Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Ninja Gaiden Sigma

Kuinka monta kertaa likimain saman pelin voi julkaista uudelleen, ennen kuin fanit närkästyvät? Team Ninja on päättänyt kokeilla onneaan Ninja Gaidenin kanssa. Vuonna 2004 sukupolvensa toimintaseikkailueliittiin noussutta Xbox-hittiä on sittemmin kaupattu pariin otteeseen uuden lisänimen kera.

Molemmilla uusintajulkaisuilla on kuitenkin ollut tarkoitus. Alehintaan julkaistu Ninja Gaiden Black toi verkossa julkaistut Hurricane Packit Xbox Liven ulkopuolella eläneiden ulottuville. Sigma puolestaan laajentaa peliä entisestään ja vaihtaa alleen PlayStation-konsolin, joilla Ryu Hayabusan seikkailuja ei ole aiemmin koettu.

Ninja Gaidenissa yhdistyvät erinomainen taistelusysteemi, vauhdikas toiminta ja haastavat viholliset. Monipuolista vihollisrivistöä lyhentää silkasta ilosta, kun superninjan kyvyt iskostuvat selkäytimeen. Pian pelaaja huomaa loihtivansa ruudulle tappavan tyylikkäitä liikesarjoja, jotka vetävät parhaimmillaan vertoja jopa taistelupeleille. Parasta miekkojen sävyttämässä kuoleman baletissa on kuitenkin se, ettei armoa anneta puolin eikä toisin. Aggressiiviset viholliset pakottavat pelaajan suojaamaan, väistelemään ja odottamaan oikeaa hyökkäyshetkeä, mikä tuo peliin jännitystä ja taistelun makua.

Sigma on vaikea peli ja vaatii tarkkaa keskittymistä. Blackin tavoin alkuperäisversion aiheuttamaa turhautumista on kuitenkin ennalta ehkäisty tihentämällä tallennuspisteitä ja tarjoamalla helpotettua Ninja Dog -vaikeustasoa jatkuvasti henkensä heittävälle. Oman tasonsa olisi kuitenkin mielellään valinnut jo ennen pelin aloittamista, sillä veteraaneille kovimpien haasteiden avaaminen pelaamalla on kuin saman leipäpalan pureskelu useaan otteeseen.

Koska pelin toimintakohtaukset mukautuvat vaikeusasteen mukaan, hurjimman vuoristorata-ajelun kokee vain ruuvaamalla haasteet tappiin. Tällöin pomovastukset saavat rinnalleen kätyreitä, viholliset ovat tavallista tappavampia ja vastaan tulee myös kokonaan uusia kohtauksia.

Povipommi säästelee vain vaatetuksessa!

Sigman merkittävin uudistus on toisen pelattavan hahmon lisäys Ryun rinnalle. Muutamaan otteeseen ninjapuku vaihdetaan sivuroolissa olevan Rachelin nahkasaappaisiin ja paneudutaan povipommin retkiin Ryun selän takana. Samalla peliin tulee tuore taistelutyyli, joka korostaa voimaa ja väistöjä nopeuden ja ketteryyden sijaan. Totuttelun jälkeen viholliset saavatkin maistaa seksikkään demoninmetsästäjän kirvestä sellaisella tuhovoimalla, että hampaat putoavat suusta.

Uusia pelialueita Rachel ei kuitenkaan tuo mukanaan, vaan peli rakentuu edelleen vanhojen tuttujen ympäristöjen varaan. Käytännössä se tarkoittaa maisemakierrosta, jossa siirrytään keskiaikaisesta japanilaiskylästä autioon kaupunkiin, sotilastukikohdasta luolastoihin ja muinaisista hautaholveista helvettiin. Osa ympäristöistä on silti kokenut pieniä muutoksia, joilla on pääasiassa siivottu satunnaista ongelmanratkontaa toiminnan tieltä. Myös vihollisasetteluja on muutettu ja vastaan asettuu silloin tällöin uusiakin tuttavuuksia.

Maininnan arvoinen uudistus on lisäksi ristiohjaimella hallittava pikainventaario, jonka ansiosta peliä ei ole pakko pysäyttää energiapullojen hörppimiseksi. Valikon toteutus tosin jättää toivomisen varaa, koska oikean esineen selaaminen toiminnan aikana on vaivalloista. Olisi ollut käytännöllisempää, jos pelaaja olisi voinut asettaa ristiohjaimen pääsuuntiin haluamansa varusteet ja käyttää niitä vain yhden napin painalluksella.

Ulkoisesti epätasainen

Uuden pelattavan hahmon ohella Ninja Gaiden Sigmaa on rummutettu teknisen toteutuksensa vuoksi. Paperilla sulavasti liikkuva 1080p:n grafiikka kuulostaakin upealta, mutta käytännössä pelin ulkoisesta olemuksesta paistavat edellisen sukupolven juuret. Esimerkiksi autiot ja värittömät kaupunkimaisemat ovat nykymittapuulla karuja, eivätkä ympäristöt missään vaiheessa edusta sukupolvensa parhaimmistoa. Joissain tehosteissa on jopa otettu takapakkia Xbox-versioista.

Musiikkiraita on huomattavasti grafiikkaa eheämpi kokonaisuus. Lukuisat kappaleet täydentävät pelitilanteita niin mahtipontisella asenteella, energisellä tykityksellä kuin selkäpiitä riipivällä tunnelmoinnilla. Vaatimattomatkin ympäristöt saavat oman tunnistettavan persoonallisuutensa äänimaailman kautta.

Ryun kostoretki anastetun paholaismiekan perässä kestää 10-20 tuntia pelaajan kokemuksesta riippuen. Juoni ei kuitenkaan ole Ninja Gaidenin vahvuus, vaan yllätyksetön ja kuiva tarina toimii lähinnä tekosyynä toiminnalle. Tarinatilan läpäistyään pelaaja saa käyttöönsä tehtävätilan, jossa kymmenet pääpelistä irrotetut haasteet pistävät taidot entistä kovemmalle koetukselle.

Jostain syystä osa Xbox-painosten lisukkeista on saanut lähteä, minkä vuoksi muun muassa vanhan ajan Ninja Gaidenien metsästys jää PlayStation 3:lla vain haaveeksi. Toisaalta Xbox-versioiden kamerasysteemiäkään ei ole korjattu, vaan kritisoitu ominaisuus aiheuttaa edelleen ylimääräistä päänvaivaa. Jotta katsekontakti vilkkaisiin pelitapahtumiin säilyisi, laiskan kameran joutuu vähän väliä keskittämään.

Yllätyksettömän toteutuksensa ja karsittujen ominaisuuksiensa takia Sigma ei tunnu yksiselitteisesti ylivertaisimmalta Ninja Gaidenilta. Silti pelin vahvuus on edelleen ydinpelimekaniikassa eli taisteluissa, jotka pistävät adrenaliinin virtaamaan ja saavat onnistumiset maistumaan poikkeuksellisen hyvältä. Ninjakoululaisille Sigmassa riittääkin tekemistä viikoiksi, mutta kaiken oppineiden on ehkä harkittava oikean jatko-osan odottamista.

Galleria: 

Kommentit

Omasta mielestä peli on mahtava, vaikka grafiikka ei ehkä olekaan PS3:n parhaimmistoa. Pelattavuus on kuitenkin mainio samoin, kuin tunnelma. Musiikit ansaitsevat erityiskiitoksen. Uuden konsolin alkutaipaleella aina mieluusti tämän kaltaiset pelit ottaa vastaan. Numero on aivan turhan alhainen ja itse antaisin 9+:n.

Hyvä arvostelu veteraani pelaajan silmin, tuskin peli kamalasti tarjoaa niille jotka sitä ovat jo boxilla pelanneet mutta suosittelen lämpimästi koittamaan peliä ellei demon vakeus taso iskenyt liikaa silmille. Itse annan uutena peliä ei ennen Ps3 versiota pelanneena 9;n nyt vain pitäisi hardilla päästä vimeiset kolme jaksoa läpi!!

En nyt ihan tajua.
Porukka kehuu täällä pelin musiikkeja jotka ovat aivan kamalat ja käänsi ne pois heti kun pystyin, ehkä huonoimmat pelimusiikit ikinä... Kontrollitkaan eivät mitkään täydelliset ole. Kratos ja Dante tottelevat huomattavasti rivakammin ja tarkemmin, vaikka kumpikaan ei ole wannabeninja kuten Ryu "worst ninja ever" Hayabusa. Olihan se ihan viihdyttävää sen ensimmäisen pelikerran, mutta uudelleen en peliin todennäköisesti koske vaikka valittavissa on vaikeampia vaikeusasteita, sillä ne koin jo demossa eikä peli siitä juuri paremmaksi muuttunut, eikä juuri vaikeammaksikaan...

Shinobi oli parempi kuin Ninja Gaiden jo 80-luvulla, eikä tämä ole vielä miksikään muuttunut.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi