Tuplapärinät, triplasti revityt hermot

Moto Racer 4 päristeli kauppoihin kuin varkain. Mikäli neljänteen osaansa ehtinyt sarja ei sytytä lamppua pään päällä, lienee syynä tynnyrissä kasvamisen sijaan joko liian nuori ikä tai ehkäpä vanhemmiten heikentynyt muisti. Edellisestä kerrasta on nimittäin vierähtänyt vaatimattomat 15 vuotta, ja viimeisimmästä konsolivisiitistä vielä kosolti kauemmin. Alun perin ensimmäisen PlayStationin kultakaudella pelaajia kosiskellut arcadepäristely erottuu yhä kilpailijoistaan tarjoamalla sekä offroad-kisaamista että katupyöräilyä samoissa kuorissa.

Virkistävän värikästä

Nostalgian ystäville on vielä tässä vaiheessa hyviä uutisia. Täysin modernisoiduista puitteistaan huolimatta vanhojen pelien henki saadaan taltioitua yllättävän hyvin. Meno on melkoisen reikäpäistä kaahaamista, eikä jarruja juuri kaivata. Turboja lunastetaan perinteitä kunnioittaen keulimalla sekä crossipyörillä yksinkertaisia temppuja suorittamalla. Jopa rataprofiilit tuovat muistoja menneistä: Asfalttipätkät koostuvat pääosin pitkillä suorilla kuorrutetuista leveistä baanoista, ja kuraisemmilla reiteillä lukuisat hypyt sekä erinäiset esteet värittävät ajamista. Harvinaisena bonuksena jaetun ruudun kaksinpeli tuo niin ikään muistoja huolettomista nuoruusvuosista.

Rehti arcademaisuus korostuu ympäristöissä. Vaikka tylsän tekniseltä kantilta tarkasteltuna graafinen ulosanti on hyvin pelkistettyä vähäisine yksityiskohtineen, pelastaa kenttäsuunnittelu paljon. Aikaansa ei tarvitse viettää ankean harmaissa maisemissa, sillä väripaletti otetaan rohkeasti käyttöön. Ansiokkaasti hyödynnetyt valaistusefektit viimeistelevät omintakeisen ilmeen. Positiivisiin puoliin täytyy lukea myös ripeästi toimivat valikot. Sen sijaan audio-osastolla pallo pudotetaan pahemman kerran. Moottoriäänet ovat mitäänsanomatonta ininää, ja suositeltavin tapa nauttia pelinaikaisesta musiikista onkin laittaa omat suosikit Spotifysta soimaan. Aneemiset luritukset kun eivät tarjoa minkään sorttista tarttumapintaa.

Hukattua potentiaalia

Sen sijaan kovaäänisempiä mollisointuja alkaa kuulua pään sisältä, kunhan kilvanajoa on muutama kisa takana. Itse uramoodin rakenne noudattelee hyvin perinteistä kaavaa. Tähtiä keräilemällä availlaan lisää pelattavaa erinäisten haasteiden parissa. Tavoittelemansa tähtimäärä täytyy valita kolmen portaan väliltä ennen kisaa, mikä on jo sinällään harvinaista. Alimman tason läpäisyyn riittää esimerkiksi kolmas sija, kun täyden potin keräämiseksi vaaditaan voittoa. Ongelmaksi muodostuu järjestelmän suorastaan typerät suunnitteluratkaisut. Tasoa nostamalla ei muutu pelkkä tavoite, vaan myös tekoälykuskien vauhti nousee huimasti. Seuraavan portaan todellista haastetta on toisin sanoen mahdotonta arvioida etukäteen. Tekoälyongelma ei tietenkään koske erilaisia pujottelu- tai aika-ajotehtäviä, mutta niissäkin jopa kymmenien sekuntien erot tavoitteiden välillä vetävät mielen matalaksi.

Aivopieru kruunataan rankaisemalla pelaajaa jo läpäistyyn haasteeseen palaamisesta mahdollisesti isolla kädellä. Lisätähtiä havittelevalla uusintakierroksella epäonnistuminen resetoi vanhan suorituksen ja tarkoittaa jopa miinuspisteitä. Raivostuttavan arvaamattoman järjestelmän vuoksi on helpointa tyytyä kohtaloonsa ja edetä urallaan alimpaan yhden tähden tasoon nojaten. Samalla takaraivossa silti kummittelee ajatus luovuttamisesta. Verkkopuoli antaa lupauksia paremmasta lukuisine hauskoilta kuulostavine variaatioineen. Vähemmän yllättävästi linjat kuitenkin kumisevat tyhjyyttään lähestulkoon salaa markkinoille hiipineessä pelissä. Väkikatoa eittämättä vahvistaa ratkaisu hyödyntää urassa viritettyjä prätkiä myös netissä, minkä vuoksi vasta-alkajille ei juuri suoda avaimia menestykseen.

Epäkohtien sivuuttamisessa saattaisivat auttaa raudanlujat kontrollit tai muutoin loistava ajotuntuma. Ikävä kyllä kurvailu ei ole pidemmän päälle edes järin hauskaa. Ohjattavuus on hyvin kulmikasta ja äkkipikaista pyörätyypistä riippumatta. Käytännössä kaikki haastavuus syntyy liian tiukoista tavoitteista. Menestyminen on usein tuurista kiinni varsinaisen pelin lainalaisuuksien opettelemisen sijaan, minkä vuoksi kyllästymispiste tulee vastaan ennen aikojaan. Aluksi lupaavalta vaikuttava ja nostalgianhuuruinen paketti turhauttaa lopulta enemmän kuin viihdyttää. Suositeltavinta nauttia erittäin pieninä annoksina.

Kommentit

Testattiinko VR:ää?

VR:ää ei ikävä kyllä päässyt testaamaan.

 

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi