parissa aiemmin viihtyneet ovat koko 30 tunnin mittaisen seikkailun ajan kuin kotonaan. Onneksi olkoon juhlavuodesta Tales of -sarja – ja ennen kaikkea pitkää ikää!