Vexx

Perinteinen pomppushow

Turok-pelisarjan tekijänä itselleen kiistanalaisen maineen luonut Acclaim yllätti monet päätöksellään kokeilla siipiään tasoloikintapelien pastellinsävyisessä maailmassa. Vaikka Vexx ei kuulu genrensä kohutuimpiin julkaisuihin, sen pitkällinen kehitysprosessi herätti silti yllättävää innostusta niin alan toimittajien kuin pelaajienkin keskuudessa. Vettä myllyyn nakkaamalla tekijät saivat lisää tuulta purjeisiinsa, mutta kerta toisensa jälkeen lykkääntynyt ilmestymispäivämäärä karkotti monia potentiaalisia ostajaehdokkaita. Monien yllätykseksi tuotos ilmaantui lopulta kauppojen hyllyille juuri sopivasti ennen todellista laatupelien tulvaa. Näin markkinointitoimisto käytti todennäköisesti viimeisen epätoivoisen kikkansa saadakseen anastettua pelaajien rahat pohjattomiin taskuihinsa.

Mainoskampanjassaan Super Mario Sunshinen kaltaisia pelejä vastaan avoimesti hyökännyt Vexx pyrkii heti alusta lähtien kulkemaan vaihtoehtoisilla, hieman normaalia synkemmillä linjoilla. Shadow Wraith -nimiset ilkimykset ovat orjuuttaneet päähahmona toimivan elukkahybridin kansaa jo monia vuosia. Vexx itse lähetetään hikoilemaan synkkään kaivokseen. Tilaisuuden tullen sankarimme yrittää uhkarohkeaa pakoa, joka päättyy kuitenkin ennen aikojaan vastustajien huomatessa piikkutukkamme aikeet. Onneksi alati paikalla oleva isoisä on valmis auttamaan, mutta tämä menehtyy yrittäessaan auttaa ystäväämme selville vesille. Murheen murtama Vexx onnistuu pakenemaan murhausmylläkän keskellä. Hetken harhailtuaan hän löytää taikavoimilla varustetut käsineet. Nämä kouriinsa laitettuaan epämiellyttävän ulkomuodon omaava päähahmo saa käyttöönsä yli-inhimillisiä kykyjä. Näiden avulla Vexx päättää suuressa viisaudessaan pomppia suoraan vihollisten päämajaan ja vapauttaa kauan kärsineet toverinsa.


Eteneminen ei tietenkään ole mitään lastenleikkiä. Heti alussa pelaaja voi halutessaan käydä läpi kattavan harjoittelumoodin, jossa Acclaimin poikien ideaköyhät liikeyhdistelmät iskostetaan tikunpyörittäjän selkäytimeen. Tämän jälkeen edessä on siirtyminen tummalla väripaletilla varustettuun Antasian fantasiauniversumiin. Täällä käytössä on eräänlainen keskusalue, joka toimii porttina kaikkiaan yhdeksään erilliseen maailmaan. Useimmat näistä paikoista on luonnollisesti tuttuun tyyliin lukittuna ensimmäisillä pelikerroilla. Reitti uusiin urotekoihin aukeaa, kun pelaaja poimii taskuihinsa tarpeeksi monta Wraith-otuksien sydäntä. Nämä sisäiset elimet toimittavat siis kolikkojen ja tähtien virkaa. Suurin osa peliajasta kuluukin verisiä pumppuja etsiskellessä.

Rotko tarkassa syynissä

Kentät itsessään ovat tasosuunnittelun osalta varsin heikkoja tuttavuuksia. Mielikuvituksettomia ympäristöjä tukee keskinkertainen visuaalinen yleisilme, joka kalpenee loikintagenren parhaimpiin tuotoksien edessä. Ainoana varsinaisena lisäideana avautuvat pelimekaniikan kokonaan uusiin ulottuvuuksiin vievät tehtäväobjektit. Kenttään imeytyessään Vexx voi nimittäin valita yhden monista tavoitevaihtoehdoista. Halutun kohdan valittuaan ruudulle pamahtaa salaperäinen vinkki, joka antaa pientä vihiä edessä olevista koettelemuksista. Matkaa oikeaan paikkaan helpottaa ruutua komistava nuoli, joka avuliaasti osoittaa alati kohti oikeaa etenemissuuntaa.


Minipeleistä, normaaleista pomppimisosioista, ajoittaisista loppuvastustaisteluista ja muista herkuista koostuvat tehtävät omaavat kaikki erään yhdistävän tekijän - ärsyttävyyden. Kerta toisensa jälkeen suoritettavista objekteista menee vähitellen maku, kun pelihahmo sinkoutuu syvimmän rotkon pohjalle sillä kuuluisalla kymmenennelläkin yrityskerralla. Onneksi valittavissa olevien tavoitteiden kirjo on laaja ja tasojen haasteet voi suurimmaksi osaksi suorittaa haluamassaan järjestyksessä. Tämä pitää monotoniseksi muovautuvan menon yllättävän tuoreena ja houkuttelee samalla jatkamaan vielä sen yhden kohdan ajan.

Kenttien varrella tutuksi tulevat monsterit edustavat kauhugallerian sensuroitua osastoa sieltä negatiivisimmasta päästä. Epämuodostuneet ja inhoa herättävät vastustajat eivät tietenkään tahdo antautua ilman taistelua. Virtuaaliaivoilla keinoälyvastustajia ei ole liiemmin siunattu, mutta suupielet vaahdossa kimppuun hyökkäävät vihulaiset aiheuttavat etenkin seikkailun loppupuolella jos jonkinmoista päänvaivaa. Onneksi ohjattavuus on sen verran hyvässä iskussa, että pelattavuudesta johtuvia äkkikuolemia ei liiemmin pääse tapahtumaan. Taideosastolla ei ole oltu hereillä, mutta energiapyrähdyksen avulla hoidettava superisku on omiaan singauttamaan maastojen rumat kasvatit kohti taivaan sineä. Nyrkinheiluttelun avulla tylsät vihulaiset voi nopeasti mäiskiä pois näyttöä rumentamasta. Hulinointia edesauttaa suhteellisen vankassa kuosissa pysyttelevä kamera.

Palkataan asiansa osaava suunnittelija


Pelitunteja kelloon kertyy helposti kymmenkunta. Eteneminen on paikoitellen varsin kiperää ja vaikka kentät saa selvittää omaan rauhalliseen tahtiinsa, menoa katkovia suvantokohtia on silti mukana jopa turhautumiseen asti. Synkeä yleistunnelma on ollut Vexxin myyntivaltti ja parin ensimmäisen levelin ajan suunnittelu iskeekin kuin miljoona volttia. Tämän jälkeen meno rauhoittuu. Tummilla väreillä herkuttelevan universumin luojat eivät selvästi ole uskaltaneet viedä konseptiaan pidemmälle. Silloin tällöin taustalla kilisevä äänipuolikin tuntuu jääneen puolitiehen. Vaikuttaakin pahasti siltä, että kokonaisuuden hiominen on jäänyt kesken lukuisista lisäkehityskuukausista huolimatta.

Luomisprosessin varrella Acclaim väläytti pientä mahdollisuutta Vexxin muuntamisesta pidemmäksikin pelisarjaksi. Ykkösosan perusteella tähän ei ole syytä. Vaikka Turokin tekijöiden tuotos ei missään nimessä ole huono tekele, niin Super Mario Sunshinen kaltaisten alan merkkiteosten tasolle Vexx ei missään vaiheessa yllä. Ideattomuus on liikakansoitetun hyppygenren suurin ongelma ja kunnon innovaatiota hakevien onkin edelleen hakeuduttava vanhojen Mario-pelien äärelle. Niistä sentään löytyy sitä oikeaa taikaa.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi