WWE RAW 2

Raw is war



THQ:n julkaisema ja Anchor Inc.:in tekemä WWE RAW muistetaan edelleen reilusta myöhästymisestään ja siitä, miten käy kun hype-kupla käy liian suureksi. Edeltäjä osoittautui suuremman luokan fiaskoksi, sillä siitä puuttui mm. kausi/tarina-tila, useat pelimuodot ja vielä useammat painijat. Täysi floppi RAW ei kuitenkaan ollut, sillä oman painijan luominen ja tämän sisääntulon teko oli muista painipeleistä aikaansa edellä. Lisävermeitä painijalleen sai pelaamalla tiettyjä ottelumuotoja, jolloin kehän laidoille ilmestyi laatikoita paljastaen kätköistään mitä erikoisimpia apuvälineitä. Tämä ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan muuten sisällötöntä peliä.



Xboxin WWE RAW –sarja on vastine PS2:n SmackDown! –sarjalle ja vaikka molemmat ovat saman THQ-yhtiön eri osastoilta, ovat näkemykset virtuaalisesta show-painista kummallakin samankaltaiset. RAW ja SmackDown pyrkivät molemmat realistisempaan otteeseen, joskin SmackDown! onnistuu siinä paremmin lisäämällä näkemykseensä hitusen arcadehenkisyyttä.



Show’ta kerrakseen



Ottelutyyppien vajeesta kärsineen edeltäjän mokia paikataan RAW 2:een tuomalla mukaan kaivattu häkkirähinä "Hell in a Cell". SmackDown! -sarja on tosin asettanut kyseiselle ottelumuodolle sen verran kovat standardit, että niihin suhteutettuna RAWiin vastaava tuntuu sitäkin valjummalta. Häkin massiivinen koko saa hymyn huulille, niin hyvässä kuin pahassa. Häkiltä on turhankin helppo tiputtaa, mutta samalla hankala välttää koneen pudotukselta. Ottelutyypeissä on kyllä heitetty hukkaan niin paljon potentiaalia, että ihmettelee vielä miten tällaista on päästetty myyntiin ja vielä hardcore-WWE-faneille. TLC-ottelussa olisi kaivannut hienompia liikkeitä pöytien ja tikkaiden kanssa, jotka ovat nykyisellään kuin pelkkää kulissikoristetta. Tables ottelusta, josta voitto tulee paiskaamalla vastustaja pöydän läpi, on näin ollen vain hetkellistä huvia, kun vastustaja on saamattoman vaikea saada pöydän päälle, puhumattakaan pöydällä pysymisestä. Sitten kun oppii heittämään suosikkipainijallaan haluamaansa suuntaan, ei Tables-matsissa ole muuta kritisoitavaa kuin sen lyhytikäisyys. Anchor saisi toden teolla petrata nykyisiä ottelumuotoja parempaan kuosiin ja lisätä klassiset Buried Alive, Casket Match, Inferno ja uutukaista edustava Elimination Chamber seuraavaan RAW-julkaisuun. Suurin osa ottelutyypeistä on saman toistoa, kuten Hardcore ja Streetmatch. Katutappelu joudutaan vetämään areenalla, koska valitettavana asiana edes rampille ei enää pääse, saatika takahuoneisiin kunnon mittelön merkeissä.



Tärkein lisä RAW 2:n edeltäjäänsä verrattuna on Season –tila, jossa pelaaja ottaa mittaa muista painijoista TV-ohjelman tyyliin, ilman yhtä suurta määrää dramatiikkaa ja muuta dialogia. Kautta voi pelata yhteensä jopa neljä pelaajaa samanaikaisesti. Sinänsä mielenkiintoinen uudistus, joka on saatu vielä toimimaan erittäin hyvin, vaikka ei tee suurta eroa Exhibition –tilan väännölle. Season –tila ei kuitenkaan tarjoa SmackDown!:in tyylistä käsikirjoitettua tarinatilaa, jossa on varaa juonenkäänteelle jos toisellekin. Erittäin mielenkiintoisena ominaisuutena RAW 2:ssa noteerattakoon pelaajan erikoinen vuorovaikutus ennen ottelua. Pelaaja voi valita listasta, mitä tehdä ennen jonkin painijan ottelua, kuten kerätäkö voimia omaan otteluunsa, yllättää joku painijoista kulisseissa tai kutsuako joku kehään yllättäen. Oikein käytettynä näillä ominaisuuksilla saa muun muassa kartutettua oman hahmonsa suosiota sekä energiaa, avattua uusia asusteita omatekoisille painijoille, mestaruusmatseja ja onnistuneita yllätyshyökkäyksiä. Pay-Per-View-tilaisuuksissa ottelemalla saa kehät avattua myös muihinkin pelimoodeihin.



Kuin Tombstonen saanut



Tekoäly ansaitsee taas kerran tupenrapinat ja muut maassa kieritykset. Ärsyttävimmät koneen oikut, kuten kohteen vaihto kesken otteen, alkavat ärsyttää etenkin isoimmissa otteluissa. Myös eliminaatio perusteita käyttävät ottelutyypit ovat liikaa tekoälylle, joka yrittää purkaa vapailla painijoillaan kaikki selätykset, kuin ottelu päättyisi juuri siihen selätykseen. Hell in a Cell 1 vs. 1 –matseissa kun pelaaja on häkin katolla, kone ei ilmeisesti osaa tulkata seisooko pelaaja kehän- vai katontasolla, kun yrittää kehässä huitoa ilmaa. Harvoissa tapauksissa kun kone saattaa seurata pelaajaa häkin ulkopuolelle, saattaa kone näissä tapauksissa kiivetä katolle.



Vaikeustaso antaa perustasollaan oivan vastuksen, mutta vaikeimmalla tasolla meno menee naurettavaksi. Koneen ohjastamat painijat nousevat joka heiton jälkeen kuin kärppänä ylös, väistävät lähestulkoon joka ikisen lyönnin ja kääntävät heitot omaksi hyödykseen. Edes erikoisliikkeet eivät hidasta niiden menoa, niinpä niitä onkin äärettömän vaikea voittaa selätyksellä.



Painijoita löytyy tässä osassa reilusti yli 60, mutta avattavia hahmoja nolla kappaletta. Edellisen osan naurettava esikuvan jäljentely oli enemmänkin huono pila, kuin osoitus pelinkehittäjien taidottomuudesta tehdä esikuvalleen uskollinen virtuaalipersoona. Virheistä on sentään otettu opiksi ja painijat näyttävät esikuviltaan kasvoja myöten, joskin muutama hahmo on yli- tai alimitoitettu. Niin painijat kuin heidän liikkeensä on animoitu suhteellisen hyvin. Toivomisen varaa tietenkin löytyy, kuten tietyt erikoisliikkeet ovat nopeutettuja ja hätäisen näköisiä, jopa pelin tempolle. Sama vaiva tai kehittäjien ihme päähän pistos vaivaa vieläkin RAW-sarjaa, sillä painijat liikkuvat kuin missäkin hidastetussa elokuvassa.



Jokaisella painijalla on erikoisliike jokaiseen tilanteeseen, mikä latistaa sinänsä tunnelmaa, etenkin kun kone turvautuu usein näihin, joita kyseisellä painijalla ei välttämättä edes ole. Kuten edeltäjässään, liikkeen voi tehdä seisaaltaan tai tolpalta, kasvotusten tai silmät takaraivoon päin. Näiden lisäksi voi nyt tehdä erikoisliikkeitä myös köysistä, joka on mahdollistanut näin esimerkkeinä Goldbergin Spearin, Rey Mysterion 619:n ja Kanen tyylikkään Big Bootin.



Sankareita monenmoisia



Create-A-Superstar on nimensä mukaisesti oman painijan luonti, j oissa voi luoda haluamansa painijan. Mikäli jonkin legendan poissaolo harmittaa, on tämä suhteellisen helppo luoda tyhjästä, kunhan tekemiselle jaksaa uhrata aikaa. CAS-tilassa kun yhden painijan luontiin voi kulua pitkälti toista tuntia, liikkeitä ja sisääntuloa hioen. Mukavana ominaisuutena omalle painijalleen saa myös laitettua kovalevyltä löytyvän kappaleen sisääntulomusiikiksi. Vaikka painijan luonti on suhteellisen laajamittaista, jotain siitä jäi kuitenkin uupumaan. Erilaisia asusteita, tilpehööriä ja yksityiskohtaisempaa kasvonmuotojen luontia jäi eniten kaipaamaan, ja ennen kaikkea valikoiden selkeyttä. Tietyn kuvioiden ja asusteiden laittaminen painijalle on jopa tuskastuttavan hankalaa, kun eri vaihtoehdot ovat piilotettuna valikoiden valikkoihin.



Yksinpelinä jaksaa pelata yllättävänkin pitkään, mutta kaveriporukalla pelaamista ei voita mikään. Lähes naurettava fysiikan mallinnus saa nauruhermot herkille, kun loppua kohden alkavat erilaiset tavarat lennellä pitkin estradia. Usean ottelun jälkeen peli alkaa kuitenkin toistaa itseään, eivätkä eri painijat tee suurta pesäeroa toisiinsa, kun kaikesta selviää rämpyttämällä. Yksin hetkellistä hupia, mutta peli-iltamissa hyvä vaihtoehto kun muut pelit alkavat kyllästyttää.



Kaikella on alkunsa sekä loppunsa



RAW 2:ssa on otettu vaarin monesta edeltäjän pikkuviasta, mutta takaisin on tullut vähintäänkin yhtä monta. Edellisen osan midi-taustamusiikit ovat sentään saaneet väistyä ja tilalla on yksitoikkoista, mutta huomattavasti laadukkaampaa musiikkia. Vaikeustaso on kuitenkin edelleen epäbalanssissa. Kontrolleihin olisi kaivannut enemmän monipuolisuutta liikkeiden kannalta, nykyisellään ne ovat kuitenkin edellisosan kaltaiset ja aloittelijaystävälliset. Kokonaisuudessaan RAW 2 on tällä hetkellä Xboxin paras painipeli, joka kuitenkin kärsii kehittäjien laiskasta loppusilauksesta tai pikemminkin silauksen puutteesta.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi