Retrotrippi 80-luvulle

Vanhan kunnon 2D-toiminnan ystäviä hemmoteltiin, kun Capcom julkaisi GameCubelle ja PS2:lle Clover Studiosin kehittämän Viewtiful Joen.
Vaikkakin nykyaikaisen kolmiulotteisella grafiikalla, Viewtiful Joe oli
retrohenkinen paluu pelaamisen juurille. Ei laajaa ja syvällistä
tarinakampanjaa, vaan suoraviivaista ja viihdyttävää turpajuhlaa
2D-aikakauden kulttipelien tapaan. Ensimmäisen osan loppu jätti
mahdollisuuden jatko-osalle, ja tässä se nyt on. Joen toinen seikkailu
sisältää paljon vanhaa ja jonkin verran uutta, mutta kokonaisuus on
edelleen mitä mainiointa toimintaviihdettä.

Supersankarin työ
ei lopu koskaan, sillä yhden vaaran häivyttyä maailmaa uhkaa
väistämättä toinen. Tällä kertaa maailman herruutta tavoittelee Musta
hallitsija kätyreineen. Maagisen ja pahan Mustan filminauhan ympärillä
heiluvan huuhaa-juonen varjolla mätetään läpi seitsemän filmikelan,
jotka vastaavat pelimaailmoja. Eri filmeillä on toki erilainen
lavastus, joten matkalla pahaa vastaan taistellessa kolutaan niin
dinosaurusleffan kulissit kuin tekojääkausikin.

Päähahmot Joe ja Silvia ovat elokuvan supersankareita, joiden
erikoiskyky on hallita tähdittämäänsä elokuvaa. Ja kun leffamaailmassa
liikutaan, pelataan toki sen säännöillä. Siispä filmin hidastaminen
tehostaa lyöntien ja räjähdysten vaikutusta, ja nopeutus vastaavasti
antaa sankarille kyvyn olla monessa paikassa samaan aikaan - loogista
ja toimivaa, mutta vain elokuvissa. Tehosteita sekoittelemalla ladotaan
pahiksia poikki ja pinoon sekä ratkotaan etenemistä jumittavia pulmia.
Harmi vain, että hidastus on kestosuosikki läpi pelin, eikä nopeutusta
tarvita kuin muutamissa tilanteissa. Kimppuun hyökkäävät
pahis-statistit ovat keinotekoisia, mekaanisia ruuvimöykkyjä, eivätkä
suinkaan verta ja lihaa sankareiden lailla.

Supersankarille on toki supervihollisensa


Jokaisen filmikelan lopussa vartoo hyvin odotetusti tusinavihollista
astetta kovatasoisempi kelmi. Hahmokatraan suunnittelussa ei ole
tyydytty geneerisiin ja tylsiin perusvastuksiin, sillä inttihullun
dinosauruksen lisäksi taistellaan muun muassa henkiin herätettyä
intiaanipatsasta sekä kieroilevaa kameleonttia vastaan. Ennen
yhteenottoa kätyrit latelevat ylidramaattista dialogia, jonka
äänenvoimakkuutta on nostettu viime kerrasta: nyt tilityksestä saa jopa
selvää!

Joen apuna seikkailussa on hänen
Silvia-tyttöystävänsä. Kaavailtiinpa peliin aluksi myös kaksinpeliäkin,
mutta kehityksen aikana se on jouduttu tiputtamaan pois - ilmeisesti
käytännön pakosta. Finaaliversion ratkaisussa ruudulla on kerrallaan
vain yksi sankari toisen istuessa vaihtopenkillä, ja pelattavaa hahmoa
voidaan vaihtaa napinpainalluksella.

Kummallakin hahmolla on suurin piirtein samat perusliikkeet,
mutta suurin ero on taistelutyylissä. Joe on enemmänkin suoran
toiminnan mies, joka ratkoo vihamieliset tilanteet nyrkein. Silvia taas
antaa kantamansa pistooliparin hoitaa kiistelyn välimatkan päästä.
Aluksi liikevalikoima on rajoittunut, mutta uusia liikkeitä saa pelin
pakollisten juonikuvioiden lisäksi taukopaikkojen kaupoista
ostelemalla. Muutamaa uutta liikettä - tai Silviaa - lukuun ottamatta
liikevalikoima on kuta kuinkin sama kuin viime pelissä, joten
edelliseen osaan perehtyneet ovat edelleen Joen ohjaksissa kuin
kotonaan.

Nähty jo, mutta hyvältä näyttää


Liikevalikoiman identtisyydellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Pelin
tehokkain liike on edelleen Joen lähelle zoomattu, hidastettu lyönti,
joka pysyy kätevänä yleisliikkeenä alusta loppuun saakka. Jotain
vaihtelua peliin sentään tuo Silvialla pelaaminen, tyttö kun ei ole
enää vain Joe erilaisella ulkonäöllä, kuten viime kerralla.


Pelin ulkoasu on edelleen vähintään yhtä säväyttävä kuin viimeksi:
litteän sarjakuvamaiset hahmot seikkailevat täysin kolmiulotteisessa
ympäristössä, joka kuitenkin rullaa kaksiulotteisesti. Lopputuloksena
syntynyt oldskool-toimintapaketti ei hämmästytä niinkään teknisenä
virstanpylväänä, vaan onnistuneen graafisen suunnittelun ilmentymänä.
Vaikka sarjakuvamaista grafiikkaa on käytetty jo muun muassa
Dreamcastin Jet Set Radiosta
lähtien, Viewtiful Joen tyyli on niin loppuun asti hiottu, että se ei
näytä vain kolmiulotteiselta perustoiminnalta, johon on ympätty
sarjakuvailme väkisin mukaan.

Taistelun taustalla pauhaa liioitellun pirteä upbeat-ääniraita.
Popittelua jaksaa helposti kuunnella hermojaan menettämättä, ja se
rytmittää taisteluja hienosti. Räikeydessään ääniraita sopii Joen
pastellinpinkkiin liehuviittaan kuin Rambo-puukko Stallonelle tai
takatukka MacGyverille.

Joesta löytyy paljon yhtäläisyyksiä Capcomin toiseen legendaariseen supersankariin, Mega Maniin.
Molemmat hahmot esiintyvät sivuttain rullaavissa toimintapeleissä,
joista löytyy kyllä haastetta. Mega Manit tosin vievät vaikeudessa
voiton, sillä Viewtiful Joet voi päästä läpi ilman salatieteiden
tuntemusta tai yliluonnollisia pelitaitoja. Joessa kun on vaikeusaste
lähes kaikentasoisille pelaajille.

Varsinainen seikkailu on
ohi reilun kymmenen tunnin jälkeen, eli pahan voi saada kukistettua
viikonlopun aikana. Tekemistä tarjoaa myös 36 Chambers of Viewtiful
-pelimoodi, eli 36 vaikeaa haastetta, kuten veitsien väistelyä tai
vihollislauman kukistamista aikarajan sisällä. Viewtiful Joe 2 on hyvä
jatko-osa, joka korjaa aiemman osan puutteet mukavasti. Tällä kertaa
pelin voi esimerkiksi tallentaa ennen pomotaisteluja. Parannuksista
huolimatta peli on kuitenkin vain sitä samaa kuin ensimmäinen osa,
mutta eihän tätä edes voi miinuksena pitää, kun Joen ensimmäinen
seikkailu rokkaa niin julmetusti.