Soitellen sotaan

Karski Sam Fisher on tuhannen tilanteen mies. Splinter Cell -pelien päätähti on ehtinyt pelastaa maailman moneen otteeseen - joka vuodelle tuntuu riittävän terroristeja telottavaksi. Poliittisia umpisolmuja alvariinsa ratkaiseva Fisher, todellinen yhden miehen armeija, lähetetään hiippailemaan vapaata maailmaa uhkaavien roistojen selustaan ja napsimaan näitä pois pelistä yksi kerrallaan. Splinter Cellien viehätys piilee siinä, että silmittömän räiskinnän sijasta pelit luottavat hillittyyn etenemiseen. Vaikka päähahmo onkin todellinen monilahjakkuus ja aloitteleva akrobaatti, luotisuihku lähettää miehen nopeasti manan majoille. Agenttiystävämme onkin edettävä varovasti, ja mikä tärkeintä, pysyteltävä varjoissa.

Lähitulevaisuuteen sijoittuva Chaos Theory on taattu teknologiatrilleri. Yhdysvallat, Pohjois-Korea ja Japani ovat tukkanuottasilla, joten Sam Fisherin on aika puuttua peliin. Tarinankerronta ei ole koskaan ollut Splinter Cell -pelien vahvimpia osa-alueita ja sama pätee tälläkin kertaa. Juoni on kuin suoraan pahimmista Ilkka Remeksen opuksista eikä tarina tunnu missään vaiheessa saavuttavan kaivattua yhtenäisyyttä. Kentät eivät liity toisiinsa juuri mitenkään, vaikka ne ovatkin yksittäin tarkasteltuna erittäin hyvin suunniteltuja.

Kaaosteoria on aiempia Splinter Cell -pelejä monipuolisempi. Huoneesta toiseen on monia reittejä, eikä peli enää pääty liian monen hälytyksen myötä. Fisherin varustevalintaan pystyy nyt rajoitetusti vaikuttamaan ja tasoissa on mukavasti vaihtoehtoisia objektiiveja, jotka voi halutessaan suorittaa. Ruumiitakaan ei välttämättä tarvitse raahata varjoihin. Nämä uudistukset ovat tervetulleita, sillä satunnaishälytykset olivat edellisten Splinter Cellien vakio-ongelma.

Nimeni on Fisher, Sam Fisher

Fisher on pelissä entistä ilkeämmällä tuulella - onhan hänellä normaalien tuliaseiden lisäksi tällä kertaa käytössään miehekäs viidakkoveitsi. Kummallista kyllä, kurkkuja ei pysty viiltämään auki ja teräaseella husiminen on oudon veretöntä puuhaa. Näin puukolla on pelissä lähinnä esteettinen rooli. Näyttäähän vihollisten uhkailu kieltämättä erittäin viileältä.

Fisher on myös käynyt karatetunneilla, sillä potkut ja lyönnit ovat Chaos Theoryssa entistä tehokkaampia. Viholliset putoavat näppärästi muutamalla kunnon suoralla, ja mikä tärkeintä, tyylikkäästi. Animaatio on huippuluokkaa ja hahmot hyvin eläväisiä. Liikeratojen parannukset ovat huomattavia edellisiin Splinter Cell -peleihin nähden. Aiemmin vastustajat vaikuttivat roboteilta. Nyt homma toimii kaikin puolin paremmin.

Pelin tekoälykin on parantunut, mutta vain vähän. Joskus terroristit huomaavat avoimeksi jääneen oven, tai epäilyttävästi sammuneen lampun. Ryhminä liikkuvat vastustajat ovat hyvin vaarallisia, mutta yksittäiset vahdit ovat yleensä toistaitoisia tunareita. Varjot ovat yhä Fisherin paras ystävä, sillä lievästä näköongelmasta kärsivät viholliset eivät näe pimeisiin paikkoihin. Lamppujen ampuminen, lukkojen tiirikointi ja muut toimet ovat edelleen agentin vakiopuuhaa.

Tangoon tarvitaan kaksi

Chaos Theoryn yksinpeli on kehnosta tarinasta huolimatta mielenkiintoinen ja se kestää vaikeustasosta riippuen noin kymmenen tuntia. Tämän jälkeen voi siirtyä neljän tehtävän mittaisen co-op -moodin pariin. Yhteistyötasoja voisi olla enemmänkin, mutta nykyistenkin kenttien ruudunpäivitys takertelee pahasti. PlayStation 2 -painoksen pelimoottori ei yksinkertaisesti riitä jaetun ruudun toimintaan.

PS2-version muutakin moninpeliä on riisuttu ikävästi. Nelinpelattava versus-moodi on yhä paikallaan, mutta muiden versioiden uudistukset loistavat poissaoloaan. Näistä esimerkkinä mainittakoon edellisen Splinter Cellin, Pandora Tomorrow'n, kaikki moninpelimuodot saman valikon alle niputtava tehtävämoodi.

Nettipeliä silmälläpitäen mukana on sentään mukava uudistus, jossa ottelussa mukana olevat agentit eivät kaikki enää näytä Fisheriltä, vaan valittavana on muitakin hahmoja. Kaikki Pandora Tomorrow'n moninpelikartat ovat mukana, mutta mukana on myös paljon uusia ratoja.

Rahalla saa ja hevosella pääsee

Splinter Cell -sarja on tunnettu erinomaisesta grafiikastaan. Tässä suhteessa PlayStation 2 -versiot ovat aina olleet väliinputoajia Xbox- ja PC-käännöksiin nähden. Chaos Theory näyttää Sonyn koneella kohtalaiselta, mutta karsintaa on jouduttu tekemään. Väripaletti on hämmentävän tumma. Tällä on todennäköisesti pyritty piilottamaan valotehosteiden ja tekstuurien keskinkertaisuutta. Ei peli huonolta näytä, mutta pelimoottorista huomaa, ettei Chaos Theorya ole kehitetty PlayStation 2:ta varten.

Onneksi äänimaailma on erinomainen. Sam Fisherin ääninäyttelystä vastaa edelleen karismaattinen Michael Ironside (tuttu mm. elokuvista Starship Troopers ja Total Recall). Ironside ja muut näyttelijät hoitavat leiviskänsä mallikkaasti - olkoonkin, että ulkomaalaiset puhuvat yhä englantia naurettavalla korostuksella. Elektroninen musiikki on hyvää ja sopii peliin.

Splinter Cell: Chaos Theory on erinomainen peli, joka kärsii huonosta PlayStation 2 -käännöksestä. Jos tarinalinjan ja grafiikan heikkoudet unohdetaan, Chaos Theory on erinomaista viihdettä. Muiden alustojen versiot ovat parempia, mutta Fisherin seikkailut purevat myös PS2:lla. Jos edelliset Splinter Cellit maistuivat, Chaos Theory iskee kuin miljoona volttia.