Petri Katajan blogi
Kohokohtia viime vuodelta ovat olleet muun muassa kiehtovaakin kiehtovampi Blue Prince, jota voi suositella etenkin Xboxilla pelaaville, sekä Hades II, itselleni viime vuoden paras peli.
Vuoden 2026 ensimmäinen läpäisty julkaisu sen sijaan on Watch Dogs 2, joka... oli ihan passeli. Huomattavasti edeltäjäänsä kehittyneempi, mutta vain ihan passeli.
Ja tämä pelihän se on muuten lähes aina alennuksessa. Kannattaako siihen tarttua?
Hyppää autoon, ajetaan aurinkoon
Pelailin aiemmin viime vuonna ensimmäisen Watch Dogs -seikkailun läpi. Kyseessä on Ubisoft-pelitalon suhteellisen vakavahenkinen Chicagoon sijoittuva kokemus, jossa yksittäinen hakkeri lähtee kostoretkelle. Koettavana on toimintaa, hakkerointia ja etenkin muutamat mieleenpainuvat kohtaukset. Kaiken kaikkiaan varsin oiva kokemus.
Juuri loppuun saakka koettu Watch Dogs 2 on puolestaan eri maata. Järjestelmää ja isoja pahoja vastaan ei käy yksi yksittäinen hakkeri, vaan kokonainen joukkio tietokonevelhoja. Tarjolla on myös kosolti huumoria, josta pieni osa on jopa ihan toimivaa. Synkkä Chicago puolestaan on vaihtunut värikkääseen San Franciscoon. Hyvällä tapaa mieleen jääviä tilanteita oli niitä tälläkin kertaa, mutta ei ehkä aivan yhtä paljoa.
Lue myös: Tämäkin vuolaasti kehuttu peli on parempi kokemus Xboxilla, ettäs tiedätte
Pelaaja ottaa ohjat Marcus Hollowaysta, jonkin sortin hakkerinerosta, joka hankkiutuu tarinan alkumetreillä osaksi DedSec-hakkerikollektiivia. Tämän porukan pyrkimyksenä on paljastaa korruptiota ja vastustaa suuryritysten otetta kansalaisista.
Näillä samoilla alkumetreillä Marcus tunkeutuu Blume-yhtiön servereille poistaakseen sieltä itsestään kaikki tiedot. Hän saa tietää olevansa yrityksen tietokannoissa ja kaikenkattavassa ctOS-järjestelmässä listattuna potentiaalisena rikollisena, jota kannattaa pitää silmällä.
Tästäkös sitä tulistutaan ja lähdetään vastustamaan yritysten valtaa... tekemällä aimo määrä rikoksia, murhaamalla ja tekemällä ties minkä sortin muuta tuhoa. Höpöä.
Onko kuusi seuraajaa paljon? Somessa, ei ole. Kujalla, kyllä on.
Juoni pelissä on kyllä pöhkö. Jotta isoja korporaatioita vastaan voidaan taistella, niin pitää kerätä tarpeeksi iso määrä seuraajia, joiden älylaitteista saada laskentatehoa. Joten iso osa tarinasta liittyy siis seuraajien haalimiseen.
Marcuksen ohella muut DedSecin jäsenet ovat eri sortin persoonia. Lähinnä ärsyttäviä sellaisia, jos ihan totta puhutaan. Kun mainitsin sivustomme ylläpidolle pelailevani tätä nimikettä, niin seikkailun "teinihahmot" herättivät muissa eniten huonoja muistoja.
En itsekään noista hahmoista pahemmin välittänyt. Porukan "läpänheitto" oli myös enimmäkseen ontuvaa, vaikka ihan veikeitä viittauksia muuhun populaariviihteeseen olikin.
Injektoin payloadin ja pivotoin verkon lateraalisesti ennen privilege escalationia
Paras asia Watch Dogs 2:ssa, kuten sarjan ensimmäisessäkin osassa, on hakkerointi. Kakkosessa on soppaan lisätty vaikka sun minkä sortin tekniikkaa hyväksi käyttäviä vippaskonsteja, jotka saavat parhaimmillaan hymyn naamalle kuin naamalle.
Moni tuttu asia on tälläkin kertaa käytössä: liikennevaloja voi kytkeä pois päältä, vihollisia voi käristää eri sähkölaitteita kuormittamalla ja muiden kansalaisten kännyköiden sisuksiin pääsee käsiksi. Kaikki toki huomattavasti todellisuutta yksinkertaisemmin, yhtä nappia painamalla.
Sen lisäksi autoille on mahdollista antaa yksinkertaisia ajokäskyjä. Jos vihulainen vaikkapa sattuu kävelemään auton takaa, niin ei muuta kuin auto pakittamaan päälle. Hauskaa.
Selkeästi huvittavinta omaan makuuni oli mahdollisuus "lavastaa" jokin vihollinen tai täysi sivullinen kriminaaliksi tai rikollisjengin jäseneksi. Tällöin paikalle karauttaa joko virkavallan edustajia pidättämään kyseinen yksilö tai vielä hupaisammin muutamat jengiläiset pyssyt tanassa.
Moni tehtävä olisi ehkä ollut tarkoitus hoitaa hiippailemalla vihulaisten tukikohtaan, mutta tuo jengiläisvaihtoehto on aivan tökerön hauska käyttää.
Hakkeroidaan kamera, jotta saadaan näköyhteys johonkin tukikohdan sisällä olevaan viholliseen, ja merkataan vihulainen jengiläiseksi. Tämän jälkeen odotetaan pari hetkeä ja paikalle kaartaa kilpailevan rikolliskollektiivin jäseniä pyssyt kädessä. Sitten vain seurataan ketkä jäävät eloon. Aivan turkasen hupaisaa.
Vekkulia tässä jipossa on myös se, että jengin jäsenet löytävät tiensä paikalle myös vaikkapa pilvenpiirtäjän yläkerroksiin parissa hetkessä. Kaukana avomerellä olevaan jahtiin ei sentään noin vain ilmestytty yhden testin perusteella.
Lisää teknologiapuuhaa tarjosivat myös kauko-ohjattava drooni sekä pyörillä liikkuva pieni menopeli, joka mahtuu ilmastointikanaviin. Nuokin vekottimet olivat ihan vekkuleita käyttää.
Kohokohdat olivat tämän seikkailun kohokohtia
Kuten edellistä osaa pelatessa, niin myös tällä kertaa seikkailussa oli muutamia mieleenpainuvia kohtauksia. Ensimmäinen niistä sijoittuu tehtävään, jossa pitäisi tunkeutua kattohuoneistoon. Marcus toteaa tovereilleen radiolla, että "soittakaa jotain freesiä", ja Eric B. & Rakim -duon Don't Sweat the Technique -klassikko alkaa pauhaamaan. Siistiä.
Myös edellisessä pelissä musiikkikohtaus oli yksi kohokohdista. Mukavaa, että sama meno jatkuu tälläkin kertaa.
Toinen mieleenpainuva tehtävä todistaa, että Ubisoft-pelitalo osaa nauraa itselleen. Yksi hitusen piilossa oleva tehtävä pistää pelaajan hakkeroimaan tiensä paikallisen Ubisoft-toimiston tiloihin.
Tehtävänä on vuotaa vielä julkistamattoman pelin traileri, kuinkas muutenkaan. Ei ole näet kerta eikä viisikään, kun studion tuleva peli on tavalla tai toisella vuotanut julkisuuteen ennen aikojaan trailerilla tai ilman.
Hienoa, että osaavat nauraa itselleen tähän tapaan.
Tekemistä pelissä riittäisi vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ubisoftin avoimen maailman tyyliin San Franciscon kartta on täynnä eri sortin kuvakkeita indikoimassa sivutehtäviä, löydettäviä asioita ja muuta.
Itse en jaksanut joka mahdolliseen sivureittiin tutustua. Päätarinaan ja harvoihin valittuihin sivupuuhiin tutustumalla sai peliin kulutettua arviolta 15 tuntia. Xboxin valikot eivät paljasta tuntimäärää jostain syystä.
Kokonaisuudessaan Marcuksen seikkailu on ihan passelia viihdettä. Sen maailma on mainio, mutta tarina vähemmän kiinnostava. Sen mekaniikat ovat mielenkiintoisia, mutta hahmoja ei jää ikävä.
Kyllä tämän tuotoksen alennushintaan ostelisi. Siitä puheen ollen.
Aina alessa kuin mikäkin pintahiiva
Yksi asia tästä pelistä on sanottava. Se tuntuu nimittäin olevan alennuksessa yhtenään. Vähän niin kuin viime vuoden puolella käsitelty Sleeping Dogs. (Onpas nyt tullut koirapelejä pelattua.) On hyvä mahdollisuus, että Watch Dogs 2 on tätä luettaessa myös myynnissä tuopin hintaan. Ainakin tätä kirjoittaessa nimike irtoaa normaalia halvemmalla sekä PlayStationin että Xboxin kauppapaikoilta.
Itse vertaisin Watch Dogs 2:a ihan kelvolliseen välipalaan muiden isompien ja mielenkiintoisempien aterioiden välillä. Mutta kyllä tähän kokemukseen kannattaa alehintaan tarttua, sen verta hupia siitä saa irti. Etenkin siinä tapauksessa, että ei ole onnistunut saamaan tarpeekseen avoimen maailman seikkailuista monine pää- ja sivupuuhineen. Jälkimmäisiä tässä seikkailussa piisaakin sitten vaikka kuinka.
Mitenköhän se kolmas osa, Watch Dogs: Legion, pitäisiköhän sitä pistää testaten seuraavana?
Lisää aiheesta:
