Wii palautti pelaajaksi

Aika tarkalleen viisi vuotta sitten joulupukki toi taloon Nintendon valkoisen konsolin. Aktiivipelaaminen oli kirjoittajalla loppunut Atari ST:n hiipumisen myötä noin 15 vuotta aiemmin. Sen jälkeinen satunnainen PlayStationeilla ja PC:lla pelaaminen ei innostanut viettämään aikaa ruudun ääressä edes pelien läpäisemiseen. Kunnes kuului kummia. Nintendo oli julkaissut hauskan hölmöltä kuulostavan pelikonsolin. Uudenlaisen ohjaustavan lisäksi laitteessa kiehtoi nuoruuden aikaisten pelien pelaaminen perinteitä kunnioittavalla padiohjaimella.

Wii oli alusta asti sympaattinen konsoli, joka tehokilpailun keskellä oli piristävän omaperäinen tuulahdus. Itse konsoli oli hämmentävän pieni ja simppelin näköinen — puhumattakaan käteen mainiosti sopivasta Wiimotesta. Retrohenkinen menu, rauhoittava taustamusiikki ja Mario-latausanimaatio ovat niitä asioita, jotka tuovat vuosikymmenien päästäkin joulun 2007 mieleen. Onneksi Wii U kunnioittaa perinteitä ja Wii-menu pyörähtää jatkossakin tarvittaessa käyntiin.

Wii taisi olla viimeinen pelikonsoli, jolla latausajat olivat pienet eikä liiallista päivitysrumbaa nähty peleissä. Vaikka PlayStation 3:sta pidänkin, ovat sen päivitykset edelleen yhtä tuskaa. Wiillä pääsi pelaamaan silloin kun halusi, koska konsoli oli tehty vain pelaamista varten. Pelikonsoli isolla P:llä! Wii U vaikuttaa tältä osin menevän ikävään mutta pakolliseen suuntaan.

Joulupukki oli vuonna 2007 osannut pakata mukaan myös GameCube-ohjaimen ja GameCubelle julkaistun Medal of Honourin, jotta FPS:n nälkä saataisiin tyydytettyä. PC:lla Soldier of Fortune vei joksikin aikaa mennessään, niin miksei myös konsolilla. Näin ei vain käynyt. FPS-pelaaminen padilla oli täyttä tuskaa, kun oli tottunut hiirellä ohjaamiseen. Wiimoten nerokkuuden valjettua lyhyen totuttelun jälkeen, alkoi mielessä kyteä kuinka Wii voisi olla ensimmäisen persoonan räiskinnälle se luvattu konsoli. Näinkään ei käynyt, vaikka The Conduit jatko-osineen näytti esimerkkiä tulevaisuuteen. Padipuritaanit saavat toki olla toista mieltä.

Pelaamisesta taukoa pitäneelle oli (ja on edelleen) vaikea ymmärtää grafiikkaresoluution tärkeyttä. Toki muistissa oli edelleen Atari ST vs. Amiga -sodat. Wiin graafinen teho ei siis lähes koskaan häirinnyt, paitsi silloin kun arvosteltavaksi saapui todellisia kurapelejä. Vika oli kuitenkin pelikehittäjissä, ei itse konsolissa.

Wii sai myös suuren yleisön pelaamaan. Konsolipelaaminen ei ollut enää stereotyyppisesti sohvalla nyhjöttävän ES-jonnen yksinoikeus. Ensimmäistä kertaa vanhempi ikäpolvi saatiin ruudun ääreen heilumaan, ja voidaankin väittää, että Wii on tehnyt suuren palveluksen pelaamiselle — ja siihen suhtautumiseen. Jos se vaati Wiin leimaamiseksi lasten konsoliksi, niin olkoon niin. Samalla monelta on varmasti jäänyt maineen vuoksi kokematta mielenkiintoisia, omaperäisiä eikä niin ryppyotsaisia nimikkeitä.

Onneksi se viidentoista vuoden tauko tuli pidettyä, koska muuten olisin saattanut olla yksi heistä.

- Kastle

Wiin perintö pelimaailmalle

Wiillä on ollut monumentaalinen vaikutus videopelibisneksen luonteeseen. Omissa kirjoissani konsoli on ollut yhtä vallankumouksellinen kuin NES ja PS1 aikoinaan. Perusteet tulevat alla.

Wii mullisti pelaamisen. Liiketunnistusohjaus oli jotakin niin uutta ja erilaista, että sitä voi merkittävyytensä puolesta verrata verkkopelaamisen tai padiohjauksen syntyyn. Täysin uudentyyppinen tapa pelata muutti kertaheitolla videopelaamisen luonnetta. Konsolin työnimi Revolution piti kutinsa.

Wii teki pelaamisesta hauskempaa ja laajensi pelaajakuntaa. Tästä on kiittäminen etupäässä ja ennen kaikkea liiketunnistusohjauksen ja kasuaalipelien allianssia: simppeli pelimekaniikka helposti omaksuttavaan ohjaustapaan naitettuna teki pelisessioista mukavia ja innostavia kokemuksia. Mukaansatempaavat kasuaalipelit löivät itsensä läpi illanistujaisten täytteenä, juhlien ohjelmanumerona ja baari-iltojen lisukkeena, jolloin myös uudet ihmisryhmät löysivät pelaamisen. Sosiaalista pelaamista ei olisi käsitteenä edes olemassa ilman Wiitä, jonka pelit olivat sitä hauskempia, mitä suurempi ihmisjoukko niitä yhdessä pelasi.

Wii hillitsi tehokilpailua ja teki pelien kehittämisestä halvempaa. Pienempien tehojensa takia Wii-peleissä ei ollut samanlaista audiovisuaalista tykitystä kuin kilpailijoiden tuotoksissa, mutta siitä huolimatta konsolia myytiin kuin leipää. Alustan valttikortiksi muodostuneet kasuaalipelit olivat luonteeltaan sellaisia, ettei niiden kehittäminen vaatinut yhtä suuria taloudellisia satsauksia kuin AAA-nimikkeiden kyhääminen. Suurten julkaisujen lisäksi Wiillä siis menestyivät myös A-, B- ja jopa C-pelit. Kun pelinkehittäjät huomasivat, että state-of-the-art ei ollut enää hyvien myyntien ehdoton edellytys, he alkoivat suunnata katseensa muuhunkin kuin blingblingiin. Tämä lisäsi pienemmän mittakaavan julkaisujen painoarvoa pelibisneksessä ja jarrutti siten kehityskustannusten kasvua.

Wii nosti indien uuteen kukoistukseen ja lisäsi pelien innovatiivisuutta. Koska pienemmänkin rahan tuotokset kukkivat alustalla kauniisti, se loi otollisen kasvualustan pienten pelitalojen tuotannolle ja madalsi riskinottokynnystä: kun pelinkehityskustannukset pysyivät kurissa, myös muilla kuin suurilla firmoilla oli realistiset mahdollisuudet kilpailla markkinoilla ja lisäksi tehdä pelejä kehittäessään rohkeita ratkaisuja ja luovia kokeiluja. Toki konsoleiden ja PC:n latauspalveluilla on niilläkin ollut oma osuutensa indie-tuotannon toisessa tulemisessa, mutta myös Wiin halvemmat pelinkehityskustannukset ja uudentyyppinen ohjaustapa toivat aiempaa näkyvämmin estradille indie-firmat villeine visioineen ja uusine innovaatioineen.

Wii voitti konsolisodan, muutti videopelaamista perustavanlaatuisella tavalla ja myötävaikutti moniin sellaisiin asioihin, jotka ovat tehneet pelibisnekselle hyvää. Vaikka konsoli siirtyykin nyt - myyntien hiipuessa ja pelijulkaisujen loppuessa - ajasta ikuisuuteen, Wiin muisto ei kuole koskaan.

- The King

Minä, vallankumouksen uhri

Ennen 90-luvun alkua oma Nintendon kanssa muodostamani sidos oli vankka ja onnistuneimmat asiakassuhteet perustuvatkin juuri luottamukseen. Tällaisesta asiakassuhteesta kuluttajan kanssa saa valtaosa yrityksistä vain haaveilla. Kuinka muut sitten pystyvät tulemaan tällaisen väliin? Puhtaasti Nintendon itsensä avulla. Gamecube oli monille rajapyykki - Nintendo ei kasvanut pelaajiensa kanssa. Samalla tavalla kuin Hiimännit eivät yksinkertaisesti enää kiinnostaneet, aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret kiinnostuivat kahvista, ajokortista, vastakkaisesta sukupuolesta, sekä tietysti mahdollisimman vähän lapsellisista asioista. Grand Theft Auton sukupolvi oli herännyt.

Omat odotukseni muuttuivat hyvin nopeasti realistisemmiksi Nintendo Wiin vuotaneiden pelikuvien myötä - kyseessä oli Gamecube 1,5. Uuden Nintendo-pelikoneen ilmestyminen poltteli N-miehen alitajunnassa. Yrittipä valtiovaltakin tulla väliin maksamalla opiskelijan opintotuet pitkin reisiä, jonka seurauksesta sitä sai olla seuraavat viikot syömättä.

Samaa vanhaa

Kun konsolipaketti oli viimein käsissä, muistan sen availussa selvästi pisteen, jossa odotuksen taika murtui. Kysymys ei niinkään ollut opiskelijabudjetilla hölmöilystä, vaan epäilyistä sen suhteen mitä laite tarjoaisi minulle. Wiin ensimmäisiä pelihetkiä miettiessä muistot ovat hyvin paljon NES-aikojen Duck Talesin kaltaiset: hyvä peli ei kestänyt pelaajaa. Galaktinen Mario oli yhdessä illassa kerännyt valtaosan tähdistä ja pelaamista säilyi viikonloppuun puhtaasti tahdonvoiman ansiosta - tätä ei tapahtunut vuoden 1991 jouluaattona.

Wiimote ei tehnyt suurta vaikutusta. Patukan vatkaaminen erosi nappien perinteisemmästä rämpytyksestä lähinnä siinä, että pelaamisesta oli tehty astetta epätarkempaa. Olo oli lähinnä ärsyyntynyt, kun kolmas Metroid Prime kertoi tekstin ja kuvan avulla, kuinka pitää kapulaa kädessä ja mihin suuntaan kääntää. Intuitiivisuus ja innovatiivisuus olivat tästä aika pirun kaukana. Jotkut pelaajat vannovat yhä Wiimoten vallankumouksen nimiin, mutta hyvän idean käytäntö tuntuu itselle lähinnä yhtä typerältä kuin tapa, jolla jotkut pelaavat urheilu- ja taistelupelinsä: pitäen kädet eri päin peliohjaimella ja painellen nappeja toisen käden etu- ja keskisormella.

This is ground control, can you hear me Captain N?

Wiin myötä oli myönnettävä itselleen, että Nintendo ei enää välittänyt minusta. Tämä ei ilmene pelkästään pelivalikoiman pitämisenä tiukasti kentän yhdessä päädyssä. Laitteen verkko-ominaisuudet olivat huikea pettymys sen jälkeen, mitä World of Warcraftin kaltainen sosiaalinen pelaaminen saattoi tarjota. Paikallinen pikkukiva ystäväporukalla oli toki kivaa, mutta entäpä he, jotka pelasivat paljon mutta joilla ei aivan joka ilta ollut mahdollisuutta kerääntyä yhteen lämmittelemään Nintendon äärelle?

Pitemmän aikaa pelejä pelanneelle ja erityisesti Nintendon mukana varttuneelle laitteen paras ominaisuus oli Virtual Console vanhoine peleineen. Nopeasti kuitenkin oltiin siinä pisteessä, että TV-tason pullistellessa eri laitteista täytyi suorittaa valinta sen suhteen, että mikä laite ei enää paikkaansa ansainnut.

- TUHOMURSU