Petri Katajan blogi
Näin kävi sen takia, että otin pelatakseni pitkään tauolla olleen Prince of Persia: The Lost Crown -seikkailun.
Ja ai jumangeguli, että se kannatti.
Ei parane tuomita liian nopeasti
Prince of Persia: The Lost Crown on viime vuoden alussa julkaistu sivusuunnasta kuvattu metroidvania-tyylinen seikkailu, jossa loikitaan, taistellaan, ratkaistaan pulmia sekä kerätään uusia kykyjä valtavassa ja ajan kanssa aukeavassa pelimaailmassa.
Muistan lukeneeni paljon ulinaa pelistä, kun se julkistettiin. Mutinoiden perusteella kaikki näytti kamalalta, päähahmo oli vääränsorttinen, olisi pitänyt tehdä 3D-seikkailu 2D-loikinnan sijasta ja ties sun mitä muuta. Itse olin jo ensimmäisen trailerin perusteella varsin kiinnostunut.
Ja kuinkas sitten kävikään? Ei olisi ehkä suuren yleisön kannattanut tuomita ihan niin nopeasti, sillä nimike keräsi julkaisunsa yhteydessä kehuja sekä arvostelujen puolella että myös pelaajilta. Eikä syyttä, sillä The Lost Crown on upea.
Kannatti herätä
Olin hankkinut uusimman Prince of Persian hyllyyni joskus viime vuoden puolella. Pelailin sitä ehkä parisen tuntia, mutta jokin muu mielekkäämpi tuotos luultavasti teki silloin tuloaan, joten meno jäi kesken suht alkumetreille. Alku ei myöskään jättänyt itsestään kovin mielenkiintoista mielikuvaa.
Onneksi äskettäisen loman kunniaksi tartuin nimikkeeseen uudelleen, sillä hitusen geneerisen alun jälkeen paketista paljastui aivan tökerön mainio kokemus.
Tuorein Prince of Persia vie pelaajat Sargon-nimisen soturin kengissä tutkimaan Qaf-vuoren sisuksia ja sen ympäristöä. Matka alkaa persialaistyylisen linnoituksen maisemista, mutta ei aikaakaan, kun ollaan ylhäisissä kaupunkimaisemissa, maan alla lian ympäröimänä, metsän uumenissa ja vaikkapa vetten päällä.
Lue myös: Ei kiitos, odottelen mieluummin tulevaa elokuvaversiota
Kuten metroidvania-tuotoksissa tapana on, niin matka alkaa suht yksinkertaisten kykyjen kera eikä kovin monia reittejä ole auki. Ei kuitenkaan aikaakaan, kun kohta pyrähdellään ilmassa, ammutaan nuolia ja luodaan varjokopioita itsestä. Noin muun muassa. Ohjaimen joka namiska tuntuu lopulta olevan käytössä.
Mitä enemmän taitoja kertyy, sitä akrobaattisempiin urotekoihin pystytään ja sitä helpommalla jättimäiset vihulaiset kaatuvat. Ja kykyjähän todella tarvitaan, sillä edessä on ties minkä sortin piikkiansoja vältettävänä ja puolijumalia kaadettavana.
Etenkin loikkimiskohdat ovat parhaimmillaan todella haastavia, joten niitä ei tee mieli suositella niille, ketkä hermostuvat herkästi. Samoja kohtia voi joutua hinkkaamaan useammat kerrat, kunnes pääsee eteenpäin. Sinne tänne karttaa on myös ripoteltu kiperämpiä haasteita, jotka ovat suoranaisen vaikeita, mutta niistä palkitaan aina yhden tai toisen sortin aarteella.
Ja ne pomotaistot myös, huh. Jo normaalivaikeustasolla pomotaistot ovat huomattavan haastavia, mutta omasta mielestäni todella hyvällä tapaa. Vihulaisten kaataminen vaatii monia yrityksiä, mutta missään kohti meno ei ole epäreilua. Opettele pomohirmun liikkeet ja reagoi niihin väistelyllä, torjunnoilla ja muilla keinoilla, niin kyllä se vastus kohta kaatuu.
Yhteenotoista tulee mieleen Death's Door, jonka taistot olivat niin ikään hyvällä tapaa vaikeita. Enemmän kyseisestä pelistä tämän linkin (klik) kautta. Vahva suositus myös tälle korppiseikkailulle.
Perin haastavaa siis on. Ellei sitten laske vaikeustasoa. Taistelusta voi tehdä helpompaa, minkä lisäksi akrobaattisimmat kohtaukset voi tyystin ohittaa.
Niin sulavaa, että koko hoito on varmasti koodattu yltä päältä öljyssä
Sargonin ohjaaminen on todella toimivaa, sillä kontrollit ovat muikean sulavat. Hahmon liikkuminen näyttää ja tuntuu sulavalta kuin mikäkin, mitä nyt välillä ainakin itsellä menivät toiminnot ja napit tiukassa paikassa sekaisin.
Päähahmon voi myös varustaa ties minkä sortin amuleteilla, jotka antavat monenmoisia ominaisuuksia. Tehokkaammat miekkahyökkäykset, vähemmän vahinkoa myrkystä, voimakkaammat erikoisliikkeet, vihollisten energiamittarit näkyville ja ties mitä muuta. Valikoima on suuri.
Kykyjä ja ominaisuuksia on vaikka muille jakaa. Kun ne kaikki ovat lopulta käytettävissä, niin on suorastaan nautinto lähteä koluamaan isoa karttaa, jotta kaikki piilotetut aarteet, aikakristallit ja muut romppeet pääsee ahtamaan omiin taskuihin.
Asiaan auttaa myös Memory shards -niminen toiminto, jonka avulla voi ottaa pelin kartalle sijoitettavia kuvakaappauksia. Jos siis näkee aarrearkun, johon ei vielä pääse käsiksi, voi siitä ottaa foton, joka näkyy kyseisessä kohtaa pelin karttanäkymässä. Ei kuulosta ehkä isolta asialta, mutta kyseessä on todella näppärä ominaisuus. Sen myötä ei tarvitse muistella, että missähän kohtaa oli se yksi ovi, jota ei vielä saanut auki. Kartta auki ja silmä käteen, niin vastaus löytyy.
Ainoat natinat, joita tähän hätään keksin, ovat hitusen unohdettava tarina ja se, etteivät grafiikat ihan joka kohdissa ole sieltä ylimmältä hyllyltä napattuja. Mutta nuo sivuseikat sikseen, sillä The Lost Crown on mahdottoman viihdyttävä paketti, joka haastaa (omasta mielestäni) juuri täydellisen paljon.
Arvosanaksi viisi tähteä viidestä
Mutta miksi lomaviikko sitten meni pilalle? Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että Prince of Persia: The Lost Crown on todella, todella, todella mainio kokemus. Jos vapaaviikolla oli vapaita hetkiä, niin arvaatte varmaan mihin halusin nuo hetkoset käytellä. Kyllä, sen sijaan että olisin vaikkapa lukenut kirjaa, säveltänyt oopperaa tai painanut kaikkien Suomen jokien nimet muistiin aakkosjärjestyksessä, niin päätinkin hypätä The Lost Crownin maailmaan.
Ellei kyseessä ole "äskettäisyysharha" (eli koin pelin juuri ja se on sen takia niin suuresti mielen päällä), niin olisin nostamassa sitä parhaiden koskaan pelaamieni tuotosten listalle. Niin paljon siitä nautin.
Tuotos itse asiassa sopisi omasta mielestäni mainittavaksi genren parhaimmiston kanssa samoissa lauseissa. Arvosanaksi itse tällä tuotokselle antaisin helposti 5/5, on se vaan niin toimivan haasteellinen kokonaisuus. Jos yhtään kiinnostelee, niin kannattaa pistää testaten.
Se harmillinen asia pelissä on, että se ei myynyt miljoonia ja taas miljoonia. Olin jo aivan varma, että jatko-osasta ei kannata edes haaveilla, mutta huhtikuun viimeisenä päivänä pelisarjan virallinen Twitter-X-tili kertoi pelaajien määrän yltäneen kahteen miljoonaan. "Olette herättäneet legendan henkiin. Prinssi on palannut, ja uskokaa pois – hän vasta lämmittelee", kertoo suora lainaus. Joten... jatko-osa ei siis liene mahdoton ajatus? Tämähän on suorastaan ilouutinen!
Lopputekstien näkemiseen meni itselläni 22 tuntia. Aivan kaikkea ei tullut tehtyä, sillä prosentit viimeisen näytöksen jälkeen olivat 71,37. Tekemistä Qaf-vuoden uumenissa siis vielä olisi. Toisaalta Mask of Darkness -lisäosa olisi vain 4,99 euroa, joten senkin voisi ostaa koettavaksi.
Tai sitten pidän nyt hetken taukoa. Luen vaikka kirjaa. Tai sävellän oopperan. Tai painan kaikkien Suomen jokien nimet muistiin aakkosjärjestyksessä.
Lisää aiheesta:
