Sam Fisher antaa terolle kyytiä

Tom Clancy's Splinter Cell: Blacklist

Yhdysvaltain ulkopoliittiseen doktriiniin ei kuulu terroristien kanssa neuvottelu, virheiden myöntäminen tai anteeksi pyytäminen. Voimankäyttöön vastataan aina voimalla, ja joskus pelkkä uhkailu saa maailman mahtavimman sotakoneiston käynnistymään kammottavin seurauksin. Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia sekä enemmän että vähemmän ystävällismielisissä maissa, ja yksittäisten sotilaiden väärinkäytöksistä seuraa vain harvoin kansainvälistä oikeudentuntoa tyydyttäviä sanktioita.

Amerikan öykkärimäisyyden seuraukset viedään äärimmilleen tuoreessa Splinter Cellissä, jonka alaotsikko Blacklist viittaa The Engineers -ryhmittymän valitsemiin amerikkalaisiin kohteisiin. Ensimmäisenä mustalla listalla on Yhdysvaltain armeijan tukikohta Guamissa, joka räjäytetään alkunäytöksessä tuonpuoleiseen. Tapausta seuraava videoviesti lupaa uusia iskuja, mikäli Yhdysvallat ei vedä joukkojaan niistä yli 150 maasta, joissa sillä on yhä sotilaallista läsnäoloa. Tätä ei tietysti voi harkita, koska syitä, joten suoraan presidentin alaisuudessa toimiva huippusalainen Fourth Echelon -ryhmä alkaa purkaa vyyhtiä. Sam Fisher kumppaneineen on taas toiminnassa.

Huopatossutehtaan hiljaisin hessu

Splinter Cellien ytimessä ovat hiljainen tunkeutuminen vartioituihin kohteisiin, tehtävän suorittaminen huomaamatta ja poistuminen jälkiä jättämättä. Viisikymppiseksi ihmeen vetreässä kunnossa oleva Sam Fisher kiipeilee seinillä, roikkuu kattorakenteissa, ryömii ilmastointikanavissa ja välttelee viimeiseen asti avointa konfliktia. Tämä ei tarkoita, etteikö Sam pystyisi tulemaan toimeen aseiden laulaessakin, usein äänetön soluttautuminen vain on tehokkain ratkaisu.

Pelisuunnittelu tukee tätä ajatusta: paikasta A paikkaan B pääsee aina vähintään kolmea eri reittiä, sillä avomaaston läpi juoksemisen lisäksi Sam voi valita ilmeisimmän pimeiden kulmien ja räystäiden muodostaman polun, jossa edellytetään hiukan ajoitusta ja havainnointia vartijoiden ohi livahtamiseksi. Tarkemmin etsimällä voi päätyä kätketyille väylille, joilla ei tarvitse huolehtia vihollisista, mutta jotka sijaitsevat kauempana tallatuimmista poluista ja siten myös kiinnostavimmista nähtävyyksistä.

Vaikka pelimekaniikka toimiikin suurimman osan aikaa mallikkaasti, voi joskus perspektiivi tehdä tenän ja kauempaa hyvältä piilopaikalta näyttänyt varjoisa kivenlohkare ei tarjoakaan näkösuojaa. Vartija bongaa Samin ja helvetti on valloillaan. Tällöin vaihtoehtoina on joko nopeus tai voima. Sam pystyy puikkelehtimaan pakoon kahdelta tai kolmelta kömpelöhköltä vartiomieheltä, mutta isompi joukko savustaa Sampan esiin ja tekee tästä kalastajanpaistia. Ja koska tehokkaimmat aseet ovat myös yleensä äänekkäimpiä, ei Fisherin arsenaalista löydy rynnäkköhaulikoita tai Barretteja. Sankan vihollislauman lanaaminen kannattaa siis pitää B-suunnitelmana.

Mä näitä sivupolkuja tallaan

Yksinpeliä kuljettavan pääjuonen lisäksi Sam voi suorittaa kumppaneiltaan saamiaan sivutehtäviä. Hakkeri-Charlien kontaktit jättävät salaisia tiedostoja lojumaan pitkin maailmaa, ja Sam voi käydä kaappaamassa ne talteen, mutta terroristit saapuvat aina paikalle ennen kuin Sam ehtii ottaa ritolat. Seurauksena on eräänlainen horde-pelitila, jossa aaltoina saapuvat viholliset täytyy nujertaa vapaasti valitulla taktiikalla. Toisin kuin Gears of Warissa, Blacklistissa tämä onnistuu hiiviskelytaktiikallakin, eli poimimalla erilleen joutuneet vastustajat nukutuskranaateilla tai tainnutusnuolilla. Tai ihan perinteisellä luodilla päähän.

Asekauppias Kobinin, CIA:sta lainatun Briggsin tai operaatioita johtavan Grimin tehtävät ovatkin tavallisempaa Splinter Celliä, joissa tunkeudutaan, suoritetaan tehtävä ja poistutaan. Kaikkia sivutehtäviä yhdistää se, että ne voi suorittaa myös kaverin kanssa joko jaetulla ruudulla tai verkon yli. Poikkeuksen muodostavat Briggsin operaatiot, joihin tarvitaan aina kaveri. Vaikka apua voi rekrytoida satunnaisista sankareista internetin ihmemaasta, on kaverilistalta löytyvän jampan kanssa mukavampi kommunikoida ja silloin on helpompi luottaa siihen, että toinen ei ainakaan tarkoituksella pilaa kaikkea.

Kivi-paperi-sakset-lisko-Spock

Splinter Cellin panos moninpelaamisen kirjoon on Spys vs Mercs -pelitila, joka perustuu epäsymmetrisiin joukkueisiin. Vakoojat ovat ketteriä mutta heikosti suojattuja singahtelijoita, kun taas palkkasoturit muistuttavat käveleviä panssarivaunuja. Kun vastakkain ovat nopeus ja voima, ovat tavoitteetkin sen mukaisia. Vakoojat yrittävät päästä kartalle kätkettyjen terminaalien luokse ja hakkeroida ne. Palkkasoturit taas pyrkivät estämään tämän. Yhden terminaalin hakkerointi kestää jonkin aikaa, ja murtautumisen käynnistäneen vakoojan täytyy pysyä lähimaastossa koko tunkeutumisen ajan. Palkkasoturit taas yrittävät saada samaisen vakoojan hengiltä.

Vaikka moninpeli onkin suurta hubaa, ei voi välttyä ajatukselta, että vakoojilla on siinä lievä ylivoima. Nopeasti liikkumalla on suhteellisen helppo päästä kankean sotajyrän selustaan ja ottaa nirri pois kylkiluiden väliin sujautetulla sapelilla. Piilopaikkojakin löytyy enemmän kuin mihin palkkasoturit ehtivät aikarajan puitteissa lyllertää. Toisaalta epäsuhta voi selittyä kokemattomilla pelaajilla ja sillä, että koko kampanja harjoitellaan nimenomaan ketterämpää liikkumista; raskaaseen sotisopaan pääsee tutustumaan vasta moninpelissä.

Syyttömien rankaiseminen

Splinter Cell: Blacklist on onnistunut ratkaisemaan hyvin hiiviskelypelien pahimman ongelman, eli mitä tapahtuu, kun jäädään kiinni. Game ei ole over, eikä välittömästi taivaalle ilmestyvä luotikuuro puhko Fisheriä emmentaliksi, vaan nopeasti piiloon livahtamalla ja pari taktista kalmoa tuottamalla voi tehtävää päästä vielä jatkamaan. Parissa luvussa etenemistä kuitenkin ohjataan turhankin tiukasti, kun ketään ei saa vahingoittaa millään tavalla eikä reitinvalintaankaan pääse mahdottomasti vaikuttamaan. Onneksi suurimman osan aikaa vapausasteita on merkittävästi enemmän.

Pahiten Blacklistissä nyppii sen suoraviivainen suhtautuminen The Engineersin muodostamaan uhkaan: tietysti ainoa mahdollinen reaktio on kovan iskeminen kovaa vastaan. Kukaan ei kertaakaan kysy, miksi Yhdysvalloilla täytyy olla joukkoja Saksassa, Japanissa tai Kuubassa. Vertailun vuoksi on hyvä lukea päivän uutisia Bradley Manningista tai Edward Snowdenista. Nämä syväkurkut paljastivat vähintäänkin arveluttavia yksityiskohtia armeijan ja tiedustelupalveluiden toimintatavoista, mutta jälkipuinnissa on keskitytty paljastajien rankaiseiseen sen sijaan, että mietittäisiin, mitä alun perin on tehty väärin.

Ehkä videopeleillä ei osallistuta maailmanpoliittiseen diskurssiin, koska niin vain ei tehdä. Ainakaan, jos pelillä on tarkoitus tahkota hirveästi rahaa.

Galleria: 

Kommentit

Hieno arvostelu ja kyllä peli on neljä tähteään ansainnut ja vaikka itsekin pelistä paljon pidän en sille silti täyttä viittä antaisi =) Ja mitä tulee tuohon pelaillaan videoon, niitä ehdottomasti lisää! Ainakin itselleni tuon tyylinen video kolahtaa jopa paremmin, kuin mitä tuo videoarvostelu.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi