Uutta ja vanhaa, omaa ja lainattua

Muoti kulkee sykleissä ja se vaikuttaa vaatetuksemme lisäksi myös muihin kuluttamiimme tuotteisiin. Kolmekymmentä vuotta on ilmeisesti tarpeeksi pitkä aika, että olemme unohtaneet kasarin kauheimmat ilmiöt. Onneksi kyseiseltä vuosikymmeneltä ponnistavat myös Steven Spielbergin klassikot, jotka ovat vaikuttaneet lukemattomiin viihdejulkaisuihin – kuten myös Crossing Soulsiin.

Paluu menneisyyteen

Netflixin Stranger Things näytti mallia, kuinka ohjaajaneron ideat päivitetään nykyaikaan. Sarjassa video- ja lautapeleistä nauttiva kaveriporukka tutkii yliluonnollisia tapahtumia kiitäen polkupyörillään pitkin pikkukaupungin naapuristoja. Espanjalaisen Fourattic-studion Crossing Souls luottaa samaan kaavaan.

Vuosi on 1986. Viiden hengen poppoo – Matt, Big Joe, Charlie, Chris ja Kevin – löytää ukkosmyrskyn jälkeen metsästä ruumiin, jonka hallussa on omituinen artefakti. Porukan nörtti, Matt, päättelee kotilabrassaan, että esineellä näkee pienten muokkauksien avulla toiseen ulottuvuuteen: ulottuvuuteen, jossa kuolleet asustavat. Violetti esine on egyptiläisessä mytologiassa esiintyvä Duat-kivi. Yllättäen voimakkaan ja vaarallisen löydöksen perässä on myös tarinan kylmän sodan aikainen pahis, Major Oh Rus, jonka suunnitelmat uhkaavat koko kalifornialaista esikaupunkia.

Jokaisella hahmolla on oma erikoiskykynsä, jota tarvitaan kampanjan aikana erinäisiin pulmiin. Matt omistaa kengät, joilla voi leijua hetken, Big Joe jaksaa siirrellä laatikoita, ja porukan ainoa tyttö, Charlie, linkoaa itsensä kuoppien yli venyvällä ruoskallaan. Veljekset Kevin ja Chris osaavat hypätä ja jälkimmäinen kiipeilee lisäksi tikapuita tai köynnöksiä pitkin. Hahmoja voi vaihtaa lennosta tarpeen mukaan, sillä kaikki viisi hahmoa sulautuvat yhdeksi välivideoiden ulkopuolella. Jengin nuorin jäsen, eli Kevin, avustaa kaveruksiaan henkimaailman puolelta, sillä artefaktin varomaton käyttö imee elinvoiman käyttäjästään. Asia, jonka pääsankarit oppivat tarinan alussa kantapään kautta. Haamuna Kevin kävelee ovien läpi ja näkee asioita, joita tavalliset kuolevaiset eivät.

VHS > Betamax

Yläviistosta kuvattu seikkailu on kumarrus SNES-aikakauden peleille. Pikseligrafiikka on yksityiskohtaista, keskustelut käydään teksti-ikkunoina, ja syntikka dominoi taustamusiikkeja. Audiovisuaalinen puoli on mallikasta ja siihen on panostettu: Mattin ja Kevinin koti on aikamatka kasarilapsen nuoruuteen. Ghostbusters sekä Paluu tulevaisuuteen saavat huomiota tekijätiimiltä, ja kuollut henkilö käynnistää koko tapahtumaketjun Stand by Me'n hengessä. Ikivihreitä klassikkoja kaikki. Animaatioelokuvamaisia välivideoita ”ehostetaan” VHS-nauhoista tutuilla häiriöillä.

Vastaan tulee simppelien pulmien lisäksi erinäisiä vihollisia ja välipomoja. Kaikki hahmot kykenevät lähitaisteluun, ja onpa Mattilla energia-asekin apunaan. Viholliset koostuvat tuonelan monstereista, olivat ne sitten luurankoja taikka valopalloja viskovia velhoja. Apuna porukalla on sokaisevia salamoita, aikapommeja ja lisäenergiaa tarjoavia sydämiä. Hahmoja voi vaihdella tappeluidenkin aikana vapaasti, mutta jos yksi kuolee, on aika katsella Game Over -ruutua.

Perusvastukset kaatuvat suhteellisen helposti, mutta välipomot ovatkin oma tarinansa. Alkupuolella vastaan asettuu muutamia turhauttavia taistoja, joissa yritys ja erehdys tulevat liian tutuksi. Onneksi loppua kohden vaikeusaste tasaantuu, eikä tallennuspisteisiin ole tarvetta palata niin usein. Isommissa taisteluissa on lisäksi kiitettävästi variaatiota, ja jokainen kohtaaminen on omanlainen vierailunsa menneisyyden videopeleihin. Ensin ajetaan pyörällä karkuun väistellen esteitä, kun myöhemmin rämpätään nappeja, jotta DeLorean kiihdyttää legendaariseen 88 mailin tuntivauhtiinsa.

Aika kultaa muistot

Nimikkeen suurin ongelma on epätarkat kontrollit. Hahmot liikkuvat kiikkerästi ja varsinkin hyppyjen kohdistaminen pienille tai liikkuville alustoille on tuskaista touhua. Putoaminen ei johda suoraan kuolemaan, mutta palauttaa pelaajan aina hyppykohtauksen alkuun. Ajoittain myös köynnöksiin tarttuminen tuottaa vaikeuksia, jolloin lopputuloksena on turhia takapakkeja. Pienet virheet nostavat verenpainetta liian paljon niiden määrään nähden.

Kahdeksaan kappaleeseen jaettu seikkailu tarjoaa viihdykettä useaksi illaksi, mutta samalla se tuntuu ajoittain todella turhauttavalta taistelulta. Epämääräiset pomotaistelut ovat liiankin autenttisia 80-luvun esikuvilleen, sillä vaikeusaste kiusaa nykypelien vastaavaan tottunutta. ”Pullamössösukupolvi!” kaikuu pitkin pikselisen koulun käytäviä, mutta nykyään vaan arvostaa tarkkoja kontrolleja ja loogisia kokonaisuuksia enemmän kuin realistista aikamatkaa SNES-pelien historiaan. Crossing Souls on joka tapauksessa tyylikäs indiejulkaisu nostalgianälkäisille. Ei nyt mikään Spielberg-tason julkaisu, mutta kyllä tämän kerran kahlasi läpi.

ladataan kommentteja...