Resident Evil 4

Jo kulttimaineen saavuttanut Resident Evil
oli ilmestyessään jotain ennen näkemätöntä. Pelin kaava kuitenkin
vanheni jo parin jatko-osan jälkeen, ja sarja junnasi lähes paikallaan.
Tänä vuonna ilmestynyt Resident Evil 4 on nimestään huolimatta sarjan
kuudes peli, jos räiskintä- tai moninpeli-spin-offeja ei lasketa.
Konsepti on näiden viiden edellisen osan aikana pysynyt lähes
muuttumattomana, mutta tällä kertaa virheistä on opittu. Resident Evil
4 korjaa kaiken, missä aiemmat osat epäonnistuivat. Lisäksi se heittää
mukaan tukun hyvin tervetulleita uudistuksia. Peliä voikin hyvillä
mielin sanoa sarjan kuninkaaksi.

Aiemmat osat muistetaan
hyvin niiden kankeudesta. Vaikka hahmojen rajoittunut liikutus loi
eräiden mukaan tunnelmaa peliin, ei se pelattavuutta ainakaan
parantanut. Myös kiinteät kamerakulmat antoivat pelille elokuvamaisen
ilmeen – ja eliminoivat siinä sivussa kaikki mahdollisuudet nähdä
ruudun ulkopuolella vaeltavat elävät kuolleet ennen kuin nämä alkoivat
aterioida pelaajan kaulasuonilla. Kaiken huipuksi ammuksia oli hyvin
rajoitetusti ja tallennuksia vielä vähemmän.

Evoluutio toimii


Resident Evil 4 laittaakin selviytymiskauhulle aivan toisenlaiset
lähtökohdat. Se sisältää riittävästi elementtejä, että sen tunnistaa
kyllä Resident Evil -peliksi, mutta kaikki aiempien osien turhauttavat
ja ärsyttävät ominaisuudet on joko karsittu pois tai korjattu.
Tallennus tapahtuu edelleen tietyissä paikoissa sijaitsevilla
kirjoituskoneilla, mutta enääpä ei tarvitsekaan raahata mukana niitä ah
niin ihanan harvinaisia mustenauhoja, jotka mahdollistivat
tallennuksen. Nyt pelin voi käydä tallentamassa vaikka jokaisen
vihollisen jälkeen, jos siltä tuntuu. Kuoleman jälkeen peli ei enää
jatku edellisestä tallennuksesta, vaan kiitettävän usein päivittyvästä
jatkopisteestä. Jos kuolo korjaa, jatkopisteet varmistavat, että jo
kertaalleen tehtyjä asioita ei jouduta tekemään enää uudelleen.





Pelin juoni vie perus-hollywood-kauhua kuusnolla. Viittauksia aiempiin
osiin on mukavasti, mutta teema ei enää pyörittele sitä samaa vanhaa
Umbrella-tauhkaa. Tällä kertaa tutkitaan salaperäisen kultin
sekaantumista USA:n presidentin tyttären katoamiseen, ja pääosassa on
RE2:sta tuttu Leon Kennedy.

Reissu vie Leonin pienestä
espanjankielisestä maalaiskylästä muun muassa valtavaan linnaan sekä
mystiselle saarelle. Vaikka samalla alueella vietetään kerralla tovi
jos toinenkin, aiempia osia rienannut samojen alueiden koluaminen
uusiksi on uusimmasta osasta poistettu. Nelos-RE:ssä eteneminen rullaa
jouhevasti koko ajan yhteen suuntaan, eivätkä alati vaihtelevat
maisemat pääse tympäyttämään.

Matkan aikana Leon tapaa siellä
täällä salaperäisen kauppiaan, joka myy ammuksia lukuun ottamatta
kaikkea selviytymisen kannalta kriittistä aina luotiliiveistä
kertasinkoon. Erilaisia aseita on rutkasti, ja niihin saa lisää tehoa
virittämällä niitä tarpeen mukaan. Asevalikoima piristää pelin
uudelleenpelattavuutta. Aina kun ei ole pakko pelata samoilla vanhoilla
pyssyköillä.

Nelososassa kauhu ja ahdistus ovat tulosta
jostain aivan muusta kuin kankeista kontrolleista ja epäreilusta
pelisuunnittelusta. Kuvakulma on vaihtunut kiinteästä ja hyvin
rajoittuneesta päähenkilön olkapään yli kuvaavaan kameraan. Näkymä on
nyt poikkeuksetta laajakuva, mikä rajaa toiminnan elokuvamaisesti ja
antaa hyvän mahdollisuuden tarkkailla etupuolen tapahtumia. Lisäksi
sivuille voidaan katsella kääntämällä kameraa hieman ilman koko hahmon
pyörittelyä.

Hahmot ovat edelleen haavoittuvia, eivätkä
mitään yli-ihmisiä. Tällä kertaa ne eivät kuitenkaan ole täysin
avuttomia päälle rynnistäviä pahiksia vastaan. Ammuksia on tarjolla
peräti enemmän kuin yksi per vihu, ja jos joku sattuu pääsemään
haukkaamisetäisyydelle, on tilanne mahdollista rauhoittaa napakalla
potkulla. Kaikille vihollisille ei kuitenkaan sovi antaa
lähitaistelusaumaa. Moottorisahalla huitova tohtori Salvador tai sokeat
teräskyntiset kopio-wolverinet nimittäin voivat yhdellä huitaisulla
saada pelaajan päätä lyhyemmäksi.




Aina roiskuu, kun lahdataan


Herra Salvadorin moottorisahalla saa melko ilkeää jälkeä aikaan, eikä
peli muutenkaan väkivaltaa kaunistele. Tarkka laukaus otsikkoon voi
hyvinkin posauttaa koko kallon siruiksi, ja hurme sen kuin suihkuaa
jäljelle jääneestä kaulantyngästä. Puukon kanssa riehuessa seinät ja
lattiat saadaan koristeltua kauniin punaisilla verivanoilla, ja mahaa
meinaa oikeasti vääntää kun pelihahmon kaularanka kohtaa mylvivän
moottorisahan. K-18-leima on aivan kohdallaan, sillä RE4 ei todellakaan
ole nuoremmille ikäpolville tarkoitettu.

Väkivalta ei
kuitenkaan ole ainoa syy, miksi peli ei välttämättä maistu
heikkohermoisille. Pelin tunnelma on aidosti ahdistava ja painostava,
eikä tämä enää johdu kankeasta pelimekaniikasta aiempien osien tapaan.
Toiminta alkaa jo muutaman minuutin kuluessa siitä, kun pelaaja pääsee
ohjastamaan hahmoa. Samalla tuleekin selville, mikä sarjan uusin osa on
miehiään. Vihollisia ei enää kohdata yhtä tai kahta kerrallaan, vaan
pirulaiset rynnistävät päälle jengillä. Aivottomat ja hitaat elävät
kuolleet on vaihdettu mystisen organismin valtaamiin kyläläisiin, jotka
eivät todellakaan laahusta elävien kuolleiden vauhtia.





Kyläläiset osaavat kiertää pelaajan kimppuun useista suunnista
kerrallaan, eikä kaadettujen tikkaiden nostamiseen kauan mene. Jos Leon
pääsee kiipeämään ikkunasta katolle, vihut seuraavat perässä.
Viholliset osaavat nimittäin tehdä kaikkea, mitä Leonkin. Selkä seinää
vasten ja automaattihaulikko kainaloon toimii niin kauan, kunnes joku
kyläläisistä tajuaa paiskata pelaajaa dynamiittipötköllä. Juuri
paniikinsekaisen ahdistuksen takia peli tekee mieli juosta
mahdollisimman äkkiä läpi. Ja samalla kokemuksesta nauttii niin, ettei
kauhun toivoisi koskaan päättyvän. Normal-vaikeustasolla pelatessa
pelissä on mukavasti vastusta kokeneille pelaajille, mutta
easy-vaikeustason ansiosta peli soveltuu myös niille, jotka kaipaavat
ennemminkin viihdettä kuin haastetta.

