Watch Dogsin parivuotinen odottelu ehti sisältää ristiriitaisia tunnelmia. Äärimmäisen komea julkistustraileri nosti hypemittarin tappiin, mutta seuraavaksi nähdyt aneemisemmat peliklipit herättivät epäilyksiä. Päähän juolahti pessimistisiä ajatuksia uusiin kuoriin puetusta Assassin’s Creed -kloonista tai vaihtoehtoisesti Grand Theft Autojen tylsästä pikkuserkusta. Piinaavien viivästysten ja kasvaneen epäluulon jälkeen peli saapuu vihdoin kauppoihin. Lopputulos yllättää kuitenkin positiivisesti. Watch Dogs yhdistelee lukuisia elementtejä Ubisoftin aiemmista teoksista mutta seisoo tukevasti omilla jaloillaan tarjoten vankan pohjan uudelle menestyssarjalle.

Hymyile, olet piilokamerassa

Lähitulevaisuuden Chicagossa isoveli valvoo CTOS-tietoverkon avulla ihmisten jokaista liikettä. Järjestelmä kerää haaviinsa kansalaisten pienimmätkin digitaaliset tiedonmuruset pankkitilin saldosta aina yksityisiin puhelinkeskusteluihin sekä likaisimpiin salaisuuksiin saakka. Informaatiolle riittää luonnollisesti kysyntää myös virallisten kanavien ulkopuolella. Pelaajan ohjastama kybertaitaja Aiden Pearce osaa hakkeroida tiensä järjestelmään ja hyödyntää sen heikkouksia häikäilemättömästi. Yksinkertaisimmillaan rahat vaihtavat omistajaa uhrin tietämättä pelkällä älypuhelimen näpyttelyllä.

Lupaavalta vaikuttanut ryöstökeikka menee tarinan alkumetreillä pieleen, kun hakkeriseurueen puuhat paljastuvat. Mikä pahinta, kostotoimenpiteiden kohteiksi joutuvat Aidenin sijaan herran viattomat läheiset. Surutyöstä toipumisen jälkeen tärkein missio on selvittää, kuka vastasi kohtalokkaasta iskusta ja käydä maksamassa kalavelkoja. Synkin sävyin maalattu tarina on pääosin hyvin rakennettu mutta ei vailla ongelmia. Etenkin Aidenille soisi kosolti lisää karismaa, että lippalakkinsa alle piiloutuneen "sankarin" kohtalosta jaksaisi aidosti välittää. Moraalin kanssa piehtaroiminen tuntuu ylipäätään aavistuksen päälle liimatulta, kun pelaaja voi vailla seurauksia tyhjentää vastaan astelevien kansalaisten tilit ja törsätä rahat asekauppaan. Lisäksi juoni käy hetkellisesti tyhjäkäynnillä, mutta kiitettävän monipuoliset tehtävät kantavat suvantokohtien yli.

Niks ja naks

Hakkeroinnille pyhitetty näppäin erottaa Watch Dogsin muista hiekkalaatikkorymistelyistä. Tietojen urkkimisen lisäksi ilmeisen kännykkäriippuvainen Aiden pääsee luurinsa kautta vaikuttamaan monipuolisesti ympäristöönsä. Tehtävien aikana vähintään valvontakameroiden hakkeroiminen on usein suotavaa tai jopa pakollista. Kameroiden välillä ”surffaamalla” pystyy siirtymään pitkiäkin välimatkoja sekä availemaan lukittuja ovia ilman kiinnijäämisen riskiä. Tiukemmin suojattuihin servereihin murtautumiseen vaaditaan yksinkertaisten sähkökaavioiden ratkomista, kun katkenneet signaalit johdatetaan maaliinsa risteyskohtia pyörittelemällä.

Vaikka monet tilanteet voi selvittää tietoverkkoja manipuloimalla, riittää pelissä myös perinteisempää toimintaa. Aiden hallitsee nörtteilyn lisäksi varsin suvereenisti aseiden käytön, sillä suuretkin vihollisjoukot kaatuvat vaivatta laajan arsenaalin voimin. Kun rahaa virtaa tasaisesti kassaan, voi pennosensa huoletta tuhlata isomman kaliiberin tykkeihin, kuten automaattikivääreihin sekä kranaatinheittimiin. Käyttöön annetaan lisäksi kattava katras lisäleluja, kuten sähkökatkoja aiheuttavia kranaatteja sekä perinteisiä räjähteitä ajastuksella tai ilman.

Suojautumismekaniikkaan luottavien räiskintäosuuksien ei tarvitse hävetä kovassakaan seurassa: vauhdikkaan toiminnan ainoana miinuspuolena seiniin liimautuminen ei aina suju kuin Strömsössä. Menoa höystetään ajan hidastavalla fokus-toiminnolla, joka on kätevä apuri tiukoissa tilanteissa. Peli-ilon tappavat tähtäysavustukset kannattaa kytkeä pois: kyseisellä tempulla ajotuntuma paranee huomattavasti, sillä kurvailun letkeys kytkeytyy ampuma-apurin asetukseen. Avoimen maailman peleissä on nähty monenkirjavia ajofysiikoita, ja myös Watch Dogsin versio aiheesta vaatii hieman totuttelua. Menopeleillä on kuitenkin selkeät luonteensa, ja kaahaaminen maistuu keskimääräistä hiekkalaatikkoleikkiä paremmalta. Kumitassujen päällä hakkerointi nousee niin ikään merkittävään rooliin: takaa-ajokohtauksissa onnistumisen avaimet piilevät erilaisten ajoesteiden sekä liikennevalojen tehokkaassa manipuloinnissa.

Digihippaa

Tietoverkkoteema tuodaan varsin omaperäisellä tavalla nettiominaisuuksien keskiöön. Kaksinkamppailuiden idea muistuttaa etäisesti Assassin’s Creedin salamurhahippaa, mutta jatkojalostettuna Watch Dogsiin sopivaksi. Ensinnäkin se sulautetaan huomaamattomasti osaksi yksinpelikokemusta. Muut pystyvät tunkeutumaan pelaajan sessioon, mikä aloittaa kuurupiilon. Hakkerointiyrityksestä ilmoituksen annettuaan peli näyttää kartalla ainoastaan summittaisen alueen, jolla tunkeutuja piileskelee. Vastapuoli voi yrittää sulautua tekoälyhahmojen joukkoon tai pysytellä konkreettisemmin pois näkyvistä tietojen kaappaamisen vaaditun ajan.

Molempina osapuolina koetaan hienoja hetkiä laskurin tikittäessä armottomasti kohti nollaa. Tiivistä jännitystunnelmaa voisi leikata veitsellä. Useimmiten tilanteet päättyvät vauhdikkaisiin takaa-ajoihin lennokkain seurauksin. Mikäli haluaa keskittyä pelkkään yksinpeliin ilman häiriöitä, ominaisuuden voi kytkeä pois ilman suurempia sanktioita. Verkossa pystyy harrastamaan lisäksi perinteisempiä aktiviteetteja, kuten autoilla kisailua. Niiden vetovoima jää kuitenkin varsin laimeaksi tunkeutumis- ja varjostusleikkeihin verrattuna. Mobiilisovelluksen avulla pääsee niin ikään tekemään pientä kiusaa muille tietoverkkoja manipuloimalla, mutta applikaatio kuulostaa mielenkiintoisemmalta kuin todellisuudessa on.

Vaikka Watch Dogs saapui myös väistyvän sukupolven konsoleille, on sitä selkeästi työstetty tuoreemman laitekannan ehdoilla. Panostus näkyy, sillä Chicago tuntuu hämmästyttävän elävältä paikalta, eikä ainoastaan loputtomien tietolähteiden vuoksi. Ydinkeskustan pilviä hipovat lasipalatsit vaihtuvat huomaamatta lähiöiden omakotitaloalueisiin sekä kaupungin reunamien kauniin vehreisiin maisemiin. Yksityiskohtien täyttämien ympäristöjen lisäksi uskottavuutta luovat aidonoloiset ja sulavasti animoidut hahmomallit. Audiopuoli on niin ikään rautaisella ammattitaidolla suunniteltu menopelien aavistuksen vaimeita pörinöitä lukuun ottamatta.

Tekemisen sietämätön monipuolisuus

Kaupungissa riittää kosolti tekemistä, vaikka mukaan ei laskisi kymmenisen tuntia imaisevaa päätarinaa. Genren perisyntinä vapaaehtoiset puuhastelut alkavat toki ennen pitkää toistaa itseään, mutta Watch Dogsin laajalle skaalalle levittäytyvät sivutehtävät koukuttavat yllättävän tehokkaasti. Satunnaisgeneroitujen pikkurikosten ja kerättävän roinan ohella mukana on muun muassa jengialueiden valtaamista sekä rikollissaattueiden pysäyttämistä. Viimeksi mainitussa pääsee käyttämään aseiden lisäksi mielikuvitustaan. Sen sijaan sieltä täältä poimittavien salapoliisitehtävien mysteerit lupaavat paljon, mutta lopputulokset jäävät laihoiksi. Ubisoftin avoimen maailman perinteitä kunnioittaen kaupunginosien tähystystornit – eli tässä tapauksessa datakeskukset – täytyy ensin avata aktiviteettien paljastumiseksi.

Ubisoft Montrealin tuotos ei ole missään nimessä täydellinen peli: kosmeettisten pikkubugien lisäksi toisinaan typerästi sijoitetut välitallennuspisteet sekä selän taakse teleporttaavat viholliset jättävät vielä jotain hampaankoloon. Kokonaisuutena se kuitenkin yhdistää äärimmäisellä ammattitaidolla rakennetun hiekkalaatikon uudenlaiseen teemaan todella toimivasti. Vaikka suuria visioita äärettömästä vapaudesta maalaillut hakkerointielementti koostuu lopulta lähinnä napin painamisesta annetuissa kohdin, toimii yksinkertainen mekaniikka hauskuuden ja sulavuuden näkövinkkelistä. Synkistä sävyistään huolimatta Watch Dogsia pelaa sen verran hyvillä mielin, että viisi tähteä on käytännössä selviö.