Vihollisia ei enää
tarvitse tiputella automaattitähtäyksen ja tuurin voimin, vaan vapaan
tähtäyksen ansiosta pahiksia voidaan rankaista haluttuun ruumiinosaan.
Laukaus jalkaan tiputtaa vihun polvilleen, juoksevat tyypit taas
lentävät jalkaosumasta kokonaan rähmälleen. Käteen ampuminen saa
vihollisen pudottamaan aseensa, ja pääosuma taas, noh, onpa hyvinkin se
tehokkain ja verisin.

RE4 pitää pelaajan varpaillaan myös Shenmuesta
lainatuilla refleksitesteillä: ruudulle voi koska tahansa välähtää
lyhyeksi aikaa näppäinyhdistelmä, jonka painamisella vältetään yleensä
kuolema. Tämä on venytetty myös juonta selittävien välivideoiden
puolelle, joten ohjainta ei kannata laskea alas missään vaiheessa.

Kauhupeleillä on uusi kuningas


Upea äänimaailma on hyvin merkittävä tunnelmanluoja. Ääniefektit ovat
erinomaisia, laadukkaita ja ennen kaikkea todentuntuisia. Myös efektien
kirjo tuo peliin todella paljon elävyyttä, kun samaa ääntä ei tarvitse
kuunnella tunnista toiseen. Pistoolin laukaukset kumisevat pienessä
mökissä enemmän kuin avomaastossa, ja askelääni riippuu siitä, onko
jalkojen alla puuta vai hiekkaa. Kaiken kruunaa mielettömän hyvin Pro
Logic II:lla toteutettu surround, mikäli äänentoistolaitteet tämän
sallivat. Toisaalta peliä helpottaa se, että kuulee mistä suunnasta
turpaan on tulossa, mutta toisaalta, kun joka puolelta kuuluu kuolema,
on tunnelma katossa sillä kaikkein ahdistavimmalla tavalla.
Ääninäyttely on ensiluokkaista, mikä antaa hahmoille uskottavuutta ja
luonnetta. Vielä kun dialogi on hyvin kirjoitettua, eikä läheskään niin
kornia kuin vaikkapa ensimmäisessä osassa, ei ääninäyttelyssä ole
mitään valittamista.





Äänimaailman ohella tärkeä tunnelmanluoja on upea valaistus. Välillä
seikkaillaan päivänvalossa, välillä taas valottomissa käytävissä pelkän
taskulampun varassa. Ympäristöstä riippumatta valaistus näyttää aina
upealta, ja esimerkiksi tuli on ehkä hienointa, mitä peleissä on
aiemmin nähty. Vaikka kaikki on reaaliaikaista, on peli näyttävämpi
kuin GameCuben aiemmat RE-pelit, joiden kaikki ympäristöt ovat
esirenderöityjä. Hahmot ovat elävän näköisiä, ja upeasti tehty
huulisynkkaus vain täydentää kokonaisuutta. RE4 on teknisesti
huippuluokkaa: Cuben tehot on saatu puserrettua todellakin
hyötykäyttöön.

Resident Evil 4 on malliesimerkki siitä, mitä
tapahtuu kun hyvä pelisuunnittelu kohtaa erinomaisen toteutuksen. Jo
kaavoihinsa kangistunut Resident Evil -sarja on muokattu täysin uuteen
uskoon, ja lopputuloksena on toistaiseksi paras selviytymiskauhupeli.
Ainoa miinus, jonka pelistä voi keksiä, on anamorfisen laajakuvan
puute. Tämä ei kuitenkaan ole mikään tekosyy jättää näin loistavaa
peliä väliin, sillä kaikki muu on niin viimeisen päälle hiottua ja
toimivaa. Lopputulos on loistava piristysruiske koko genrelle, ja
kaikin puolin tajunnan räjäyttävä pelikokemus.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi